Syntinen joulukalenteri

Sain taannoin syntymäpäivälahjaksi PetriS Chocolate Roomin praliinilajitelman. Tällaisen:



Praliineja oli 24 kappaletta, ja tästähän syntyi oiva tuuma. Tuollaisen haluan joulukalenteriksi!

Onneksi satuin myöhemmin saamaan lahjakortin kyseiseen yritykseen. Marraskuun loppumetreillä kävin valikoimassa tiskistä 24 lempimakuani. Rouva Petri oli tyytyväinen, kun sanoin askartelevani ne itse laatikkoon. Hän on hauska ihminen. Sain pinon noita paperikupposia, asettelin kotona praliinit niihin ja pyysin alakerran isäntää sijoittamaan ne laatikkoon satunnaisjärjestyksessä sekä peittämään ne kannella, jonka olin nyhertänyt kultapahvista (muinaisaikainen cd-levyn lahjapakkaus - ei koskaan kannata heittää mitään menemään...).

Tässä tulos:

Arvaapas huviksesi, mitä minä nyt teen joka päivä!

Viime vuonna minulla oli pakanallinen joulukalenteri, mikä sopi hyvin, koska vietin pakanallista jul/yule/joulu -juhlaa enkä mitään christmäsiä. Xmäxen viettäjille tämänkäänvuotinen kalenterini ei sopisi, kristityillähän on nyt meneillään adventtipaasto. Suklaan syöminen tänä aikana olisi heille syntiä. Vaan minullepa ei!

Rouva Petri muuten kertoi, että heidän praliininsa eivät lihota. Niitä ei pysty syömään niin paljon. Sitten hän kumartui lähemmäs ja paljasti kuiskaten: "Ne on noi kakut kun lihottaa!"

Tämä kuva on varastettu PetriS:ltä.

Lehmät laitumelle ja yliannos suklaata

Tein retken Porvooseen.

Bosgårdissa laskettiin tänään lehmät laitumelle.

Yleisöä oli paljon ja kiinnostus oli molemminpuolista. Tarjolla oli tilakierros. Traktoriin pääsi tutustumaan. Grillikin oli kuumana. Bosgård mainostaa nykyään myös maailman parhaita hampurilaisia. Alakerran isäntä sanoo tähän: "Hah!" mutta koska hän ei ollut mukana retkellä, Bosgårdin kokin neuvominen jäi toiseen kertaan. Kaikkihan tietävät, että Suomen parhaat hampurilaiset saa meillä. Bosgårdin lihasta ne kylläkin tehdään.

Voinkin paljastaa tässä parhaiden hampurilaispihvien reseptin:

1 kg luomulaidunnaudan jauhelihaa
2 tl suolaa (mitä vain laatua, emmehän ole hifistelijöitä!)

Siinä se. Älä yritä tätä kaupan sikanaudasta.

Porvoossa on pari uutta juttua, jotka kannattaa käydä tsekkaamassa, jos luokkaretkestä on jo päässyt aikaa vierähtämään.

Ensinnäkin siellä on nyt kaksi rantaa. Ennen joen toisella puolella ei ollut muuta kuin hautausmaa. Nyt siellä on mm. Sinne, joka sijaitsee Taidetehtaalla. Entiselle joutomaalle on noussut kaikenlaisia uusia rakennelmia, puistokin.

Sille rannalle, jossa ennestäänkin oli jotain sivistystä, on ilmestynyt uusi, pieni mutta tuhoisa puoti: PetriS Chocolate Room.

Suklaat, teet ja kahvit tulevat sellaisilta tiloilta, joilla voi vierailla järkyttymättä. Uusia toinen toistaan herkullisempia makuja ilmestyy tiskiin jatkuvasti.

Ystäväni asuu suklaahuoneen välittömässä läheisyydessä. Hän oli tässä kevään mittaan karistanut yltään useita mielestään turhia kiloja, mutta nyt lienee turha jatkaa taistelua. Peli on menetetty.

En voi ottaa osaa hänen suruunsa muutoin kuin tekemällä hänelle seuraa. Sitä varten ystävät ovat.

Terve taas

Nonni, syöpäleikkaus onnistui ja olen taasen terve. Valitteluni niille, jotka olivat aikoneet blogin välityksellä seurata urheaa kamppailuani kuolemaan saakka. Älkää kuitenkaan millään muotoa menettäkö toivorikkauttanne, olen suunnitellut joka tapauksessa kuolevani lopuksi. Syöpähoidoistakin voi hyvällä säkällä vielä tulla joku postaus, koska sädehoito kuulemma kuuluu asiaan.

Kuvassa uskoakseni Marguet Rosé Grand Cru -samppanjaa Porvoossa Sicapelle-ravintolassa perjantaina 13. päivä. Kannatti poiketa.

Tällä kertaa ravintolakokemus Sicapellessä ei ollut epätasainen, niin kuin joskus on saattanut käydä. Se oli kauttaaltaan erinomainen. Kaikenkokeneilla seuralaisillani meni useamman kerran silmät nurin.

Odottelen yhä sellaista kameraa, joka välittäisi ruokakuvien katsojille myös makuja. Nämä kuvat on lisäksi otettu hämärissä olosuhteissa, ilman salamavalojen räiskettä. Olen vähän lisännyt valaistusta niihin jälkikäteen, että näkyisi yleensä jotakin.

Alakerran isäntä katuu vieläkin, että kerran vuosia ja vuosikymmeniä sitten uskoi minua, kun estin häntä moukkamaisesti valokuvaamasta annoksia Budapestin Gundelissa, ettei meitä vain luultaisi venäläisiksi turisteiksi. Itse olen kuitenkin vakuuttunut, että kuvista ei välittyisi kuin tunnelman riekaleita, annosten herkullisuudesta ei häivääkään.

Esimerkiksi eilinen alkupala. Sen piti olla maanläheinen valkopapucassoulet. Mikä hiivatti on cassoulet? Jotain ranskalaista diivailua, onpa maanläheistä! Pöytään tuli lautasella vähän mustunut paahtoleivänviipale, ja perässä hymyilevä kokki, joka alkoi kaivaa lusikalla leivän päälle jotain tämän näköisestä purkista ->

Kyseessä oli kuulemma Englannin keittiön lahja maailmalle, beans on toast.

Tölkin sisältö ei kuitenkaan ollut ihan purkkikamaa. Tarjoilijat väittivät joutuneensa itse syömään tölkkipavut; meidän annoksessamme höyryävät pavut olivat kuulemma jotain ihan muuta. Lisänä tuhdisti savunmakuista makkaraa ja sen kanssa samalta alueelta peräisin olevaa eläimellisen alkukantaista punaviiniä. Joka tietenkin sopi kuin nakutettu.

Sicapellen viinipaketissa on aina todellisia helmiä. Kannattaa maistaa viiniä ennen ruuan pöytään tuloa. Se saattaa olla suorastaan pahaa. Sitten ruuan kanssa se puhkeaakin kukkaan. Tämä viini ei potkinut vastaan yhtään. Väite saman alueen ruokien ja viinien yhteensopivuudesta sai meidät vakavasti harkitsemaan viininvalmistusta happamista pikku rypäleistämme. Sen viinin olisi pakko natsata täydellisesti kanipataan. Tai ehkä voikukkaviiniä oman pihan sadosta ja samoilla voikukilla syötettyä kania? Ei voi olla pahaa mitenkään, kun tämäkin makkara-viinipari oli näin hyvä!

Joo, kyllä minä ymmärrän, että ei se kuvassa paljon miltään näytä. Sinun on nyt vain uskominen minun sanaani.

Tuo leipä! Sen oli kuulemma Kaisa leiponut itse paikan päällä satavuotiaaseen juureen. Onnittelut Kaisalle, leipä oli maukasta ja mehevää ja rapeaa ja ihanaa oliiviöljyn kera grillattuna ja sitten myöhemmin ihan sellaisenaan, kirnuvoin kanssa.

Kun lopulta selvisimme cassouletin aiheuttamasta hurmostilasta ja kykenimme taas aistimaan jotain muutakin, esim. näkemään toisemme ja jopa puhumaan, aloimme epäillä, että tästä ei voi tarjoilu mennä kuin alaspäin. Ihme kyllä näin ei sitten käynytkään.

Jaahas, tästä näyttääkin tulevan pitemmänpuoleinen postaus. Onneksi valitsimme vain viiden ruokalajin illallisen ja jätimme juustotkin pois.

Minulla kävi myös tilatessa taivaallisen hyvä tuuri. Olin yksinkertaisuuden vuoksi väittänyt itseäni kasvissyöjäksi, mutta sanoin voivani kyllä syödä kalaa ja simpukoitakin. Tarjoilija oli jo lähdössä viemään tilausta keittiöön, kun tulin kysyneeksi, eiväthän heidän lihansa vain satu olemaan luomua. No kyllä sattuivat! On kuulemma joku muukin sanonut, että kannattaisi kertoa asiasta ruokalistassa! Tämän jälkeen minulle alkoikin käydä kaikki. Tarjoilija oli vielä niin tavattoman huomaavainen, että tarjosi mahdollisuutta vaihtaa tartar johonkin toiseen vaihtoehtoon. Hän varmaan arveli raa'an lihan voivan tuottaa vaikeuksia tällaiselle kukkahatulle. Todellisuudessahan minä olen seurueemme varsinainen raakalainen, jota joutuu sohimaan grillipihdeillä kauemmas, etten ahmisi pihvejä ennen kypsennystä. Mutta kauniisti ajateltu kuitenkin.

Otetaanpas sitten pikakelauksella. Muille tuli kampasimpukka-annos, mutta yksi simpukoita syömätön sai sen tilalle lohta (kuvassa). Kampasimpukoista ei ole kuvaa, mutta asettelu oli samanlainen. Keskellä oleva vihreä liemi on ilmeisesti surautettu vesikrassista. Se maistui ihanasti ruoholle, vaikkakin joidenkin mielestä tuosta voisi jättää ihana-sanan pois.


Marmorifileetartar oli päällystetty jollain sammakonkudun näköisellä, joka sittemmin paljastui tapiokahelmiksi. Isompia tapiokapalleroita käytetään taiwanilaisissa kuplajuomissa, joita alkaa saada länsimaistakin. Niihin on helppo imeyttää erilaisia makuja. Nämä maistuivat suunnilleen soijakastikkeelta.





Monesti tartarin tarjoajat eivät luota lihan omaan makuun, vaan koittavat peittää sen esimerkiksi pippurilla tai etikalla. Miksi sitten tarjota tartaria ollenkaan, kysynpä vaan. Tämä oli hyvä.

Koska söimme vain viisi ruokalajia, saimme valita turskan ja possunkyljen välillä. Herkullisen läskinen possu tarjottiin omassa liemessään lehtikaalin kera. Lehtikaali kirvoitti ihastuksen huudahduksia; koitanpa taas kasvattaa sitä ensi kesänä. Ei siitä kuulemma saa samanlaista kotioloissa, mutta onhan se hyvää silti, vaikka ei ihan juuri tällaista.



Turskahan ei varsinaisesti maistu miltään, mutta ennakkoluulot olivat turhia: siitä oli silti saatu maukas annos. Mukana pinaattia, 63-asteinen muna, sopivan happamia majoneesisöösejä ja ihanan rasvaisia ja suolaisia lantin kokoisia rapsakoita perunalettusia.







Jälkiruokana saatiin omenaterriiniä, kinuskikastiketta, jäätelöä ja paistettuja limpunmurusia. Tällä yhdistelmällä on suorastaan pakko onnistua. Kerran näinkin; Sicapellessä on nähty uhkarohkeitakin kokeiluja. Omena tarjoiltiin makuumme liian kylmänä. Näin saimme vähän kritiikkiä tähänkin kritiikkiin.



Koska Sicapellen lista vaihtuu omia aikojaan, pikku hiljaa, kuukauden päästä on jo puolet listasta jotain muuta.

Ei ole aivan mahdoton ajatus, että tuolla saattaisi käydä uudestaan. Nythän on sentään lotossakin jättipotti...

-----------------

Tervetuloa tämän ravintolakritiikittömyysblogin lukijoiden joukkoon, Mervi!

Hipoo täydellisyyttä, aina joskus

Porvoolainen SicaPelle-ravintola (tämän blogin kirjoittaja ei ota vastuuta nimen kirjoitusasusta!) valittiin Suomen neljänneksi parhaaksi ravintolaksi Glorian Ruoka&viini -lehden lukijaäänestyksessä. Parhaana lukijat pitivät raumalaista Gotoa. Se onkin minulta vielä käymättä. SicaPellessä olen käynyt ja raportoinutkin siitä.

Minähän olen, kuten kaikki hyvin tietävät, vaatimaton, vähään tyytyvä ja suorastaan kulutuskielteinen henkilö. Kuinka ollakaan, olen kuitenkin aivan sattumalta sattunut illastamaan SicaPellessä viime viikolla, joten voin kommentoida ravintolan saamaa hienoa sijoitusta tuoreeltaan.

Ruokalista on mallia ota tai jätä. Usein se ilmestyy nettiin vasta jälkikäteen. Pöytään istuessa kerrotaan, että meillä olisi nyt kuusi ruokalajia ja ne menevät näin. Sitten vain muistelet, mitä tarjoilija kertoi, missään ei näy mustaa valkoisella. Toki allergiat ja muut rajoitteet otetaan huomioon. Viimeksi käydessäni huomasin, että risottoa ei ollut tarjolla ensimmäisessä kattauksessa mutta myöhemmin oli. Minä tietenkin, unisena ihmisenä, olin saapunut jo alkuillasta. Ja SicaPellessä osataan nimenomaan ja aivan erityisesti risotot! Harmitti.

Ravintolassa on yksi todella hyvä ja viinimaastot tunteva tarjoilija, jonka aiheuttamassa hurmoksessa edellinen raportti on kirjoitettu. Sitten siellä on yksi omituinen tarjoilija, joka puhuu läpiä päähänsä. Ystäväni pöytäseurue joutui kerran tuohtumuksen tilaan ja päätti olla milloinkaan palaamatta, kun tuo tarjoilija selitti kaikissa pöydissä, että lautasella oleva kala (vimpa) on uhanalaista lajia. Kuinka voi tulla mieleen! Itse satuin kerran alkukesästä aivan sattumalta syömään SicaPellessä, ja annokseen kuului villivihreää. Omituinen tarjoilija kertoi, että yrtit oli poimittu Porvoon Linnamäeltä (ilmeisesti tunnettu paikallinen koirankusetuspaikka) ja että lautasella on nokkosta ja valkopeippiä. Ei ollut. Varmasti olisimme tunnistaneet käsittelemättä tarjottavan nokkosen! Jotakin putkikasvia siinä ruuan päällä oli, mutta voimme vain toivoa, että kyseinen tarjoilija ei itse ollut poiminut sitä. Jos ei erota koiranputkea valkopeipistä, ei varmaan myöskään erota sitä myrkkykeisosta.

Jos ei muista, mitä annoksessa on, ei ehkä kannattaisi esiintyä itsevarmasti ja improvisoida. Olin erittäin hämmästynyt, kun sama tarjoilija oli vielä loppukesästäkin SicaPellessä töissä (kun aivan sattumalta satuin kulkemaan ohi). Ehkä hän on joku sukurasite.

Ruuan kanssa on vähän samalla tavalla. Risotto on aina todella todella hyvää. Jotkut ruokalajit nostavat syöjänsä kirkastettuun tajunnantilaan, kauas arjen murheiden ulottumattomiin. Jotkut taas... ovat vähän turhankin kokeellisia. Johtuu ehkä siitä, että odotukset ovat korkeat, mutta välillä annos on mitäänsanomaton tai yhdistelmät liian kaukaa haettuja.

Tässä alkupalassa oli yhdistetty kuivattua verimakkaraa ja hillottua päärynää yllättävällä ja ilahduttavalla tavalla. Kyllä vain, herkullista; kokeile vaikka! Ruohoja sanottiin sinapinversoiksi, miksi ei. Ehkä sinappikaalia eli meidän kesken tuttavallisesti rucolaa? Majoneesissa näyttäisi olevan myös sinappia joukossa, ainakin tuossa reunalla olevassa. Päärynän allekin on pursotettu jotain, mutta mitä? Tiedän, että lautasella kuuluu olla monenlaista ripellystä, mutta enempi ei aina ole parempi. Esimerkiksi tuo mäti ja sipuli. Mikä sen parempaa kuin mäti ja sipuli. Mutta ei hillotun päärynän ja kuivatun verimakkaran kanssa! Se on liikaa.

Tämä oli silti hyvä annos. Ruoka-aineiden yhdistelmä jäi mieleen. Ateriaan kuului muutama ruokalaji, jotka eivät oikein jääneet. Ja sitten helmi.

Kuvan siika nousi kaikkien pitkän elämäni aikana syömieni kalaruokien kolmen parhaan joukkoon singahtamalla, ja Suomessa nautittujen kalaruokien ykköseksi. Eihän se nyt niin ihmeelliseltä näytä; miten voisin sitä sanoin kuvailla? Rapea, mehevä, herkullinen? SicaPellessä en aina tiedä, mikä juju ruuassa on. Olisiko se ollut tuo voi? Valkosipulivoi? Teki mieli nuolla lautanen. Ehkä minä olen vain niin yksinkertainen ihminen, että minut saa pois tolaltani, kun kaataa voisulaa ruuan päälle? Mutta olenhan minä ennenkin ruokaa syönyt, siikaakin, jopa erittäin hyvää siikaa (Sinnessä). Tämä nyt vain osui johonkin makuhermoon.

Osui ruokaseurueellakin. Toinen pääruoka, karitsanfile, nautittiin pettyneen hiljaisuuden vallassa. Jälkiruokiakin oli kaksi, ja ne olivat ihan kivoja, muistaakseni. Ai niin, ensimmäisessä oli mukava punajuuren ja lakritsin yhdistelmä. Toisessa oli riittävän chilinen chilisuklaakastike, joka kaadettiin höyryävänä kaiken muun (yhdentekevän kakun, kräämin, poksuvien murujen) päälle vasta ruokapöydässä. Hyvä soosi ei ihan pelastanut annosta.

Epäilemättä saatan vastakin aivan vahingossa joutua SicaPelleen; kaikenlaista voi sattua. Suosittelen kyllä kaikille kurmee-uteliaille siellä käyntiä. Viinipaketti voi olla kokeilemisen arvoinen, joskus on ollut. Ja jos se tuntuu liialliselta, sen saa myös puolikkaina kaatoina. Ravintolaelämys on joskus ihan huippu, välillä epätasainen. No elämäkin on. Saattaa siinä olla jonkun verran kummallisia kohtia välillä, enimmäkseen kivaa kuitenkin. Seurasta riippuu paljon. Ja lopussa odottaa suolainen lasku.

Saapumisohje: tässä kohdassa käänny ympäri.

Viisi kysymystä -haaste

Nyt nämä viisi kysymystä ehtivät tänne asti. Kiitän Punaista Pihlajaa haasteesta. Haaste on sitäkin haastavampi, kun en harrasta sisustamista, en katso telkkaria enkä leivo.


1. Lempivärisi sisustuksessa?

Ennen minulla oli tämän värinen riepu. Tykkäsin siitä. Nyt se on jo hiutunut puhki.

Tällä hetkellä mennään niillä väreillä, jotka tässä talossa sattuivat olemaan, kun otimme sen haltuumme seitsemän ja puoli vuotta sitten. Osa pinnoista on revitty, mutta varsin vähän on rakennettu.

Luultavasti, jos sisustamiseen asti joskus päästään, väriskaalasta tulee tylsempi kuin kuvassa. Niin siinä käy.



2. Designesine / -huonekalu, joka ei ikinä tule meille

No esimerkiksi mikään Eero Aarnion suunnittelema esine tuskin tuntisi oloaan kotoisaksi täällä.














3. Hurmaavimmat henkilöhahmot tv:ssä?

Hahaa, turha luulla etten pystyisi vastaamaan tähän, vaikka kyyditinkin telkkarini kunnalliselle jätehuoltoasemalle seitsemän vuotta sitten, kun asuttuani tässä talossa mitään pahaa aavistamatta useita kuukausia huomasin, etteivät kanavat näkyneet täällä. Ystävälläni Lauralla on nimittäin telkkari! Olemme katsoneet tänä talvisydännä yhdessä Downton Abbeyn ihan alusta asti muutaman jakson pätkissä, lisäosat ja kaikki; nyt meillä on menossa neljäs tuotantokausi. Eikä sitten saa laittaa juonipaljastuksia kommenttilootaan!

Olen minä joskus kotikoneelta katsonut myös Avaraa luontoa silittäessäni, koska kirja ei pysy hyvin silityslaudalla (ks. aiempi postaukseni häsläyksestä luopuminen).

Olen siis viimeisten vuosien aikana katsonut jopa yhtä tv-ohjelmaa, jossa esiintyy ihmisiä. Asiantunteva valintani on selvä: Granthamin leskikreivitär Violet. (Kuva on varastettu.)

Vaippasakaalikin on varsin hurmaava, mutta sitä ei laskettane henkilöhahmoksi.


4. Suosikki leivonnassa?

Tämä tuotti ensin hieman päänvaivaa, koska en ole myöskään leiponut seitsemään ja puoleen vuoteen. Siis kyllähän minä muuten oi niin mielelläni, mutta kun ei nyt pysty kykenemään, voi voi. Ei ole uunia. Puuhellan uuni on oivallinen pataruokien ja paistien haudutteluun, mutta leivontalämpötiloihin se ei yllä.

Mutta eihän kysymyksessä todellakaan mainittu, että minun pitäisi itse leipoa! Valitsen siis suosikikseni Jari Pekanlehdon leipoman äärimmäisen möhnävän mutakakun, kuvassa tarjolla Vanhassa Navetassa Porvoossa.





5. Viisi blogisuosikkia

Tähän asti nämä kysymykset olivatkin aika helppoja, tai sitten olen vaan niin taitava vastaamaan kysymyksiin. Nyt pitää melkein miettiä. Justiinsa tällä hetkellä ne voisivat olla vaikka:

Puutarha ja nurkat
Varjoyrtin puutarha
Filosofian puutarhassa
Maalaisrealismia
Villa Valpuri
Talo.

Ei se sitä tarkoita kuitenkaan, että näiden loistavien bloggaajien tarvitsisi mitenkään tuntea olevansa velvoitettuja vastaamaan samoihin kysymyksiin. Osalle tämä haaste on jo nasahtanut toisesta suunnasta ja osalla nämä kysymykset eivät ehkä kuulu blogin keskeisimpään aihepiiriin. Vaikka ainahan on hauskaa saada ihmiset paljastamaan itsestään yllättäviä asioita. Mitäs jos sittenkin?

----------------------------------------

Tervetuloa lukijaksi, Villa Bohemian!

Gourmetruokaa villisikatarhassa

Olin hauskoissa juhlissa Porvoossa Kannonnokassa. Juhlavieraat kokoontuivat villisikatarhan parkkipaikalla ja katselivat aidan takana syöviä ja kinastelevia possuja odotellessaan, että kaikki löytävät perille. Joka ikinen oli etuajassa.

Kannonnokka on metsäkämppä-gourmetravintola kallion huipulla keskellä kahdeksan hehtaarin villisikatarhaa. Ruoka on lähellä tuotettua, riistaa ja kalaa, itse tehtyä hyvistä raaka-aineista. Idean isä Ari Kuokka tuli parkkipaikalle meitä vastaan, kertoi ensin vähän villisioista ja johdatti meidät sitten lankkusiltaa pitkin tarhan halki ravintolaterassille, jossa keittiömestari Jari Pekanlehto alkoi kaataa samppanjaa laseihin. 250 metrin matkaan kului aikaa, kun piti valokuvata ja ihastella päiväunilla puiden siimeksessä rötköttäviä villisikoja.

Tervetulomaljan ja onnittelu- ja lahjontatuokion jälkeen alkoi tuoksua ruoka. Meille oli katettu pöytä avoterassille, koska päivä ei ollut liian paahteinen.
















Keittiömestari kertoi jokaisesta ruokalajista. Oli mukava kuulla raaka-aineiden alkuperästä. Leivän hän oli esimerkiksi leiponut viereisen Strömsbergin myllyn karkeaksi jauhamasta porvoolaisesta rukiista. Liha oli myös läheltä ja vapaasti kasvanutta, voimme syödä hyvällä omatunnolla.

Alkupalaksi saimme keittoa tuoreista herneistä. Päreen päällä oli myös jäniksen- ja villisianlihasta rakennettu nappula (varmaan sillä on joku älyttömän hieno nimi vierailla kielillä) ja sen koristeena punaviinimarinoidusta sipulista tehtyä hilloketta. Nami!

Seuraava ruokalaji hurmasi valokuvaajan niin, että sitä ei valitettavasti saatu tähän ikuistettua: pekoniin käärittyä hirven sisäfileetä, kantarellikastiketta ja maa-artisokkasalaattia, jossa oli aavistus tryffeliä.

Kolmannen annoksen kohdalla alkoi jo pahin nälkä talttua. Pöytään tuotiin paistettua siikaa, punajuuripyreetä, inkiväärisiä isoäidin kurkkuja, jotain ihanaa moussea, jossa saattoi olla siikaa siinäkin, mutta vaikutelmien ylenpalttisuus on haudannut tarkemman reseptin muiston alleen lumivyöryn tavoin, ynnä rapsakaksi paistettua Maalahden limppua.

Onneksi pääruoka oli erittäin maukas, sillä muuten sitä ei olisi enää kyennyt syömään. Nyt katuivat ne, jotka olivat mättäneet kitoihinsa taivaallista leipää tai putsanneet lasten lautasille jääneet herkkupalat. Saimme 18 tuntia haudutettua, revittyä, prässättyä jne. villisikaa juurespyreen ja kasvisten kera. Lisää villisian paistolientä sai ammentaa annokselleen kauhalla pöytään tuoduista kattiloista.

Jälkiruokaan valokuvaaja ei enää kyennyt tarkentamaan. Financier-leivos (jonka tarinan saimme myös kuulla), omatekoista vaniljajäätelöä, raparperia ja mansikoita.

Lapsille paikka oli siitä hyvä, että ruokalajien välillä voi juoksennella vapaasti pitkin terasseja ja puhallella saippuakuplia maailman tuuliin sillaikaa kun aikuiset seurustelevat. Näköalat olivat huimat. Palvelu oli rentoa ja ystävällistä. Kaikki olivat tyytyväisiä. Miinuksena voi sanoa, että ihan kaikki tiedot ruokailijoista eivät olleet kantautuneet kokille asti. Viime hetken paikkaus onnistui kuitenkin hienosti. Toinen miinus voisi olla, että Kannonnokka on auki vain ryhmille. Tälle aterialle ei voi siis poiketa hetken mielijohteesta. Toisaalta, jos saa kootuksi ryhmän, paikassa voi harrastaa muutakin kuin vain syömistä.

Meille kuitenkin riitti syöminen ja hyvä seura. Vieläkin vyötärö kiristää, vieläkin hymyilyttää.

Valokuvista on osa minun, osa alakerran isännän ottamia.

-----------------------------------------------------------

Saaristohuvilan Taru on liittynyt tämän keskeneräisen blogin lukijoihin. Onpa mukavaa! Tervetuloa!

Hurmoksellinen ravintolailta

Kävimme perjantaina testaamassa porvoolaisen SicaPelle-ravintolan. Pakko myöntää, että testaaminen on lykkääntynyt ravintolan kummallisen nimen takia. Varsinkin sen ceen. Ja sen Peen! Tiedostamme kyllä, että nimi on kunnianosoitus porvoolaiselle Ville Vallgrenille, Pariisin Villelle, ja etenkin hänen lemmikkiporsaalleen Sikapellelle. Mutta silti.

Onneksi kävimme!

Kaikki tämän jutun kuvat: alakerran isäntä

Jo kokin tervehdys sai silmät nurin yhdeltä jos toiseltakin. Se oli herkullinen teelusikallinen tartar-pihviä, mutta kovin erilaista kuin minun oikeaoppinen raakapihvini. Koska oikeasti pidän lihasta, yleensä vain ärsyynnyn, kun tartariin sotketaan kaikkea turhaa makua peittämään. Nyt ärsyynnyin vain siitä, että en kyennyt erittelemään makuaistimusta. MITÄ siinä oli? Joka tapauksessa kerrassaan riemastuttava alkajainen.

Ellei muistini petä, tarjoilija kertoili, että kaikki ruuat tehdään käsin alusta alkaen ja niin edespäin. Naudanlihan alkuperää kysyttäessä hän mainitsi pientilan nimen, jota kukaan meistä ei ollut ikinä kuullut. Ilmeisesti vähittäismyyntiin yksityisasiakkaille ei liikene sieltä lihaa lainkaan. Luomustatusta heillä ei ole, mutta olot ovat luomutuotantoa vastaavat. Tarjoilija vannoi täyttä luottamusta tilan eläintenhoitomenetelmiin. Kelpasi meille. Myös viinien selostuksessa kuului usein sana luomu, jopa biodynaaminen.

Koska olin autolla liikkeellä, tyydyin yhteen valkoviinilasilliseen koko aterialla. Muut sen sijaan ottivat suositellun viinipaketin ja lisäksi alkuun cavaa. Pakettiin kuului oma huolellisesti valittu viini joka ruokalajille, joukossa pari niin kallista, ettei niitä ikinä tulisi erikseen listalta valittua. Nyt ravintoloitsija oli saanut ne kätkettyä kohtuuhintaiseen pakettiin omaa katettaan pienentämällä ja tarjosi näin asiakkaille hienon elämyksen.

Tarjoilijan viinintuntemus vaikutti rajattomalta. Jokaisen viinin kohdalla hän kertoi paitsi rypäleen ja mitä makuja siinä voi aistia, myös millaiselta tilalta se tulee. Hän kertoi maaperästä, laakson sijainnista, ilmastosta ja siellä puhaltavista tuulista. Hän kertoi, miksi viininviljelijä päätti muuttaa juuri kyseiseen paikkaan tai vaihtaa lajiketta. Hän kertoi perheestä, joka viinin valmistaa, ja valmistusprosessista. Miksi tämä viini päätettiin ottaa ravintolan valikoimiin. Kuinka erilainen sen tuoksu on makuun verrattuna. Kuinka sen maku muuttuu, kun sen kanssa syö tällaista tai tuollaista. Hän tarinoi sujuvasti myös englanniksi naapuripöydässä. Ja ne viinit todella sopivat omiin ruokalajeihinsa ja kruunasivat kokonaisuuden.

Alkupalana oli lohi-jokiraputortellini. Itsessään melko tavanomainen, mutta se liemi! Muistelen, että liemessä oli tomaattia ja sitruunaruohoa, ja se oli hyvä. Todella hyvä.

Toinen ruokalaji: sokerisuolattua siikaa, sitrussalaattia ja marinoituja kasviksia. Mukana oli perinteistä isoäidin kurkkua, mutta myös fenkolia ja parsaa. Oikein maukas, tavanomaista parempi. Tuo tirpsahdus lautasen reunalla on katajasuolaa ja vihreät kökkäreet ilmeisesti rakuuna-aiolia.

Vaihtoehtoja ei juurikaan ollut. Ensimmäiset ruokalajit olivat nämä, ota tai jätä. Pääruuassa oli liha- ja kalavaihtoehto. Muuten oli sen verran valinnan varaa, että sai päättää ottaako neljä vai viisi ruokalajia. Se valinnainen ruokalaji tuli pöytään kolmantena, ja kiitimme onnentähtiämme, että tulimme halunneeksi senkin. Se oli parasta koko ateriassa.

Niin hyvää nokkosrisottoa en ole syönyt koskaan. Enkä mitään muutakaan risottoa. Se oli taivaallista. Ilmeisesti risotot ovat SicaPellen erikoisuus, ja sen kyllä uskoo tätä maistettuaan. Keskellä näkyvä punainen läjä oli tomaatti-valkosipuli-vinaigrette-joku, joka uskomatonta kyllä onnistui entisestäänkin huipentamaan makuelämystä. Yleensäkin tarjoilijan suusta tuli niin paljon ranskaa, ettei junttikorvani kaikkia nimiä muistakaan, mutta lisäksi muistia haittaa se, että ensimmäisen haarukallisen jälkeen olimme kaikki mielenhäiriössä ja kykenimme vain vaimeasti huudahtelemaan: Ooh! Aah!

Ennen neljättä ruokalajia, pääruokaa, saimme hetken toipumisaikaa ja suun raikastukseksi tyrni-gini-jotain, suomeksi jäädykettä. Tarjoilija kuuli tyrnimehukeskustelumme ja kertoi meille hyvän tyrnidrinkkireseptin:


4 cl pehmeää giniä
2 cl tyrnimehua
spritea

Sitten pääruokaan.

Valittavana oli taimen tai entrecote kevätkasvisten kera. Taimenen kaverina porkkanapyre, etrecoten päällä kuivattu tomaatti. Seurueemme pihvinsyöjä valitti, että parsat bearnaise-kastikkeen kera loppuivat hänen lautaseltaan ennen kuin entrecote; olivat ilmeisesti herkullisia. Muuten arvelen, että pääruuat olivat korkealuokkaiset, mutta eivät mitenkään päätään pidemmät muita vastaavia.

Jälkiruokana oli tuhatlehti (paitsi ranskaksi), raparperia ja jugurttijäätelöä. Eipä siinä mitään, hyvää kaikki. Vaan se jälkiruokaviini! Tarjoilija erittäin ystävällisesti kaatoi kuskillekin ihan pienen maistiaisen Alois Kracherin Eiswein Cuvéeta Riedelin tulppaanilasiin, mistä olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Jostain syystä pelkkä sen tuoksun hengittäminen sai pyyhkimään kyyneliä. Ja viinin tuoksu yhdistettynä tuhatlehden tuoksuun...! Eikä nyt ole edes vielä maistettu.

Tähän asti olen ollut sitä mieltä, ettei minuun kannata tuhlata kalliita viinejä, kun en kuitenkaan niitä erota laatikkoviineistä. Ei minulla niin hienostunut makuaisti ole. Ehkä tämä kuvitelma johtuukin vain siitä, etten ole koskaan saanut niitä todella hyviä viinejä.

Nyt tavallaan ymmärrän, miksi ravintolan kannattaa myydä kalleuksia vaikka vähän halvemmallakin, että saa taviksen maistamaan. Toipunenko tästä koskaan, ja joudunko nyt vararikkoon kun joudun tempaistuksi gourmet-viinien maailmaan. Sen aika näyttää.


----------------------------------------------------

Toivottakaa kaikki tervetulleeksi Minna, uusi jäsen joukossamme!

Nuukuusviikon saldo

En varsinaisesti viettänyt nuukuusviikkoa. En tosin tullut viime viikolla ostaneeksi juuri muuta kuin ruokaa, mutta se on normaalia. Shoppailu on rasittavaa, enkä halua kotiini uusia tavaroita. Vanhoillekaan ei ole vielä paikkoja. Jos remontti joskus valmistuu, paljastuu muun muassa, että minulla ei ole seiniä niin paljon, että kaikki kirjat saisi hyllyyn, joten sitten täytyy karsia niitä. Nyt ne ovat banaanilaatikoissa vinttikomerossa, ja hyvin olen pärjännyt näin kuusi ja puoli vuotta.

Koska en ole varhaisteini-iän jälkeen seurannut muotia, minun ei tarvitse uusia vaatevarastoani neljästi vuodessa. Pyrin käyttämään vaatteet loppuun asti.

Minun ei myöskään tarvitse meikata, lakata kynsiäni, värjätä hiuksiani eikä vaihtaa autoa tai muita kodinkoneita uusimpiin malleihin vain vaihtamisen vuoksi. En ole koskaan elämässäni ostanut sohvaa tai telkkaria.

Ruuan lisäksi ostin männäviikolla ikkunakittiä ja rimaa sekä pussillisen siemeniä.

Kulutin silti nuukuusviikon aikana tavallista enemmän rahaa. Hain 15 kilon lihalaatikon ja pari meetvurstia Bosgårdin kartanosta. Kävin myös Porvoossa Sinnessä lounaalla. Kumpikaan paikka ei sovi yhteen nuukailu-käsitteen kanssa.

Sinnestä täytyy sanoa, kun nyt tuli puheeksi, että eihän se mikään bistro ole, vaikka nimessä lukee niin ja pöydiltä puuttuu liinat. Kyllä tämä on piperrystä jos mikä.

Alkupalana limemarinoitua haukea. Limetti tuskin maistui. Oma cevicheni vetääkin sitten suun ruttuun useimmilta syöjiltä; olen sitruunoiden ystävä. Limen asemesta tässä oli kaikenlaisia makuja, paprika- ja avokadovaahtoa, oliivimuruja ja -lastuja ja ties mitä tirpsahduksia. Oikeasti nuo vaahdot ovat ihan turhia. Kaikki niitä tarjoavat, toivottavasti muoti menee ohi. Varmaan vaahdottaminen on hyvä tapa saada kulhollinen laihaa lientä riittämään 200 hengelle, kun jokaiselle annetaan pikkulusikallinen. Tämän kauniisti asetellun alkupalalautasellisen hinnalla olisi melkein saanut kaksi buffet-lounasta jossain muualla.

Sehän sen sijaan on hyvä, että ravintolassa syötetään kotimaista haukea, vaikka vain muutama muru.

Pääruuaksi valitsin kahdesta vaihtoehdosta paistettua siikaa, sillä se on Sinnessä ylivertaista. Sinnen siika ei petä koskaan! Lisukkeena oli tällä kertaa anjoviksella maustettua perunaa, fenkolia ja oikein kivaa savuhollandesekastiketta. Seuralainen söi vasikanfilettä. Annoksessa oli kuulemma parasta juurespyree ja marinoitu punasipuli. Olin erittäin pettynyt siihen, että ilmoituksensa mukaan luomu- ja lähiruokaan panostava Sinne tällä kertaa tarjosi tehotuotettua lypsykarjan lihaa. Suomalaista sentään, edes. Joten eipä tuossa mitään valinnanvaraa siis ollutkaan. Mutta se siika on vaan hyvää, olisin ottanut sitä joka tapauksessa.

Seuraavana päivänä söimme alakerran isännän kanssa kotipihan grilliruokaa. Grillimme on muurattu hökötys, jossa poltetaan puita. Sen varalle on kaikenlaisia uudistussuunnitelmia, sillä se raukka on jo aivan halkeillut ja murentunut. Ei mikään ihme, kun talvellakin grillataan. Näistä suunnitelmista lisää myöhemmin, mahdollisesti jonain vuonna jopa toteutuksestakin.

Syödessäni huomasin, että kaikki aterian ainekset olivat tästä omasta pihasta. Tuo omituisen näköinen lihamöhkäle on oma keksintöni: kanin paistileike. Tehdään leikkelemällä reisipalasta luuttomia, helposti grillattavia kappaleita. Toki meillä koipiakin grillataan, mutta luuton leike on aina nopeampi ja helpompi. Marinadin ainekset olivat kaupan tavaraa, paitsi valkosipuli. Lisukkeena vasta maasta nostettua palsternakkaa ja pakastimesta viimevuotisia papuja sekä punaista lehtikaalia, paistettuna luomuvoissa oman valkosipulin kera. Voin tuotantoa meillä ei ole, eikä varmaan tässä omakotitontilla tulekaan.

Tästä nyt puuttuu ne ristiin asetellut ruohosipulit ja kaikenlaiset vaahdot, mutta maku oli oivallinen. Alakerran isäntä lähettää terveisiä, että marinadi oli hyvä, mutta parasta tässäkin oli palsternakka.

Näin se meni, se nuukuusviikko.