Hurmoksellinen ravintolailta

Kävimme perjantaina testaamassa porvoolaisen SicaPelle-ravintolan. Pakko myöntää, että testaaminen on lykkääntynyt ravintolan kummallisen nimen takia. Varsinkin sen ceen. Ja sen Peen! Tiedostamme kyllä, että nimi on kunnianosoitus porvoolaiselle Ville Vallgrenille, Pariisin Villelle, ja etenkin hänen lemmikkiporsaalleen Sikapellelle. Mutta silti.

Onneksi kävimme!

Kaikki tämän jutun kuvat: alakerran isäntä

Jo kokin tervehdys sai silmät nurin yhdeltä jos toiseltakin. Se oli herkullinen teelusikallinen tartar-pihviä, mutta kovin erilaista kuin minun oikeaoppinen raakapihvini. Koska oikeasti pidän lihasta, yleensä vain ärsyynnyn, kun tartariin sotketaan kaikkea turhaa makua peittämään. Nyt ärsyynnyin vain siitä, että en kyennyt erittelemään makuaistimusta. MITÄ siinä oli? Joka tapauksessa kerrassaan riemastuttava alkajainen.

Ellei muistini petä, tarjoilija kertoili, että kaikki ruuat tehdään käsin alusta alkaen ja niin edespäin. Naudanlihan alkuperää kysyttäessä hän mainitsi pientilan nimen, jota kukaan meistä ei ollut ikinä kuullut. Ilmeisesti vähittäismyyntiin yksityisasiakkaille ei liikene sieltä lihaa lainkaan. Luomustatusta heillä ei ole, mutta olot ovat luomutuotantoa vastaavat. Tarjoilija vannoi täyttä luottamusta tilan eläintenhoitomenetelmiin. Kelpasi meille. Myös viinien selostuksessa kuului usein sana luomu, jopa biodynaaminen.

Koska olin autolla liikkeellä, tyydyin yhteen valkoviinilasilliseen koko aterialla. Muut sen sijaan ottivat suositellun viinipaketin ja lisäksi alkuun cavaa. Pakettiin kuului oma huolellisesti valittu viini joka ruokalajille, joukossa pari niin kallista, ettei niitä ikinä tulisi erikseen listalta valittua. Nyt ravintoloitsija oli saanut ne kätkettyä kohtuuhintaiseen pakettiin omaa katettaan pienentämällä ja tarjosi näin asiakkaille hienon elämyksen.

Tarjoilijan viinintuntemus vaikutti rajattomalta. Jokaisen viinin kohdalla hän kertoi paitsi rypäleen ja mitä makuja siinä voi aistia, myös millaiselta tilalta se tulee. Hän kertoi maaperästä, laakson sijainnista, ilmastosta ja siellä puhaltavista tuulista. Hän kertoi, miksi viininviljelijä päätti muuttaa juuri kyseiseen paikkaan tai vaihtaa lajiketta. Hän kertoi perheestä, joka viinin valmistaa, ja valmistusprosessista. Miksi tämä viini päätettiin ottaa ravintolan valikoimiin. Kuinka erilainen sen tuoksu on makuun verrattuna. Kuinka sen maku muuttuu, kun sen kanssa syö tällaista tai tuollaista. Hän tarinoi sujuvasti myös englanniksi naapuripöydässä. Ja ne viinit todella sopivat omiin ruokalajeihinsa ja kruunasivat kokonaisuuden.

Alkupalana oli lohi-jokiraputortellini. Itsessään melko tavanomainen, mutta se liemi! Muistelen, että liemessä oli tomaattia ja sitruunaruohoa, ja se oli hyvä. Todella hyvä.

Toinen ruokalaji: sokerisuolattua siikaa, sitrussalaattia ja marinoituja kasviksia. Mukana oli perinteistä isoäidin kurkkua, mutta myös fenkolia ja parsaa. Oikein maukas, tavanomaista parempi. Tuo tirpsahdus lautasen reunalla on katajasuolaa ja vihreät kökkäreet ilmeisesti rakuuna-aiolia.

Vaihtoehtoja ei juurikaan ollut. Ensimmäiset ruokalajit olivat nämä, ota tai jätä. Pääruuassa oli liha- ja kalavaihtoehto. Muuten oli sen verran valinnan varaa, että sai päättää ottaako neljä vai viisi ruokalajia. Se valinnainen ruokalaji tuli pöytään kolmantena, ja kiitimme onnentähtiämme, että tulimme halunneeksi senkin. Se oli parasta koko ateriassa.

Niin hyvää nokkosrisottoa en ole syönyt koskaan. Enkä mitään muutakaan risottoa. Se oli taivaallista. Ilmeisesti risotot ovat SicaPellen erikoisuus, ja sen kyllä uskoo tätä maistettuaan. Keskellä näkyvä punainen läjä oli tomaatti-valkosipuli-vinaigrette-joku, joka uskomatonta kyllä onnistui entisestäänkin huipentamaan makuelämystä. Yleensäkin tarjoilijan suusta tuli niin paljon ranskaa, ettei junttikorvani kaikkia nimiä muistakaan, mutta lisäksi muistia haittaa se, että ensimmäisen haarukallisen jälkeen olimme kaikki mielenhäiriössä ja kykenimme vain vaimeasti huudahtelemaan: Ooh! Aah!

Ennen neljättä ruokalajia, pääruokaa, saimme hetken toipumisaikaa ja suun raikastukseksi tyrni-gini-jotain, suomeksi jäädykettä. Tarjoilija kuuli tyrnimehukeskustelumme ja kertoi meille hyvän tyrnidrinkkireseptin:


4 cl pehmeää giniä
2 cl tyrnimehua
spritea

Sitten pääruokaan.

Valittavana oli taimen tai entrecote kevätkasvisten kera. Taimenen kaverina porkkanapyre, etrecoten päällä kuivattu tomaatti. Seurueemme pihvinsyöjä valitti, että parsat bearnaise-kastikkeen kera loppuivat hänen lautaseltaan ennen kuin entrecote; olivat ilmeisesti herkullisia. Muuten arvelen, että pääruuat olivat korkealuokkaiset, mutta eivät mitenkään päätään pidemmät muita vastaavia.

Jälkiruokana oli tuhatlehti (paitsi ranskaksi), raparperia ja jugurttijäätelöä. Eipä siinä mitään, hyvää kaikki. Vaan se jälkiruokaviini! Tarjoilija erittäin ystävällisesti kaatoi kuskillekin ihan pienen maistiaisen Alois Kracherin Eiswein Cuvéeta Riedelin tulppaanilasiin, mistä olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Jostain syystä pelkkä sen tuoksun hengittäminen sai pyyhkimään kyyneliä. Ja viinin tuoksu yhdistettynä tuhatlehden tuoksuun...! Eikä nyt ole edes vielä maistettu.

Tähän asti olen ollut sitä mieltä, ettei minuun kannata tuhlata kalliita viinejä, kun en kuitenkaan niitä erota laatikkoviineistä. Ei minulla niin hienostunut makuaisti ole. Ehkä tämä kuvitelma johtuukin vain siitä, etten ole koskaan saanut niitä todella hyviä viinejä.

Nyt tavallaan ymmärrän, miksi ravintolan kannattaa myydä kalleuksia vaikka vähän halvemmallakin, että saa taviksen maistamaan. Toipunenko tästä koskaan, ja joudunko nyt vararikkoon kun joudun tempaistuksi gourmet-viinien maailmaan. Sen aika näyttää.


----------------------------------------------------

Toivottakaa kaikki tervetulleeksi Minna, uusi jäsen joukossamme!