Näytetään tekstit, joissa on tunniste metsä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste metsä. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kuntoutumista metsässä

Nykyään en jaksa tehdä paljoakaan. Ennen kävelin eikä kävelemiselle ollut mitään rajaa. Huoletonna luotin jalkoihini, että ne vievät minut tästä tuon vuoren yli ja metsän halki, tänään ja vielä huomennakin. Nyt pitää varoa, etteivät voimat lopu kesken lenkin niin etten pääse takaisin kotiin. Eikä se ole enää mikään pitkä lenkki.

Jaa mikä minua vaivaa? Sen kun tietäisi. Malttia: vastahan minä vuosi tai pari sitten kirjoitin, että diagnoosi julkaistaan heti kun saadaan selville (pysy kanavalla). Tutkimukset jatkuvat.

Kovasti oireet viittaavat esimerkiksi krooniseen väsymysoireyhtymään (cfs), mikä on sikäli noloa, että en ennen oikein kunnolla edes uskonut mokomaan höpöhöpötautiin. Ruttojumalan kosto? Mutta katsotaan nyt vielä.

Nyt, kun kaikki tekemiseni on hyvin rajallista, olen ymmärtänyt, että se mitä eniten haluan, on kävellä metsässä.

Omavaraistelu tietysti on minun juttuni myös. Elukoista olen joutunut sairauden myötä luopumaan, mutta puutarhassa kasvaa vielä joitakin ruokakasveja. Enimmäkseen vuohenputkia ja nokkosia, mutta kuitenkin.

Töissä käyn sen verran kuin pystyn - en siis paljon - ja se syö vähät voimani, niin että kivat ja kuntouttavat asiat jäävät. Niin kuin se käveleminen.

Siispä käytin tilaisuuden hyväkseni, kun olin sairaalareissulla päätynyt sellaisen pienen kaupunkimetsän äärelle, jossa on kävelyteitä, koirankakkoja, kaljatölkkejä ja muuta idyllistä. Uskalsin lähteä pienelle kierrokselle. Ajattelin, että jos väsyn enkä pääse etenemään, istahdan kannonnokkaan ja syön repustani banaanin.

Hanhiaura lensi kääkkyen koilliseen. Aamuaurinko paistoi.

Heti kun astuin metsätielle, kuulin voimallista tikan rummutusta. Aloin kuikotella kaula kenossa ylöspäin, jotta saisin tikan silmiini. Ja herramunjee mitä näinkään!




Vihreää! Ihan selvästi!

Ei sitä vielä oikein erottanut muuta kuin latvuksissa ja valoa vasten. Kiitos tikalle, että tulin oikaisseeksi ruotoni ja luoneeksi silmäni ylös taivaisiin!

Parin metrin päässä tietä tonki peloton mustarastas. Cityeläimet näkyvät tottuneen ihmisiin eri tavalla kuin meillä siellä maalla. Katseli se minua kirkkaalla silmällään, ja kun lähdin eteenpäin, se lennähti läheiselle oksalle. Siinä se nökötti kuin pikimusta aukko maisemassa ja vahti ohimenoani.

Joka puolelta kuului rakentamisen ja liikenteen ääniä. Metsää oli harvennettu. Yksi läntti näytti kuitenkin suht koskemattomalta. Poikkesin polulle.




Niin kuin näet, taivas pilkottaa puiden takaa: ei tämä iso metsä ollut. Mutta ihan tarpeeksi metsä tähän tarkoitukseen. Mustarastas lauloi, ja peipponen ja tintit.

Polku katosi hakkuuaukiolle. Kevyen liikenteen väylä oli ihan vieressä, kulkeuduin sille. Askel oli jotenkin huterampi kuin aikaisemmin. Keskityin kävelemään jäntevästi. Ojassa nyhjäsi rusakonpoika aterioimassa, mutta hyppeli pusikon suojiin vastaantulijan tieltä, ennen kuin ehdin tarkentaa.




Tienvierus oli valkovuokkomerenä. Tässä äitienpäiväkukkia, ei paljonkaan myöhässä. Ole hyvä, äiti!

(Äitini pitää enemmän elävistä kuin kuolleista kukkasista. Voin ruhtinaallisen anteliaasti lahjoittaa hänelle joka vuosi kaikki tienvierusten valkovuokot.)

Jokin piti merkillistä rääpättävää ääntä. Jäin seisoskelemaan. Etsin valojen ja varjojen joukosta.




Joku mörkö. Ja toinenkin.





Neljä närheä kisaili ja rähisi lähipuissa. Jahtasin niitä kamerallani, ja ne leikkivät velociraptoria: Yksi lensi näyttävästi johonkin puskaan ja esitti siellä sekalaisia ääniä ja kahistelua. Minä sitten taitavana vaanin häntä enkä huomannut niitä kolmea muuta, jotka vaanivat minua. Ennen kuin lähtivät lentoon ihan pääni päältä. Kuinka voi noin värikäs lintu hävitä niin hyvin koivun runkoon, että en näe sitä, vaikka tiedän, että se on siinä?




- Kiitos piilosleikistä, oli hauskaa!

Kannatti lähteä metsään taas. Metsä se on pienikin metsä, ja luulen että hätätapauksessa yksikin puu riittää.

Ei se minua kokonaan parantanut, mutta mielen kuitenkin.






tiistai 13. syyskuuta 2016

Kuinka suppilovahvero löydetään

Ensin täytyy mennä metsään. Tai täytyy ja täytyy; mielikseenhän sinne menee. Metsä on suomalaisen pyhäkkö, jossa mieli tyyntyy ja ajatus selkeytyy. Metsään menoa osaa erityisesti arvostaa se, jonka metsäänmenopäivät ovat luetut tai kokonaan loppuun käytetyt. Itsekin pelkäsin viime talvena, mahdanko enää milloinkaan päästä metsään kävelemään. Mutta niinpä vain pääsenkin, ja poiskin, kun maltan muistaa rajani.

Ensin siis mennään metsään. Parhaiten tarkoitukseen sopii sellainen, jossa maa on erilaisten sammalien peitossa. Suppilovahveroiden lisäksi tällaisen metsän hyviin puoliin kuuluu miellyttävä tuoksu ja hyvä kävelytuntuma.

Sammalikosta uhoaa ihania parfyymejä, jotka aikansa sierainten tienoilla kierreltyään kohoavat kohti taivaita. Luullakseni sellainen ihminen, jonka hartaudenharjoituksiin suitsutus muutenkin kuuluu, osaa parhaiten arvostaa metsän tuoksuja. Monessa kohtaa joutuu kulkemaan aivan nenä edellä, ja valittaen täytyy todeta, kuinka vähäinen prosentti ihmisen aivoista on varattu hajujen käsittelyyn: ei näille ole nimeä, eikä alkuperästäkään ole mitään tietoa.

Yleensä sammaleisesta metsästä löytää myös marjoja vahvistuksekseen. Nytkin oli tarjolla sekä mustikoita (ei enää ihan parhaimmillaan) että puolukoita (ei vielä ihan parhaimmillaan), kummatkin aivan kelvollisia.


Sitten vain tallustellaan. Suppilovahveroiden löytyminen on uskonasia. Ellei siihen usko, voi kulkea koko metsän päästä päähän näkemättä ainoatakaan suppista. Toki niitä silti siellä on, mutta ne eivät antaudu epäilijän löydettäväksi. Suppilouskovankin täytyy yleensä kulkea aikansa ennen kuin pääsee oikeaan mielentilaan, tavoittaa tietynlaisen hartauden ja hiljaisuuden, saa tyhjennettyä mielensä ja on valmis ottamaan vastaan mitä annetaan.

Silloinpa jo näkyykin ensimmäinen suppilovahvero suoraan edessä.


Tämä on tärkeää: kun näet ensimmäisen suppilovahveron, JÄHMETY PAIKALLESI! Et saa liikauttaa jalkojasi senttiäkään! Luultavasti saappanpohjiesi alla ovat seudun komeimmat vahverot liiskana, mutta jos esiintymä on laaja, niitä riittää myös kummallekin puolellesi. Jos nyt varovasti, jalkojasi hievauttamatta, kierrät kaulaasi noin 180 astetta ja vilkuilet taaksesi, siellähän niitä tallattuja suppilovahveroita on takanasikin polun täydeltä.


Kyykisty niille sijoillesi ja aloita lähimmistä. Suppisten jalan tyvi on kova, eikä sitä kannata ottaa metsästä mukaan. Voit siis mainiosti huidella veitselläsi sieniltä jalat alta. Toinen koulukunta ei käytä veistä ollenkaan vaan kiskoo suppikset juurineen maasta ja pätkii sitten sormineen jalkojen alaosat sinne tänne sammalikkoon. Kuinka vain.

Kun nyt olet kyykkysilläsi, nenä paljon lähempänä maata, huomaat yllättäen näkeväsi äskeistä enemmän suppilovahveroita. Tuossa vähän matkan päässähän on toinen esiintymä! Ja tuollakin vielä pari! Suppikset piiloutuvat sammalikkoon ja lehtien alle, mutta perspektiiviä vaihtamalla voit houkutella ne esiin. Nyt on vain pidettävä pää kylmänä: ei auta lähteä suin päin säntäilemään toinen toistaan runsaampien sieniryppäiden perään. Se on varma keino joutua metsänpeittoon ja haltioiden pauloihin. Ei, vaan on edettävä järjestelmällisesti, suorastaan byrokraattisen säntillisesti esiintymältä toiselle kuin leikkuupuimuri sarallaan ja korjattava kaikki metsän antimet koriin talteen. Sillä onhan sanomattakin selvää, että sienimetsälle otetaan astiaksi kori eikä mitä tahansa laukkua tai ämpäriä! Taskuun kätketty muovipussi tulee kysymykseen ainoastaan siinä tapauksessa, että yritetään huijata metsän haltioita kuvittelemaan, että tässä ollaan kävelyllä aivan muuten vain, ilman vähäisintäkään sienestämisen taka-ajatusta, jopa varmoina siitä ettei näissä metsissä yleensäkään kasva minkäänlaisia sieniä. Mutta tämä konsti tepsii parhaiten herkkutatteihin. Kuten sanottua, suppilovahveron löytymiseen pitää uskoa jo lähtiessään, ja tätä uskoa julkituodaan parhaiten sienikorin avulla.




Yksi aivan kelvollinen menetelmä suppilovahveroiden löytämiseksi on terästää tarkkaavaisuuttaan muuten vain. Huomionsa voi kiinnittää metsässä mihin tahansa kohteeseen ja tutkailla sitä lähemmin. Tätä kutsutaan nykyään maailmalla mindfulnessiksi, mutta suomalaiset alkuasukkaat ovat osanneet konstin jo ammoisista ajoista. Jos kohde, johon syvennyt, sattuu sijaitsemaan maassa, kuten esimerkiksi nuo vaaleanpunaiset pallerot, katsele sitä tarkasti kaikessa rauhassa, anna sen hyökyä sisään aivoihisi silmien kautta, ja ennen pitkää alat nähdä enemmän kuin aluksi luulitkaan näkeväsi.


Kuvitteellisessa esimerkkitapauksessamme siis saatat yllättäen huomata maastossa jotain muutakin kuin vaaleanpunaisia palleroita. Vaikkapa suppilovahveroita, eihän sitä koskaan tiedä! Edessä, takana, sivuilla, lähempänä, kauempana, isoja, pieniä, tummia, vaaleita... Ja sitten toistetaan tuo, mitä jo aikaisemmin on sanottu järjestelmällisestä sadonkorjuusta. Ja toistetaan.




Viimeksi metsässä käydessäni useat suppilovahverot olivat poikkeuksellisen vaaleita, lähes harmaapintaisia.




Monet olivat myös selvästi kuivahtaneita. Kannattaa siis odottaa sadetta, ennen kuin lähtee uudestaan sieniä pyydystämään.




Tietenkään en löytänyt läheskään kaikkia, joiden ohi ja yli tarvoin, enkä ottanut mukaani puoliakaan niistä, jotka löysin. Sain kuitenkin kelpo saaliin lyhyellä kierroksella.



Mutta olisi se muutenkin ollut sen väärttiä.



tiistai 23. elokuuta 2016

Poimimaan!


Linnut kertoivat minulle, että tyrnit ovat nyt poimintakypsiä.




Omenaakin olisi. Kuvassa näkyy keittiönikkunani; vastahan se peittyi valkeaan kukkamereen. Hyvä maisema tämäkin.

Poimimme 100 kg ja veimme mehustamoon. Ei näy missään. Lisää poimijoita odotetaan.




Ja olisihan sitä kaikkea muutakin.



keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Omituinen mustikkametsä

Kävin mustikassa. Metsään on kova hinku, vaikka voimat ovat olleet vähissä. Olin vähän aikaa, poimin pikku kipposen. Sitten lepäsin seuraavan päivän.



En ole ennen tuollaisessa mustikkametsässä ollutkaan. Peipponen ja mustarastas lurittelivat keväisiä rakkauslauluja. Korvat olivat toukokuussa, suu heinäkuussa. Oli vaikea uskoa, että mustikat voisivat olla kypsiä.



Olivat ne kumminkin. Ja sieniäkin oli. Eikun uudestaan, heti kun jalat taas kantavat!



perjantai 22. huhtikuuta 2016

Äiti Maan päivä

Tänään 22.4.2016 vietetäänkin Äiti Maan päivää (International Mother Earth Day) poikkeuksellisen juhlallisissa merkeissä, kun edustajamme kokoontuvat allekirjoittamaan Pariisin ilmastosopimusta YK:n päämajassa New Yorkissa. Allekirjoittelemista voi seurata livenä nettikameran välityksellä. Ellei satu olemaan valtionjohtaja, sopimuksen voi taviskansalainenkin allekirjoittaa täällä. Muutoin päivän teema on tänä vuonna puut. Hieno teema!


Maan päivä -kampanjan tavoitteena on istuttaa 7,8 miljardia puuta seuraavien viiden vuoden aikana.


Suomalaiselle ei varmaan tarvitse piirtää, mitä iloa ja hyötyä maailmalle ja sen asukkaille on puista. Puhdasta ilmaa. Hiilinielu. Ruokaa ja suojaa. Parempi ilmasto, parempia satoja. Polttopuuta ja rakennustarpeita. Elinmahdollisuuksia eläimille ja kasveille. Stoppi eroosiolle. Ja sitten ihan muuten vaan! Millaista olisi ilman puita!

Jos ei itse istuta, rahaakin saa toki lahjoittaa, niin kuin aina.

Mutta voi tätä päivää juhlistaa monella muullakin tavalla. Iskemällä kätensä multaan, vaikka. Kaupungissakin voi etsiä jonkun pläntin, missä maa näkyy, puistossa tai asvaltin raossa, ja kuiskata Äiti Maalle kiitoksensa. Katsella samalla, mitä kaikkea maasta jo työntyykään.




Äiti Maan pikku apulaisetkin ovat jo työn touhussa:




----------------------

Tervetuloa mukaan seuraamaan keskeneräistä blogia, Kaisa L ja Tarja A!


sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Ikävä näky puronvarressa

Kävelyretkellä tuli vastaan pahaenteinen näky:



Puronvartta oli vähän siistitty.



Tämä puro laskee meidän talomme läheltä kulkevaan pieneen jokeen.



Viisikymmentä vuotta sitten tästä nousi vastavirtaan lohikalaakin.



Tervaleppää ja pajua lähti puron rannasta iso kasa, osa huonokuntoistakin. Molemmat puut ovat kovia vesomaan kannosta, joten tähän muodostuu lähivuosina läpitunkematon pöheikkö. Sitä sitten raivaussahalla koitetaan hillitä jos viitsitään.


Leppä kasvaa hyvällä paikalla satavuotiaaksi ja 25-metriseksi. Se tulee varsinkin vanhemmiten muodoltaan erittäin kauniiksi. Kuten kuvasta näkyy, vahingoittunut leppä muuttuu punertavaksi, ja siitä se on saanut nimensäkin. Leppä-sana on ennen tarkoittanut verta. Ovathan nämä kannot selvästi verisiä. Leppäkertun nimi on samoja peruja.

Ei minulla ollut tapana alvariinsa rymytä tuossa puronvarren metsikössä, niin että koitan olla surematta sitä liikaa. Satakieli palaa varmaan takaisin, kunhan vesakko taas nousee. Eipä sentään pesäänsä menettänyt; nämä puut kaadettiin oikeaan aikaan. Hyvä edes se.


tiistai 10. helmikuuta 2015

Kiintiöt täyteen

Huikeat 13 000 hehtaaria metsää saatiin suojelluksi Metso-ohjelmassa! Hyvä, Metsähallitus! Ihan juuri se määrä, joka kehysriihessä oli määrättykin tänä vuonna suojeltavaksi!

Pikkuseikka sinänsä, että osa nyt suojelluista metsistä oli suojeltu jo ennestään Naturan puitteissa. No, nyt on suojeltu paremmin! Pitäähän kiintiöt saada täyteen. Kun ei kaikkia vanhoja metsiä sentään raatsittu suojella - mistäs sitten saataisiin sitä tiukkasyistä tukkipuuta - niin laitettiin pakettiin myös avohakkuualueita ja sensellaisia vesakkoja. Niitähän joutaa suojella. Ympäristöministeriön ylijohtaja Timo Tanninen korostaa, että hakkuuaukeistakin tulee ennen pitkää metsiä!

Metsähallituksen kehitys- ja ympäristöpäällikkö Antti Otsamosta tuntuu ihan epikseltä, että heitä aina syytetään hämärähommista. Hehän toimivat tulosohjauksessa! No, kun ei ole varaa suojella metsiä, joissa vielä on myytävää puuta, suojellaan sitten sellaisia, joissa ei enää ole mitään menetettävää. Ja sitten niitä samoja vanhoja suojelumetsiä, joita ei aikaisempien suojelupäätösten takia pysty kuitenkaan hakkaamaan ilman kamalaa huutoa ja syyttelyä. Tällaiset ei-rahaksi-muutettavat metsät juuri ovat taloudellisesti kannattavimpia suojelukohteita. Miksei suojella samoja metsiä joka vuosi uudestaan! Olisimme pian ensimmäinen maa maailmassa, joka on suojellut metsiä enemmän kuin valtakunnassa on pinta-alaa.



Koska oli kaunis ilma, tein kunnon kävelylenkin. Tällaista alkaa metsä olla joka paikassa meilläpäin. Läpi näkee.


Ja väleissä on aukkoja. Metsäautoteitä kaikkialla.



Metsässä oli silti mukavaa. Joka puolelta kuului jatkuvasti rapinaa ja rasahtelua, kun auringon lämmittämät jäät putoilivat oksilta. Linnutkin jo metelöivät. Tiaiset huutavat kevättä.

Kävelin sellaisen lenkin, jota en ole viitsinyt moneen vuoteen kulkea, koska se oli niin ankea näky viimeksi. Silloin oli kesähelle ja metsätie halkoi aukeaa myllättyä kannokkoa.


Nyt enimmät kannot ja risukasat naamioituivat kauniisti lumen alle, ja autiomaasta oli noussut uusi sukupolvi. Eihän tuosta marjametsää tule vielä vuosikymmeniin, mutta on se jo vähän säädyllisemmän näköinen kuin vastaraiskattuna, ja lienee siitä jollekin elukalle jotain iloakin.


lauantai 24. tammikuuta 2015

Aurinko nousi

Olin ulkosalla auringon noustessa. Linnut kerääntyivät puiden latvoihin nauttimaan ensimmäisistä auringonsäteistä, minä nautin niistä kameran avulla.



Mielelläni jämähdän havainnoimaan jotain tiettyä aihetta. Keväät voi melkein luokitella sen mukaan, olenko sinä vuonna kiinnittänyt erityistä huomiota maan muheviin tuoksuihin vai lintujen paluumuuttoon, seurannut puiden silmujen paisumista vai nauttinut eniten kukkien puhkeamisesta. Tänään katselin jostain syystä kuusenhavuja. Jos joskus tarvitsen joulukorttimateriaalia, tästä albumista löytyy!






tiistai 4. marraskuuta 2014

Metsänhoitoa

Ajan usein erästä erityisen kaunista reittiä. Nytpä sen varrella oli tehty ns. metsänhoidollisia toimenpiteitä.











































Onhan erittäin hyvä, että metsää hoidetaan. Ajatteles, että ennen kuin ihmiset oppivat hoitamaan metsää oikealla menetelmällä, kaikki metsät kuolivat ja lahosivat aina pystyyn. Ihmisen pitää siksi uudistaa metsää, koska metsä ei tule toimeen ilman ihmistä, vaan lakkaa tyystin olemasta.

Samalla hoituu suomalainen sielunmaisema.



sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Äijä tunnisti pallon

Metsässä taas, ja joku otus räpisteli ylitsemme. Alakerran isäntä oli houkutellut minut kävelylle, ja jalkinevalintaa pohtiessani hän oli vielä ollut sitä mieltä, että pysyttelisimme asfalttitiellä. Joopa joo. Hyvät kumisaappaani olivat kotona ja märät varpaani alkoivat hiljalleen kohmettua lenkkareissa, kun koitin sihtailla otusta kameralla. Otuksella pyöri pää vinhasti ympäri, mistä syystä nerokkaasti luokittelin sen jonkinasteiseksi pöllöksi.






- Eikös tuo liene Glaucidium passerinum, ehdotti alakerran isäntä. - Pygmy Owl, varpuspöllö. Ja olisiko vielä sanonut että sparvuggla.
- Aijjaa, sanoin minä. - Ei kyllä voi olla. Satun tietämään, että pöllöt lentää yöllä. On orava. Joko mennään.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...