Mitä välitilaan? (kansanäänestys)

Minulle on pikkuhiljaa valmistumassa keittiö. Ehkä jo tänä vuonna, lähivuosina kumminkin. Asuntotyömaani on rintamamiestalon yläkerrassa. Seitsemän vuotta olen tullut toimeen käyttämällä asuntoyhtiömme yhteistä työmaakeittiötä, josta tulee joskus tulevaisuudessa alakerran isännän ikioma keittiö, sekä ulkogrilliä. Työmaakeittiössä on puuhella, grilli toimii samoin puita polttamalla.

Nyt kun keittiöremontti on taas hieman edennyt, alkaa huolestuttaa: entäpä jos se valmistuu niin pitkälle, että pitää alkaa tehdä päätöksiä? Esimerkiksi valaisinasiat ovat aivan auki vielä. Ja nyt juuri rupeaa mietityttämään niinsanottu välitila. Mitä ihmettä siihen? Ei kaakeleita. Ei lasia. Ei terästä. Maalaisiko sen vain? Ehkä joku kiva kangas ja lakkaa päälle? Ehkä joku kiva tapetti? Valokuvaprintti vaahteran lehvästöstä? Ei, eihän sellainen sovi 50-luvun taloon!

No toisaalta, eivät nuo keittiökaapitkaan ole 50-lukua. Siis ihan sama.

Itse asiassa tykkään noista kaapeista tosi paljon. Ovet nikkaroi Kustavin Puu, ja ne ovat valkovahattua saarnea. Katsokaa lähempää:

Kaikki vanhat huonekaluni ovat kellastunutta mäntyä. Mikä neuvoksi?

Jotta osaisitte auttaa minua välitilaongelmissa, kerron vähän lisää keittiöstäni. Kun nyt seisomme tässä kaappeja ihailemassa, ikkuna on vasemmalla puolellamme ja oikealla, kahden oven välissä, ovat hellat, sähkö- ja puu-.  Seisomme suunnilleen keskellä pöytää, ja takanamme on alkovi, joka tulee toimimaan olohuoneenani ja antaa mahdollisuuden nimittää tätä tilaa keittiön asemesta tupakeittiöksi. Ehkä siihen mahtuu ihan pikkuinen sohva tai ainakin nojatuoli.

perinteinen rintamamiestalon Halltex-katto remonttimestarin kuvaamana

Tuon seinän, jolla keittiökaapit enimmäkseen ovat, saatan (sen valmistuttua) ehkä maalata tylsän valkoiseksi, siis mahdollisesti välitilaa lukuunottamatta. Ehkä välitilan (värikäs?) maali jotenkin kasvaa, versoo tai roiskahtaa tuolle valkoiselle seinälle? Ikkunaseinälle ja alkoviin  oleskelunurkkaukseen  olohuoneeseen  saliin tulee 50-luvun tapetti, Erik Bruunin Linneus. Tapetti on paperia eikä siis tuki seinien hengittävyyttä. Varastin kuvan siitä Tapettitehdas Pihlgren ja Ritola Oy:n kotisivuilta:

Näin hienona se ei tule näyttäytymään minun muuten hyvin ihanassa tupakeittiössäni, koska parhaimmillaankin huone on noin 220 cm korkea ja alkovissa tietysti madaltuu olemattomiin.

Tähän mennessä näyttää suorastaan pliisun neutraalilta. Jostain syystä kuvittelen kuitenkin mielessäni hyvinkin värikkään keittiön. Sinistä ja oranssia! Missähän niitä värejä sitten oikein esiintyy? No, kai siellä on jotain patalappuja... sohvatyynyjä... räsymatto... Niin, ja entäs se välitila?

Ai mutta verhot! Sellaisetkin pitää olla! Niitä en ole vielä ehtinyt ajatella ollenkaan! Apua!

Toisaalta, kun nyt katson tarkkaan tuota ensimmäistä kuvaa, alkaa tuntua siltä, ettei tässä kovin kiire ehkä olekaan. Alakerran isännän lomakin loppuu, mikä varmuudella hidastaa remontin eteenpäin hivuttautumista entisestään.

Suurella mielenkiinnolla ja kiitollisuudella ottaisin kuitenkin vastaan luovia ehdotuksia välitilan suhteen. Olisiko tämä nyt sellainen tilanne, että pitäisi arpoa vastanneiden kesken joku palkinto? Ei, luotan teihin, viisaat ja ymmärtäväiset lukijani - te kyllä autatte minua muutenkin kuin materiaalisen palkkion toivossa, sydämenne hyvyydestä. Autattehan?

Nyt on myös tilaisuus vahingoniloiseen kiherrykseen niillä, joita taannoin harmitti, kun nippelipostauksessani väitin, ettei värillä ole väliä, kunhan jotain vaan.

Punertava Valkea Kuulas ynnä muuta

Alkukesästä ihmettelin, onko meille myyty väärä omenapuu Valkeana Kuulaana, kun pikkupuun raakileista osa oli selkeästi punertavia.

Nyt olen sen verran tuohtumuksestani rauhoittunut, että kävin katsomassa talon takana makaavaa Valkea Kuulas -muoria, joka uskollisesti tekee satoa, vaikka on kaatunut jo monta vuotta takaperin.

Muutama omena tässäkin puussa, joka on siis todistetusti Valkea Kuulas, punertaa vienosti mutta selvästi.

Osa omenoista on jo naisen nyrkin kokoisia. Poimin kokeeksi yhden. Ei se ollut valmis syötäväksi, vaikka tykkäänkin happamasta. Mielelläni pistelen karviaiset ja omenat kitaani jo ennen virallista kypsymistä. Tässä ei nyt kuitenkaan koosta huolimatta vielä ollut maku kohdallaan.

Mutta eikös sekin peijooni hieman punerra, vaikka outokin heti sen tunnistaa Valkeaksi Kuulaaksi.  Siis vaikka ei tuntisi puuta, josta se on poimittu. Siinä on tuollaista lievää pilkullisuutta ja saumakin näkyvissä. Tai mikä tuon tuollaisen kulman nimi on.

Niin että kai minä nyt nielen epäluuloni ja suostun uskomaan sen meidän vauvapuunkin Valkeaksi Kuulaaksi, ainakin kunnes toisin todistetaan. Hänellä on neljä omenaa kypsymässä, ja niistä vain yksi on tuollainen epäilyttävän punainen. Ei varmaan mene kauaakaan, ennen kuin pääsemme tekemään lopullisen makutestin ja julistamaan hänet virallisesti vapautetuksi kaikesta epäilyksenalaisuudesta.

Muuten satorintamalle kuuluu sekä hyvää että huonoa. Osa kaaleista nääkertyi jo taimina, esimerkiksi kaikki parsakaalit. Muutama lehtikaali tekee kuolemaa, ainoastaan kolme näyttää jotakuinkin kunniallisen kokoisilta. Juuri ne kolme, jotka sain ystävältäni, kun osasin oikeaan aikaan ruikuttaa kaalintaimieni kehnoutta. Samettikukat, jotka on istutettu pitämään öttiäiset poissa kaaleista, menestyvät hienosti, sekä itse kylvetyt että ystävältä yli jääneet. Ne vaan eivät toimi!

Tuossa ne esittävät viatonta, vaikka niiden ainoa tehtävä tällä kasvimaalla oli estää kaaleja reikiintymästä. Ovatko ne hoitaneet hommansa? Katsokaa noita reikiä! Kaalinlehdet ovat kuin pitsiä! Naapurilaatikossa on toisensorttisia samettikukkia, joita voi sentään käyttää myös yrttimausteena, mutta siellä kasvavista kaaleista ei edes saa kuvaa, kun niiden kuihtuneet, rangaksi syödyt lehdet hukkuvat samettikukkapusikon sisään.

Okei okei, harso. Ensi vuonna. Ihan varmasti!

Osa pensaspavuista istutettiin säädyllisessä järjestyksessä, osa jäi liian pitkäksi aikaa kitumaan kasvatuspotteihin. Ne ajoissa maahan päässeet ovat kasvaneet kauniiksi ja alkavat nyt kukkia. Liian myöhään istutetut ovat pikkuruikkuisia, viisitoista senttiä korkeita ja täynnä papuja! Pavut roikkuvat maahan asti. Olen joutunut korjaamaan satoa niistä jo pariin otteeseen. Ilmeisesti nämä papupensaat tulivat hyvin varhain siihen johtopäätökseen, että elävät täällä jatkuvassa kuolemanvaarassa, ja päättivät äkkiä jatkaa sukua, ennen kuin saan heidät hengiltä.

Miksi suotta kasvaa korkeammaksi?

Kasvaa siellä kasvimaalla muistaakseni jotain muutakin. Täytynee tarkistaa, miten he jakselevat.

Chef's Herb Gardenissa salvia ja timjami, jotka löysin keväällä kuolleina rankoina, heräsivät ihmeenomaisesti henkiin, kun katselin muualle. Timjami tekee sen joka vuosi, mutta salvia oli iloinen yllätys.

Räkättirastaat, harakat ynnä muut taivaan linnut ovat syöneet kaikki saskatoonit sekä punaiset viinimarjat, joten niistäkään ei ole huolta. Fasaanit hyppivät jo tavoittelemaan alimmaisia tyrnejä, vaikka ne alkavat vasta hädin tuskin muuttua kellanvihreiksi. Jos kirsikoita on ollut, ei ainakaan ole enää. Mustat viinimarjat eivät ole kelvanneet kenellekään. Täytyy ilmeisesti kaivaa Mehumaija esiin joskus lähiaikoina ja viettää päivä puskassa.

Kaikille omenapuille ei ole ilmeisesti kerrottu, että sadosta piti tulla tänä vuonna kohtuullinen.

Valkosipulisato on korjattu

Nostin eilen valkosipulit. Olosuhteiden pakosta ne olivat samassa paikassa kuin viime vuonna, mikä kostautui heti. Valkosipulit kasvoivat kolmessa laatikossa, 50 kussakin, ja yhdessä laatikossa olivat sipulikärpäset päässeet valloilleen. Toukat olivat nävertäneet useiden sipuleiden varsia. Valkosipulit olivat pieniä, varretkin olivat lyhyitä ja alkoivat kellastua aikaisin. Olisikohan pitänyt alkukesän helteillä kastella?

Muutama kunnollinen kasvoi huonoimmassakin laatikossa.

Veikkaan näitä sipulikärpäsen toukiksi.

Aina jokunen friikki mahtuu joukkoon.

Kahdessa toukattomassa laatikossa kasvoi kohtuullisen kokoista, joskin lyhytvartista valkosipulia. Toinen näistä laatikoista oli itsekseen kylväytyneen kehäkukan vallassa (kuten viime vuonnakin), ja valkosipuleita oli vaikea löytää joukosta.

Perustin itselleni valkosipulinkuorimapisteen omenapuiden alle. Saastuneesta laatikosta menivät kaikki roskat lämpökompostoriin, muista aumaan. Tässä sainkin istua myöhään iltaan saakka. Harmitti vähän tuo valkosipuleiden pienuus, mutta seuraava satsi pääsee sitten ihan uusiin laatikoihin. Kahdessa laatikossa kolmesta ei ole koskaan kasvatettu minkäänlaista sipulia. Mullankin pitäisi olla kelvollista. Lisään vielä kompostia ja tuhkaa syksyllä ennen kylvöä. Eiköhän ensi vuonna onnistu. Tosin kyllä näilläkin valkosipuleilla oli luullakseni hyvä multa. Muutamakin toi juuristossaan mukanaan päivänvaloon pieniä luita, jotka ovat kompostista peräisin. (Nyt, missä oletkin, huuda ääneen: YÄK! Eikös helpottanut ihanasti.)

Puuh, kohta on se huono kolmannes käsitelty.

Vielä on vähän jäljellä.

Kuorin, niputin ja ripustin valkosipuleita auringonlaskuun saakka ja kuuntelin mielikseni yläkerran ikkunasta kantautuvia työn ääniä: alakerran isäntä teki siellä minulle keittiön kattoa.

Jätin jokaiseen valkosipuliin 3-4 kerrosta kuorta (eli poistin muut lehdet paitsi 3-4 ylimmäistä ja kuorin koko lehden aina pois alas asti). Väänsin juuret irti. Illan lopulla tuntui mukava polte vasemman peukalon kynnen alla. Kun kuoritaan tuoretta valkosipulia, mehu tirsuu, ja se on voimallista ainetta. Nyt parhaat valkosipulit riippuvat puuliiterissä kuivumassa, toukkaisen laatikon sipulit vielä hätävarjelun liioittelemiseksi eri puolella kuin kunnolliset, jotka pääsevät myöhemmin osallistumaan kylvökynsiarvontaan. (Arvotaan isoimmat 150 kynttä maahan laitettaviksi.)

Valkosipulia kuivumassa

Joskus ennen pakkasia pätkäisen valkosipulit irti varsistaan ja sullon ne tuollaiseen säkkiin, joka taustallakin näkyy. Ne surkimukset sieltä toukkaisesta penkistä joutuvat eri säkkiin. Kyllä pieniäkin kynsiä jossain tarvitaan. Säkit vien kellarin rappuun. Meillä on ruokakellari erikseen; sinne pääsee alakerran isännän keittiön lattiassa olevasta luukusta tai ulkokautta omasta ovesta. Valkosipulia tarvitaan kuitenkin koko ajan, joten niitä ei viedä kauas ruokakellariin. Kun säkit roikkuvat jokapäiväisellä kulkureitillä sen toisen kellarinrapun seinässä, siitä on kyökkipiian helppo kipaista nappaamassa muutama sipula tosi nopeasti, kun chef karjuu kiireisiä määräyksiä ja heittelee kauhoja keittiössä.

Tänä keväänä valkosipulit säilyivät paremmin kuin ennen; muutama ihan käypä on säkissä vieläkin. Yritin siksi tehdä nyt kaiken samalla tavalla kuin viime vuonnakin siinä toivossa, että nämä säilyvät yhtä pitkään. Monesti on pitänyt jo pääsiäiseltä turvautua kiinalaiseen luomuun, kun itsekasvatetut ovat aivan kuivettuneita. Joskus aikaisempina vuosina olen esimerkiksi pessyt valkosipulit tai katkonut juurakot puukolla. Tämä käsittely näyttää kuitenkin riittävän. Toivomme näin.

Varjojen pidentyessä loppui kolina keittiötyömaaltani. Alakerran isäntä vaelsi pihan poikki grillipaikalle tulia sytyttämään. Annoin hänelle kaikkein surkeimmat pienet valkosipulinkynnet sipuleista, jotka oli ollut pakko avata kokonaan toukkaisuusasteen selvittämiseksi. Kun lopulta ehdin grillille, paistokasarissa tuoksui sanoinkuvaamattoman herkullinen höystö kesäkurpitsasta, sipulista, ensimmäisistä vihreistä pavuista, lipstikasta ynnä muusta. Valkosipulinkynnet oli paistettu ja vähän liekitetty kuorineen, ja ne antoivat kokonaisuudelle upean sävähdyksen.

Höystönteko alkaa valkosipulista.

kanifile ja höystö; puutarhasta lautaselle

Joskus kaipaan sellaista yhteisöllisyyttä, että tehtäisiin töitä isommalla porukalla. Olisi juttuseuraa siinä samalla kun kädet käyvät. Ja kyllähän sellaista aina välillä onkin. Kuvittelen vanhanaikaista maalaisyhteisöä idyllisimmillään. Olikohan saman talon väki aina juuri niitä sielunkumppaneita, joiden kanssa haluaa mieluiten viettää kaiken aikansa päivästä toiseen...? Omat ajatukset ovat kyllä myös hyvää seuraa. Eilinen oli onnellinen päivä, sellaisia saisi olla enemmänkin.

Kuvista on osa minun, osa alakerran isännän ottamia.

-----------------------------------------------------

Tervetuloa keskeneräisten tarinoiden lukijaksi, Partapappa!

Pitäisikö alkaa noudattaa Raamatun määräyksiä?

Minä, Keskeneräinen, tunnustan täten, että en noudata elämässäni Raamatun määräyksiä. Enkä tunne ketään muutakaan, joka noudattaisi.

Jos sisäministeri Räsänen alkaisi vaatia Raamatun käskyjen tottelemista kaikilta osin eikä vain hänen sopiviksi katsomistaan kohdista, elämä voisi muuttua aika kummalliseksi.

Yksityiskohtaisia määräyksiä on ihan tuhottomasti. En edes yritä tässä luetella. Sitä paitsi ne koskevat suurelta osin lampaita, kameleita, telttoja, uhrilahjoja sekä naapurikansojen hävittämistä. Sote-uudistuksesta, kuntaliitoksista tai yhteisvaluutan pelastamisesta ei ole annettu ohjeita. Täytyy muistaa, että koko sen ajan, jolloin Raamatun eri kirjoituksia merkittiin muistiin, Jahve oli aika pienen paimentolaisheimon oma paikallisjumala lähi-idässä, ja harva kirjoittajistakaan arvasi, että hän joskus saisi määräysvaltaa muiden kansojen keskuudessa.

Kuvan on lisännyt Flickr-kuvapalveluun nimim. Waiting For The Word

Mutta tärkeimmät käskyt? Kaikki miehet ja poikalapset on ympärileikattava, myös kaikki orjat, niin talossa syntyneet kuin ostetut, maastakarkotuksen uhalla (1 Moos. 16:9-14). Ja sapatti on tietysti pyhitettävä. Se on otettu kymmeneen käskyyn ja mainitaan muuallakin monta kertaa.

Näin on Herra käskenyt teidän tehdä: Kuutena päivänä viikossa tehkää työtä, mutta seitsemäs päivä pitäkää pyhänä. Se on sapatti, Herran pyhä lepopäivä. Jokainen, joka sinä päivänä tekee työtä, surmattakoon. Älkää sytyttäkö sapatinpäivänä tulta, missä sitten asuttekin.    (2 Moos. 35:1-3)

En tunne ketään kristittyä, joka edes ehdottaisi Raamatun käskyjen noudattamista.

Kymmenen käskyä ovat Raamatussa eri tavalla kuin koulussa opetettiin. Omituista. Tuota patsaidentekokieltoa en muista ollenkaan, ja se on sentään toinen käsky. Meidän uskonnonkirjassa se oli jätetty pois ja sen sijaan jaettu viimeinen käsky kahtia, se, missä luetellaan niitä asioita, joita ei saa lähimmäiseltään himoita. Sillä tavalla oli saatu taas lukumääräksi kymmenen.

Muut käskyt näyttävät tutummilta. Sapatin pyhittämistä ja kuvientekokieltoa on näköjään pidetty todella tärkeinä, sillä niitä on avattu paljon laveammin kuin muita.

Silloin et saa tehdä mitään työtä, et sinä eikä sinun poikasi eikä tyttäresi eikä orjattaresi, ei juhtasi eikä yksikään muukalainen, joka asuu kaupungissasi. (2 Moos. 20:10)

Aika lyhyesti on määritelty esimerkiksi tuo: Älä tapa (2 Moos. 20:13). Ehkä vähän liiankin lyhyesti. On jätetty tuleville sukupolville pohdittavaksi, koskeeko kielto vain omaa kansaa tai omia kavereita. Saako vihollisia tappaa? Entäs eri näköisiä? Koskeeko se vain eläviä? Eikö niitä, jotka ehkä voisivat jonain päivänä syntyä? Koskeeko se vain ihmisiä, eikö eläimiä? Kasveja? Ekosysteemejä? Mutta toisista Raamatun kohdista voidaan päätellä, ettei kielto ainakaan eläimiä koske. Vaatiihan Jumala alttarilla polttouhrattavaksi joka päivä aamuin illoin mm. vuoden vanhan urospuolisen karitsan, säännöllisesti sukupolvesta toiseen (2 Moos 29:38-42). Teurastamisesta annetaan enemmänkin ohjeita. Eläimiä siis ainakin saa tappaa. Muu jää auki. Edit: aijuu, toisheimoisia ja sääntöjen rikkojia pitää tappaa myös. Ei siis ihan ehdoton kielto.

Mutta auttavatko ne jokapäiväiset polttouhritkaan, jos ei noudata kaikkia pienempiä sääntöjä? Jos vahingossa syö sian lihaa? Tai jänistä tai vaikka rapuja? Nuo saastaisten eläinten ja iljetysten säännöt (3 Moos 11:1-47) ovat niin vaikeita.

Ovatko nämä säännöt siis voimassa esimerkiksi Suomen ev.lut. kansanlähetyksessä? Ja kun ilmiselvästikään eivät, mistä tietää, mitkä säännöt ovat? Vain Uusi Testamenttiko? Vai otetaanko kymmenen käskyä sentään mukaan vanhalta puolelta? Kuka on päättänyt, mitä Raamatun kohtia noudatetaan ja mitä ei?

Ja kuka voi vaatia toisia noudattamaan itse valikoimiaan otteita säännöistä?

Sillä yhdellä nasaretilaisella oli radikaaleja ajatuksia kaikista esittämistäni kohdista. Toisaalta hän itsekin luisti säännöistä ja lievensi: ei ihminen ole sapattia vaan sapatti ihmistä varten. Eikä ihmistä saastuta se, mikä menee suustä sisään. Toisaalta tiukensi, tuotakin tappamiskieltoa väänsi niin tiukalle, että jokainen joka edes sanoo toista hulluksi on ansainnut helvetin tulen (Matt 5:22).

Minulle ihan riittäisi uskonnolliseksi ohjeeksi tuo Matt 7:12: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Sama ajatus on esitetty kaikissa suurimmissa uskonnoissa, mikä ei liene aivan sattumaa. Pätevä sääntö.

Ilmeisesti siinäkin voi silti olla tulkintavaikeuksia. Niistä on tänään postannut Saara Filosofian puutarhassa. Ehkä se selittää, miksi tuo ei sisäministeriltä onnistu.

Kesämuotikatsaus

En osta usein vaatteita. Silti niitä jostain syystä on turhan paljon. Paitsi kun pitäisi lähteä jonnekin ihmisten ilmoille. Silloin ei välttämättä löydy mitään päällepantavaa. Mutta päällepantava ei ole sama asia kuin vaatteet. Vaatteita on, päällepantavaa ei.

Parasta siis pysyä kotona.

Puutarhahommissa ja marjametsässä käytän hiuki kuluneita, pysyvästi tahriintuneita, pihkaantuneita, kulahtaneita ja venähtäneitä vaatekappaleita, joita ei voi enää käyttää julkisilla paikoilla. Minullahan ei ole kesämökkiä, jonne muut ihmiset raijaavat nämä elämän laitapuolen tekstiilit. Mökkeilen kotona, säästyy aikaa ja bensaa. Ja rahaa, kun ei tarvitse ostaa ja varustella mökkiä, maksaa siitä kiinteistöveroa ja jätemaksua ja korjata vielä useampaa kattoa kuin nyt.

Tässä muotipostauksessa esittelen teille tämänhetkisen asuni.

Nämä kangastossut ovat ihan parhaat. Tämä on lempivärini: kulahtanut duunarinsininen. Niin sanotusta navystäkin voi saada tällaisen, jos pitää sitä tarpeeksi kauan. Ostaisin varmaan lähivuosina uudet tällaiset, jos niitä vielä saisi jostain. Olen vähän huono selvittämään vaateostosasioita. En jaksa. Shoppailukierroksella väsyn jo ensimmäisen kaupan jälkeen ja alan vinkua teetä ja juustokakkua. Jos siis joku tietää, mistä näitä saa, kertokaa minullekin. Luulen, että omani eivät enää pysy jalassa monta kesää. Nykytilassa ne ovat kätevät: jos menee kivi kenkään, se tulee myös pois, koska mm. kantapäät ovat auki. Luulen kuitenkin, että joku tietty määrä yhtymäkohtia kengän pohjan ja päällisen välillä on välttämätön, ja ne vähenevät uhkaavasti. En uskalla pestä näitä enää, ties mitä voi sattua. No, jos ei uusia vastaavia tossuja löydy, jesari pelastaa.

Vasemmalla näette tämänviikkoisen asuni luottomuotikuvaajani ikuistamana. Verryttelyhousuthan ovat sellainen hankinta, jota ei välttämättä ole tarkoitettukaan ylen julkiseen käyttöön edes uutena. Tai no, ystäväpiirini juhlissa on kyllä monesti ollut tapana pukeutua verskoihin tai muuhun vatsan kohdalta venyvään ja muutenkin mukavaan asuun. Nämä ovat epäekologista puuvillaa, luultavimmin jostain postimyynnistä tilatut, teetetty uskoakseni lapsiorjatyövoimalla mitä epäeettisimmissä olosuhteissa, ja niissä on spontaanisti syntyneitä reikiä siellä sun täällä. Siis reikiä, joita ei ole aiheuttanut esim. piikkilanka tai koi, vaan jotka vain puhkeavat kukkaan eri puolilla kangasta omia aikojaan. Tahrat ovat tämänvuotista mustikkaa.

Paita sen sijaan on silkkineuletta. Erinomaisen miellyttävä käytössä, mutta valitettavasti tullut jo tiensä päähän. Ensin ratkeilivat vain saumat, mutta kun paita alkoi muualtakin rispaantua, lakkasin harsimasta saumojakaan enää umpeen. Etupuolella on kuluman lisäksi myös tummia fläkkejä, joiden alkuperä ei ole enää muistissa. Ne eivät kuitenkaan lähde pesussa. Paidan hankintapaikka on myös unohtunut viime vuosituhannen melskeisiin, kuten moni muukin asia. Periaatteessa tätä vaatetta voi vielä hyvin käyttää julkisestikin esimerkiksi villapaidan alla.

Oikeanpuoleinen kuva todistaa, että minulla, kuten kuulemma länsimaisilla naisilla yleensäkin, on useita pareja jalkineita, joita vaihtelen mielialan ja tilanteen mukaan. Näiden lisäksi minulla on vastaavat, talvikäyttöön tarkoitetut, jotka mahdollisesti saatan esitellä myöhemmissä muotipostauksissani. Näyttäähän siltä, että en enää voi kauempaa vältellä johtavan muotigurun asemaa.

-----------------------------------------------------------

Hei Tirriliisa! Tervetuloa lukijaksi!

Korkeasaari on auki iltakymmeneen

Tall Ships' Racen takia Korkeasaaren eläintarha on kolmena päivänä auki iltakymmeneen asti. Ravintola Pukista saa luomupainotteista ruokaa samoin kymmeneen asti. Kissalaaksossa järjestetään opastettuja kierroksia seitsemältä, kahdeksalta ja yhdeksältä. Elukat ovat illalla hereillä ja tunnelma aivan omanlaisensa. Ensimmäinen päivä meni jo!

Visentti tapettiin luonnosta sukupuuttoon. Nyt villejä visenttilaumoja taas on, kiitos tarhauksen.

Tietoa Kissalaakson kierroksista on turha etsiä Korkeasaaren kotisivuilta tai edes paikan päältä. Ellei kaverini olisi eksynyt Metro-lehden ilmoitukseen aiheesta, en olisi kuullut siitä mitään. Nyt tuli lähdettyä lyhyellä varoitusajalla eläintarhaan toisen kerran tässä kuussa. Onneksi Korkeasaari hakee markkinointi-ihmistä. Tätä olisi ehdottomasti kannattanut mainostaa.

Saarenvartijan tuvassa on reilun kaupan kahvila auki kuuteen asti.

Ihana peruna

Muutama päivä sitten nostin elämäni ensimmäiset itse kasvatetut perunat! Laatikkoon oli peitelty niitä kuusi kappaletta, vartta ja lehteä oli kasvanut metsällinen, kukkiakin oli puhjennut. Tummanvihreiden lehtien taustaa vasten kukkien vaaleanliilahtava/voimakkaan banaaninkeltainen väritys vakuutti minut perunoideni taiteellisesta erityislaadusta. Nyt varret näyttivät jotenkin rötkähtäneiltä, ja uskalsin kokeilla laitimmaisen perunan nostoa. Istutuksesta oli kulunut kaksi kuukautta ja kaksi päivää. Ei tarvinnut tarkistaa kalenterista, on tämä sen verran jännittävää ollut.

Mitä, eikö näitä tarvitsekaan pestä?

Olihan siellä perunoita. Hienoja, hanhenmunan kokoisia, aivan puhtaita perunoita löytyi aina vaan lisää. Ja sitten isompia. Ja pienempiä.

Ensimmäinen oma perunasato ♥

Syntyivätkö nämä kaikki tosiaan yhdestä perunasta, jonka olisin muuten heittänyt kompostoriin, ellei siinä vieressä olisi sattunut olemaan vapaata lämmintä multatilaa? Alakerran isäntä (kameran takana) päivitteli: Aattele, jos ruuan kasvattaminen ois näin helppoa! En ole vielä maininnut hänelle, että sehän on. Hän nimittäin ajatteli liharuokaa, kanoja ja kaneja. Ehkä kasvisruuan ylivertaisuus tässä vähitellen kirkastuu meille kummallekin.

Sitä vähän mietimme, ovatkohan nämä perunat luomua. Niiden äiti oli luomuperuna, eikä niitä ole myrkytetty tai keinolannoitettu. Kompostimultaa ovat syöneet ja sadevettä. Olkia oli loppuvaiheessa katteena; ne eivät kyllä tainneet olla luomua... Mitähän ne luomusäädökset sanovat perunasta? Maantie kulkee aika lähellä viljelystä, onkohan siinä joku raja? No, eihän meidän pihalla ole luomustatusta, ei ole tarkastaja käynyt eikä byrokraatti selvittänyt, joten eivät nämä luomusertifikaattia senkään takia saisi. Mutta sellaisia onnellisia perunoita ovat kuitenkin.

Pestyt perunat matkalla valokuvauksen kautta kattilaan.

Potuista olisi saanut pölyt puhaltamalla irti, mutta hulautin niitä kuitenkin vedessä muodon vuoksi. Alakerran isäntä otti heistä vielä yhteiskuvan, mutta isot tunkesivat etualalle, joten asetelma ei ole ihan täydellinen. Heillä oli kuulemma kiire ensimmäisenä kattilaan, siksi heidän piti saada olla päällimmäisinä. Ymmärtäähän sen.

namipottuja

Kyllä sinä iltana muutakin syötiin, nimittäin kylmäsavulohta ja salaattia sekä grillattuja luomulampaankyljyksiä. Potut olivat kuitenkin illan päähenkilöitä ja pääsivät siksi vielä kuvaan ihan keskenään.

Nyt minua kovasti kiinnostaa, mistä saisin ensi keväänä muutaman Siiklin tai jonkun kivan maatiaispotun siemenperunaksi. Siis muutaman, ei viidenkymmenen kilon säkkiä. Mihinkähän makutaivaisiin sitten päästäisikään, kun nämäkin maistuivat niin hyviltä!

Alakerran isäntä pyytää kertomaan äidilleen, että ilta-aurinko aiheutti kuvaan tuon merkillisen vääristymän, joka saattaa jonkun mielestä näyttää aivan voinokareelta, mutta todellisuudessa on vain optinen harha.

Remontti jatkuu

Kesälomalla työtyöt eivät pääse niin pahasti häiritsemään oikeita töitä. Remonttijuna on taas nytkähtänyt liikkeelle.

Ensin alkoi keittiöni edistyä, sitten tuli viileämpi päivä ja remonttimestarimme, alakerran isäntä, kiipesi yläpohjaan. Siellä piti mittailla ja puhista toinenkin päivä, ja kun oli flow päällä, työtä ei voinut keskeyttää, vaikka tuli taas lämmintä ja yläpohjan lämpötila nousi yli neljänkymmenen.

Tehtävänä oli kahden kerroksen vessojen ilmastointiputkien yhdistäminen katon läpi ulos menevään putkeen. (Alakerran vessa on tosin tällä hetkellä ainoastaan hypoteettisesti olemassa, ikään kuin tilavarauksena ja mielikuvana.) Eihän tuo vaikealta kuulosta, mutta yläpohja on matala tila, jonka jakaa kahtia massiivinen kuuden hormin muuri, ja alhaalta tulevat putket ovat eri puolella muuria kuin ylöspäin menevä. (Tähän oli katolle läpiviennin tehneiden kattoammattilaisten mielestä hyvät perusteet.) Kaksi lattiasta eri kohdissa sojottavaa putkea piti liittää yhdeksi rööriksi ja kiertää se sitten muurin ympäri sekä osua vielä katossa olevaan reikään. Matkalla ei saisi olla liikaa mutkia eikä vaakasuoria osuuksia vetoa vähentämässä. Kuvastakin näkyy, että helppo homma.

Erilaisia muhveja ja mutkapaloja oli pari muovikassillista. Jostain syystä ilmastointiputkissa ei käytetä Y-risteystä, joka minusta olisi ollut tähän just passeli. On siis pakko laittaa T-risteyksiä eli suoria kulmia. Kauhean näppärää olisi ollut kiertää muuri joustavalla ruttuputkella, mutta sen minäkin ymmärrän, että sellainen putki jarruttaisi ilman liukasta kulkua. Siksi kiertoliittymä piti koostaa suurta luovuutta käyttäen lukuisista mutkapaloista ja erimittaisista suorista pätkistä.

mittaus

leikkauskohdan merkitseminen pahvinpalan avulla

leikkaaminen

ja viimeistely, ettei esim. assistenttia satu sormeen










Näitä työvaiheita juostiin saunamaisen hautovasta yläpohjasta hieman raikkaammalle pihalle suorittamaan n kertaa, ennen kuin kaikki palikat suostuivat sopimaan yhteen.

Kyllä, mukana tuli aina hieman purua. Ja kyllä, minun kotini on oikeasti tämän näköinen. Kuvassa tarkemmin sanottuna työhuoneeni. Tämä on vielä ihan pikkuisen kesken.

Lopulta alakerran isäntä sai matemaattis-käytännöllisellä neroudellaan ynnä huomattavaa fyysistä voimaa käyttäen putket juntattua kiinni toisiinsa.

Tämän jälkeen tarvittiin vielä hieman runttaamista, että putken suunta on joka kohdassa nouseva. Nyt enää vähän teippaamista ja muuta viimeistelyä, niin näemme, toimiiko painovoimainen ilmastointi yläkerran vessassa, vai onko painovoimalasku ehkä jäänyt maksamatta. Mahdollisesti putken päähän tarvitaan vielä joku härpätin vetoa parantamaan? Meillä on jossain kellarinrapun mutkassa varastossa Biolanin tuulella käyvä tuuletinhäkkyrä, ehkä se pääsee nyt katolle? Sen ainakin huomaa heti, että nyt on vessasta katolle selvä reitti. Sieltä tulee nimittäin kärpäsiä sisään.

Kuvia Korkeasaaresta

Arvostan eläintarhojen tekemää suojelutyötä. Minusta eläintarhojen eläimiä on paljon vähemmän syytä sääliä kuin jokapäiväistä tehopossuamme tai turkiskettua häkissään. On upeaa, että meilläkin on Korkeasaaressa eläimiä, jotka ovat luonnosta jo kuolleet sukupuuttoon ja jotka on saatu eläintarhojen yhteisponnistuksin suojeltua ja palautettua luontoon. Toisia, jotka ovat vaarassa hävitä, säilytetään useissa eri eläintarhoissa kuin geenipankissa, pahimman varalta.

Käyn mielelläni eläintarhassa. Eväsretkellä ja siellä hyvässä reilun kaupan kahvilassa. Ja eläimiä kuvaamassa tietysti.

 

Tästä on vaikea tietää, onko kuva tarkka vai ei, kun kohde on ääriviivoiltaan noin sumea.

Äidistä kannattaa ottaa mallia.

Eniten tuli kuitenkin kuvattua naakkoja, vaikka niitä on kotonakin. Meillä ei ole ihan näin komeita puita vielä.

Kotona naakat eivät tule näin lähelle.

Jännittävin eläinhavainto saatiin kuitenkin parkkipaikalla Mustikkamaalla. En ollut nähnyt tällaista koskaan ennen. Ja vaikeaa oli saada kuva, jossa pikkutikalla on pää paikallaan. Hän touhusi kovaa vauhtia ja antoi kyytiä kaikelle, mikä männystä lähti irti.

Se oli kyllä hyvä ja monipuolinen retki, monella tapaa antoisa. Kävisinkö uudestaan vielä tänä kesänä?

Heinäkuun paras resepti: mustikat ja möhmelö

Älkää sanoko mitään, ennen kuin olette maistaneet!

Möhmelön ohje:

2 dl maustamatonta jugurttia
2 dl kermaa
2 dl valmista kinuskikastiketta

Sekoitetaan keskenään, kaadetaan käsin poimittujen mustikoiden päälle. Nautitaan. Möhmelöä lisätään annokseen tarpeen mukaan.

Kinuskikastikkeen voi toki tehdä itsekin. Kermaa ja jugurttia saa luomuna, suosittelen. Ei maun tai terveellisyyden takia, vaan siksi että vain sillä tavalla voi olla varma ettei hyväksikäytä ketään lehmää, joka joutuu elämään elämänsä päästään kiinni kytkettynä. Suomalaisista lypsylehmistä joka kymmenes joutuu vieläkin. Samalla tulee varmistettua, ettei lehmälle ole syötetty geenimuunneltua soijaa. Suuret suomalaiset rehutalot ottivat gm-soijan vähin äänin resepteihinsä tänä keväänä. Mutta nyt harhaudumme jo hieman alkuperäisestä ohjeesta.

Nauttikaa!

Juuri nyt

Nurmikko kasvaa niin että illalla, kun muut äänet hiljenevät, voi kuulla pientä nitinää.

Peruna kukkii. Kun multa loppui harjusta, peittelin potut vielä oljilla. Maan päällä on kasvu niin hurjaa, etten halunnut enää villitä sitä ruohosilppukatteella. Maan alle en ole kurkistanut. Mutta pian!

Salkopapu kiipeää.

Ojassa kasvaa valeriaanaa.

Palavarakkaus ja oranssi päivänlilja kukkivat.

Kehäkukka on vallannut valkosipulipenkin. Valkosipulin lehdenkärjet jo kellastuvat. Kahden viikon sisällä nostan sadon liiteriin kuivumaan.

Surin, ettei ajuruoho ole tarttunut tänne kylvämällä eikä taimia siirtämällä. Niin vain sitä onkin nyt yhtäkkiä tuolla hiekalla monessa paikassa, kun oikein tarkkaan katsoo.

Mäkimeirami kukkii. Jonkun mehiläiset tekevät nyt oreganohunajaa.

Omenat kasvavat ja kasvavat, pikkuhiljaa.

Viinimarjat ja karviaiset pullistuvat, keräävät sokeria ja saavat väriä.

Linnut syövät taas saskatoonit jo raakileina. Kypsä marja olisi mustansininen. Ehkä tänäkin vuonna onnistumme maistamaan pari.

Mustikka on kypsynyt. Tää on mun marja.