lauantai 29. kesäkuuta 2013

Paarmoja ja betonilaattoja

Ette varmaan ole huomanneet, mutta viime aikoina on ollut melko lämmintä. Suorastaan helteistä. Alakerran isännälle tuli betonilaattafiilis, ja hän ryhtyi kauan suunnittelemaansa projektiin: laatoittamaan pyykinkuivaustelineen alustaa.

Minusta on tavallaan hauskaa, että voi tehdä remonttia sitä mukaa, kun henki tulee päälle. Tavallaan. Jos tekee mieli asentaa pihalle betonilaattoja, saa sitten asentaa niitä ihan rauhassa, eikä tarvitse miettiä mitä ihmiset sanovat, kun talosta puuttuu keittiö ja vessa ja kylpyhuone ja sitä ja tätä ja tuo vain leikkii. Että onko tuo nyt oikeasti prioriteetti. Jos kerran tekee mieli! Itse olen noudattanut ihan samaa periaatetta, enkä ole tänäkään kesänä saanut mitään ensisijaisen kiireellistä ja tärkeää aikaiseksi.

Meillä onkin todella hieno pyykkiteline! Kerrostalomallia, onhan tämä kerrostalo: alakerran isäntä asuu alakerrassa ja minä yläkerrassa. Pesukone asuu kellarissa. Sinne tulee joskus vielä asuntoyhtiön kodinhoitohuone. Pyykkitelineestä on pystytysvaiheessa pätkäisty metri pois normipituudesta, koska se on sijoitettu koivun ja salavan väliin, jotka molemmat vielä oletettavasti kasvavat. Ja kun tämä ei kerrostaloksi kuitenkaan ole kauhean iso.

Alakerran isäntä on alusta asti sanonut, että tuohon alle tulee betonilaatoitus. Syyt ovat minulle tuntemattomat, varmaan joku lapsuusmuistojuttu. Joka tapauksessa, saahan ihminen laittaa pihalleen betonilaatoitusta, jos se on hänestä hauskaa.

Hellepäivinä on ilonamme ollut leegio erilajisia paarmoja.


Paarmat ovat ottaneet osaa laatoitustyöhön kiitettävällä innolla. Alakerran isännällä on kuitenkin nopeat refleksit. Hän sai vain yhden pureman. Paarmatkaan eivät selvinneet tappioitta.



Huomatkaa hikiläiskät betonilla!

Kun perfektionisti ryhtyy helteellä vatupassin kanssa laatoittamaan viiteen eri suuntaan kallellaan olevaa maastomuodostelmaa, kyllähän siinä saattaa silloin tällöin hikipisara tipahtaa.

Pyykkitelineen jalat seisovat kuopissa, joihin on valettu betonia. Kuoppien päällä on routaeristelevyt, ettei teline mene vuodenaikojen vaihtelussa vinkuralle. Telineen alunen on ollut nyt jonkun vuoden karkealla sepelillä. Voin vielä mainita, että pyykkitelineen ja talon välissä kulkee maan syvyyksissä salaoja.

Sepelistä kaivettiin ensin päällimmäinen kerros pois. Jäljellejääneen sepelin päälle leviteltiin maanrakennuskangasta, jota löysin kätköistäni. Sen päälle ja laattojen väleihin kärrättiin erittäin hienoa kivituhkaa, jota meillä on omasta takaa maalämpökaivon poraamisen jäljiltä. Tuolloin rakensimme kivituhkan säilytykseen trukkilavoista, pressusta ja aaltopellistä tukevan pikku slummimajan. Nyt on mistä ottaa.

Tässä timelapse-kuvasarja laatoituksen edistymisestä.












torstai 27. kesäkuuta 2013

Onko meitä petetty?

Kauhea epäilys on alkanut kalvaa mieliämme: onko uusi vauvaomenapuumme ollenkaan Valkea Kuulas? Sellaisena hänet meille myytiin, eikä meillä ole millekään muulle omenapuulle tarvetta. Meillähän on omenapuita aivan liikaa. Mutta jotenkin tuntuu siltä, että rintamamiestalon pihalla on oltava edes yksi Valkea Kuulas, ja koska molemmat vanhat kuulaamme ovat jo saattohoidossa, istutimme joitakin aikoja sitten tuon uuden tulokkaan puutarhaamme.

Nyt vaavi teki valtavasti omenanalkuja. Meistä hän on aivan liian nuori sellaiseen vielä. Poistin suurimman osan raakileista. Tarkoitus oli jättää yksi omena, mutta tänään havaitsin puussa vielä kolme lisää.

puusta poistetut raakileet

Raakileet herättivät epäilymme. Omena-asiantuntijaa ei ollut saapuvilla, enkä ole kuukkeloimallakaan löytänyt vastausta kysymykseen: voiko Valkean Kuulaan raakile olla punainen?

Tämä jäi.

Kaikissa netistä löytämissäni kuvissa joko puut ovat kukassa tai omenat jo täysikokoisia. Käännyn siis tässä asiassa luottavaisesti teidän puoleenne, valistuneet lukijat! Voiko puumme olla Valkea Kuulas, vaikka hän tekee punertavia omenanalkuja, vai onko meitä petetty?

Ja jos on petetty, mitä tehdä? Kaivammeko vauvapuun ylös ja haketamme? Koitammeko siirtää hänet kaverin pihaan? Annammeko olla paikoillaan, koska olemme jo häneen melko lailla kiintyneet? Ja ennen kaikkea, jos hän ei ole Valkea Kuulas, kuka hän sitten on? Siihen antanee loppukesä jo vihjettä. Hänellähän on neljä omenaa kypsymässä.


... ellei niille käy huonosti ennen elokuuta. Joku kehrääjäkoi on käynyt arvioimassa omenapuitamme vähän sieltä ja täältä. Pikkupuussa ei ole näkynyt toukkia eikä seittejä, ja siitä ne olisi suhteellisen helppo poistaakin. Tuolta isojen puiden latvuksista näitä ei taida saada pois millään. Mutta ehkäpä linnut syövät ne. toivokaamme!


tiistai 25. kesäkuuta 2013

Etanat valkosipulivoissa

Lukija Turusta toimitti minulle lehtokotiloreseptin, joka on julkaistu Turun Sanomien puutarhaliitteessä 2.4.2013.

Turun Sanomien mukaan Suomessa elää noin 80 erilaista kotiloetanaa, joista ehdottomasti herkullisin on lehtokotilo.

lehtokotilo

Resepti menee näin: Lehtokotilot poimitaan puhtaaseen astiaan. Kotiloita pidetään kaksi viikkoa dieetillä. Niitä voi sinä aikana ruokkia salaatilla, vehnäjauhoilla tai leseillä. Tarhausaikana niitä suihkutellaan päivittäin.

Kuvittelisin, että astiassa on hyvä olla ilmareiällinen kansi. Verkkokansi voisi toimia, suihkuttelu onnistuisi sen läpi. Mikäli yhtään lehtokotiloita tunnen, niille täytyisi varmaan vaihtaa puhtaat leseet vähintään kerran päivässä, ovat kovia sontimaan.

Lopuksi kotiloiden suoli puhdistetaan kahden päivän täyspaastolla.

Lehtokotilot tapetaan nopeasti pudottamalla ne kiehuvaan veteen. Tässä kai menetellään kuten rapujenkin kanssa: vain vähän kotiloita kerrallaan, ettei vesi missään vaiheessa lakkaa kiehumasta.  Emmehän halua syyllistyä eläinrääkkäykseen. Etananliha kaivetaan kuoresta esimerkiksi coctail-tikun avulla ja keitetään tunnin ajan lihaliemi-valkoviini-vedessä. Lopuksi etanat paistetaan etanapannussa valkosipulivoin kera 250 asteessa 5-10 minuutin ajan.

Turun Sanomat suosittelee: "Todellista lähiruokaa ja slow foodia." Maku on kuulemma vaivan arvoinen.

Sen jälkeen kun muutimme tänne kotiloparatiisiin, en ole syönyt yhtään etanaa. Ajatuskin ilskottaa. Mutta tarpeen tullen tontillamme olisi kyllä eläinproteiinia riittävästi  meille ja muillekin. Olisi ekologista. Pitänee asennoitua uudestaan. Söinhän minä etanoita ennenkin, kun joku toinen oli ne valmistanut. Ravintolan etanat tosin ovat ainakin tuplaten isompia kuin lehtokotilot. Lehtokotiloita tarvitaan siis annokseen enemmän, mutta se ei ole ongelma. Niitä riittää, ja ne on helppo saada kiinni. Metsästyskorttiakaan ei tarvita.

Vaan kukahan sen on kokeillut, että juuri tämä kotilolaji on Suomen herkullisin? Ettei olisi toimittaja päästään keksinyt?

Kyllä tässä vielä hieman joutuu itseään vakuuttelemaan, ennen kuin tuohon puuhaan ryhtyy.

---------------------------------------------------------

Tervetuloa lukemaan jorinoita keskeneräisestä elämästä, tättähäärä ja sesse!



maanantai 24. kesäkuuta 2013

Superkuuta kuvaamassa

Toissailtana odottelin kuun nousua kamera kourassa. Oli luvassa ns. superkuu: kuu oli radallaan kohdassa, joka on lähinnä Maata. Siksi se näytti tavallista kirkkaammalta ja suuremmalta. (Tarkennus: kirkkaus johtui välimatkan lyhyydestä; tavallista suuremmalta kuu näyttää aina, kun on radallaan alhaalla lähellä taivaanrantaa, kuten nyt. Ilmakehä aiheuttaa optisen harhan.) Vuorovesien piti myös oleman normaalia voimallisemmat, vaikka sitä on meiltä käsin vaikeampi havaita. Tähän supervuokseenhan liittyy kaikenlaisia hauskoja lisääntymisilmiöitä, joista enemmän vaikka Avarassa Luonnossa.

Koska kuu vielä ujosti pysytteli naapurin ladon takana, sihtailin aikani kuluksi maisemia. Tavoittelin koivunlehdillä juhannustunnelmaa. Seuraavana päivänä, siirtäessäni kuvia koneelle, huomasin parissa kuvassa naapurin pellossa kävelevän elukan, luullakseni jonkun peuran tai kauriin. Kuvatessa en sitä nähnyt ollenkaan ja tarkentelin vain niihin koivunlehtiin.


Vaaleana kukkivilla alueilla sijaitsee muuten lehtokotilohautomomme.

Nousi se kuukin sitten ladon katon ylle. Tuossa.


-----------------------------------------------------------

Heli, olet hyvin tervetullut seuraamaan keskeneräisyyttämme!

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Lehtokotilot


Meillä on lehtokotiloita. Nyt voi sanoa, että aika paljonkin. Viime ajat ovat olleet heille hyviä.

Tuo kourallinen löytyi yhdestä mustaviinimarjapensaasta. Luultavasti kaikkia ei löytynyt. He eivät ymmärtääkseni olleet pensaassa syömässä, vaan viettämässä hidasta elämää, koska oli kuuma päivä.

Kuivan, kuuman, liian kylmän tai muuten vaan tylsän ajan he nimittäin viettävät vetäytyneenä kukin omaan kuoreensa. Kuoren suu liisteröidään kiinni ohuella kalvolla (niitä näkyy osalla kuvassakin). Tämän voi tehdä maassa puskanjuuressa karikkeen joukossa, mutta hyvin suosittu tapa on sulkea oviaukkonsa tukevammin liimautumalla esimerkiksi jonkun leveän lehden alapinnalle roikkumaan, näin:


Myös muita sileitä pintoja, kuten vaikkapa seiniä, voi käyttää tarkoitukseen. Syksyn tullen monet kiipeävät talon seinää toisen kerroksen korkeudelle asti.

Nämä yksilöt olivat siis retriitissä mustaviinimarjapensaassa. Mikä sen parempi paikka. Varmaan ihana tuoksu, kun sulkee ovensa mustaviinimarjanlehdellä ja vetäytyy kammioonsa mietiskelemään.

Syömiseen on eri kasvit kuin nukkumiseen. Lupiini on hyvä ruokakasvi.


Ehkä jotkut kasvit ovat vain seurustelemista varten? Lehtokotilo kiipeää ketterästi melko ohueenkin korteen.


Mieluisinta ruokaa vaikuttavat kuitenkin olevan kuolleet kasvinosat. Saattaisiko lehtokotilo ollakin hyödyllinen hajottaja? Toinen mieliruoka on kuollut lehtokotilo. Hyvä tapa kerätä niitä onkin tallata yhden päälle ja käydä tunnin kuluttua noukkimassa aterialle kokoontuneet sukulaiset. Voi niitä kerätä myös märästä kukkapenkistä tai kasteen haihduttua pressun tai laudan alta, jos tuo tapa tuntuu liian brutaalilta.

Sanovat, että littaan astuttua lehtokotiloa ei saisi jättää maahan. Siinä kun on hyvää proteiinia toisille lehtokotiloille. Itse kuvittelen toiveikkaasti, että linnut ovat nopeampia. Ja toivon, että ne oppisivat itsekin hajottamaan kotilonkuoria, kun kerran hoksaavat, mistä sitä namiproteiinia saa.

En kylläkään tiedä, syövätkö meidän linnut lehtokotiloita. Kotilot erittävät vaaratilanteessa neuvokkaasti jotain vaahtoa, joka varmaan maistuu kamalalta. Elättelen silti toiveita ainakin rastaiden ja fasaanien suhteen. Ja sitten kun saan kanoja, ne kyllä varmaan...

Toisaalta, nyt kun joka askeleella kuuluu saappaiden alta rusahtelua, kuka niitä kaikkia allejääneitä kotiloita ehtii poiskaan keräämään.

Se nyt vaan on niin, että kotiloille ei mitään mahda. Ei auta myrkky eikä lasimurska. Olutansan ne juovat suihinsa ja hopertelevat laulaen kotiin piikkilankaesteiden yli. Voihan niitä kerätä, mutta eivät ne sillä lopu. Tänään keräsin ja hukutin saippuaveteen tämän ämpärillisen:


Eikä sillä ollut pihamme kotilokantaan mitään vaikutusta.

Seuraavaksi balettikotilomme Natasha esittää ruusutanssin. Siinä henkilö ylittää kaikki esteet päästäkseen mielitiettynsä luo. Kas näin:







Löysin tänään takapihan perimmäisestä äärestä valkoisen lehtokotilon. Mikähän noissa meidän perukoissa on, sieltä löytyy myös valkoisia varjoliljoja ja pioneja? Muissa osissa tiluksiamme ne ovat vaaleanpunaisia. Vitivalkoisia akileijojakin kasvaa ainoastaan liiterin takana ojassa, tontin rajalla. Outoa.

Miljoona lehtokotiloa, alakerran isäntä ja minä toivotamme kaikille upeaa kesäpäivänseisausta!

jin & jang

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Kreikkalainen välipala

Ystäväni ei tänä vuonna poikkeuksellisesti lomaile Kreikassa, mutta se ei kuulemma estä häntä kreikkailemasta. Hän syö aamiaista parvekkeella, käy pitkillä kävelyretkillä ja nauttii auringosta ja hyvästä ruuasta. Kuvittelen, että hän myös jättää kotityöt vähemmälle ja juo viiniä ravintolan terassilla. Eikä tarvitse sulloutua lentokoneen uumeniin tunneiksi kramppaamaan. Tuon kaiken voi saada kotona. Kreikka onkin mielentila.

Kuvan otti alakerran isäntä.

Inspiroituneena loihdin kreikkalaisvaikutteisen iltapäivän välipalan turkkilaisesta luomujugurtista, juoksevasta reilun kaupan hunajasta, luomubanaanista ja -omenasta sekä itse poimituista mustikoista ja vadelmista. (Pakastimesta kannattaa viimeistään tässä vaiheessa syödä pois kaikki mahdollinen, koska uutta satoa alkaa kohta tulla ovista ja ikkunoista.) Tämä välipala auttaa siirtämään nälkää grillaamista odotellessa. Jos tekee kaksi kulhollista, voi saada myös grillimestarin suopealle tuulelle.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Lisää värejä

Puutarhassa näyttää toimivan sama, mitä ihmettelin keväisellä kukkanurmella: järkyttävätkin väriyhdistelmät toimivat.


Akileijojen saamasta huomiosta pienen herätyksen saaneena näpsin heistä lisää kuvia. En edelleenkään mitään herkkiä studiomuotokuvia, mutta työnnän niitä nyt tänne kuitenkin.



Akileijapostauksen jälkeen minulle vasta alkoi kirkastua, miten monenlaisia heitä onkaan. Kadehdin hetken niitä, jotka kertoivat sinisistä lehtoakileijoistaan. Täällä kun asuu vain noita punertavia, liiloja ja valkoisia. Seuraavaa valokuvaa katsoessani huomasin yllätyksekseni sinisen akileijan ihan omassa pusikossa. Luonnossa en havaitse sitä, näyttää violetilta. Kameran mielestä se on sininen.


Tykkään sinisestä.

lehtosinilatva
Lupiini on kaunis.

En ole koskaan ennen ollut perennaihminen, mutta talon mukana tuli tällainenkin uusi puoli elämääni. Kuuluuhan se rintamamiestalon henkeen, että perennapenkit reunustavat sisääntuloa. Toisen puolen olen kunnostanut jo melkein tielle asti, toinen kasvaa heinää ja nokkosta muiden perennojen joukossa. Välillä haaveilen hävittäväni sen puolen penkin kokonaan tai korvaavani sen ruusupensailla. Saako niin tehdä?

Kunnostettu perennapenkki kaipaa jo karsintaa, tuo tarha-alpi esimerkiksi levittäytyy yli kaiken. Mutta väriä riittää!



lauantai 15. kesäkuuta 2013

Lipstikkainen perunasalaatti

Mitä voi tehdä lipstikasta? Jos sitä on monta puskaa?

Lipstikkaa eli rohtoliperiä sanotaan maggi-yrtiksi, koska lihaliemikuutioiden maku on peräisin siitä. Se sopii siis kaikkeen, mihin ennen vanhaan käytettiin lihaliemikuutiota. Keittoihin, patoihin, kastikkeisiin. Nyt on lipstikka-aika, ja sitä kannattaa kerätä kuivattavaksi. Itsekin aion, ihan kohta, kunhan kerkiän. Mutta tietysti se on tuoreena parhaimmillaan. Eli nyt.

Tein ihanaa kesäkuun perunasalaattia, vanhoista perunoista.


Hyvin pestyt ja keitetyt perunat pilkotaan kuorineen - ei tarvitse pilkkoa niin pieneksi - ja käännellään heti kuumina viinietikassa ja neitsytöljyssä. Kuumat perunat imevät yllättävän paljon öljyä. Valkosipulia saa mielellään olla mukana. Sipulin asemesta käytin pelkkää ruohosipulia. Nyt sitä on. Hukumme siihen. Sitten lipstikkasilppua. Aloittelijoiden kannattaa laittaa lipstikkaa varovasti, koska maku on voimakas. Kokeneemmat laittavat sitä kerta kerralta enemmän. Suolaakin tarvitaan ripaus. Kääntele varovasti, etteivät perunat mene muhjuksi. Jos ne eivät ole kiinteää lajiketta, menivät jo.

Tämä perunasalaatti sopii savukalan, paistetun kalan, makkaran, grillatun lihan tai melkein minkä tahansa kanssa. Tai sellaisenaan, jos laitat toisenkin ripauksen suolaa. Jotkut laittavat kaprista tai mitä mieli tekee.

Resepti sopii meille oivallisesti, koska puutarhassamme kasvaa:


lipstikkaa
ruohosipulia

valkosipulia

Ja kasvaahan meillä nyt perunaakin, kokonaista kuusi kappaletta. Tosin heistä tulee isona uusia perunoita, mutta ei mikään estä tekemästä tätä salaattia uusista perunoista. Vaikka onhan se vähän haaskuuta, kun ne maistuvat niin hyviltä sellaisinaan. Niin kuvittelen. Enhän ole vielä oikeita, vasta maasta nostettuja uusia perunoita saanutkaan, raukka, kun olen torilta joutunut ostamaan pottuni. Hyvinä olen niitäkin pitänyt, mutta nämä omat ovat sitten varmaan aivan ylivertaisia. Tässä he ovat:


perunat 15.6.
perunat 8.6.
















Minua jännittää kovasti, millaisia mukuloita tuolla mahtaa kasvaa. Ja milloin niitä voi alkaa kaivaa esiin, ei aavistustakaan. Kuukkeloin tuon lajikkeen (Melody), enkä viisastunut kovastikaan. Talvilajikkeeksi se on tarkoitettu, kestää hyvin varastointia. Kai sen voi silti uutenakin syödä.  

"Melodyn kestävyys lehtiruttoa vastaan on keskinkertainen, mutta mukularuttoa se kestää paremmin. Tärkeintä on tehdä ensimmäinen ruiskutus riittävän ajoissa, ennen ruton ilmaantumista pellolle." Ensimmäinen ruiskutus, hehee!

Yhdellä siemenperunoiden myyjällä oli hyvät kasvatusohjeet oikein kuvien kera, mutta en ymmärtänyt niitä.

4. Huolehdi kastelusta.
  • Pidä perunapenkki tasaisen kosteana koko kasvukauden (vältät perunaruven ja kasvuhalkeamat) No tässä meni jo pieleen, en ole kastellut yhtään, vaikka oli välillä kuivaakin.
5. Poista varisto kasvuston tuunnuttua tai jos epäilet ruton merkkejä Mikä on varisto? Mitä tarkoittaa tuuntua? Onko tämä edes suomea?

6. Korjaa sato n 10-14 vrk:ta variston poistosta. Muuten hyvä ohje, paitsi etten ymmärrä kohtaa 5.

Eiköhän mennä kokeilemalla. Saatan jossain välissä heinäkuuta hieman kurkistaa, onko siellä mullassa mitään. Varmaankaan ei tarvitse odottaa variston tuuntumista, jos aikoo kipata potut heti kattilaan; se koskee arvatenkin vain hyvään talvisäilyvyyteen tähtääviä. Sovitaan niin.

-------------------------------------------------------------

Minä itte sekä kaikki lukijat toivotamme tervetulleeksi joukkoomme Irmastiinan Ruusukummusta!

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Kuinka monta väriä?

Kuinka monen värisiä akileijoja kasvaa pitkin pihaamme? Laskuissa ei oteta mukaan niitä Miialta saatuja keltaisia jalorotuisia yksilöitä, jotka suvaitsevat kukkia vasta, kun kaikki pusikkoakileijat ovat jo aikaa kuihtuneet.




Tässä olivat tummat värit. Oliko niitä kaksi, kolme vai neljä erilaista?


Tämä on ehkä punaisempi kuin muut vaaleat...


Onko tämä selkeästi kaksivärinen?



 Onko näistä kahdesta ylempi vaaleampi/sinertävämpi, vai voiko se johtua valaistuksesta?

Tuleeko tästä täysin auenneena samanvärinen kuin ylempänä? Ei, tässä on vihreät nuput ja siellä tumman punertavat.


Tämä liiterin takana ojassa kasvava on ainakin ihan vitivalkoinen.

Laskennan tulos lienee ehkä kuusi tai kymmenen? Tai jotain. Joka tapauksessa akileijat ovat hanakoita risteytymään. Minulle sopii.

-----------------------------------------------------------

Fasaanikukko Kevätmieli nosti tänään senpäiväisen huudon ja lensi laittamaan ohikulkevan kissan järjestykseen. Kevätmieli pörhisteli valtavana ja kaakotti pelottavasti, kissa sai jalat alleen. (Hurjistuneesta fasaanista selvittyään se joutui väistelemään hysteerisiä räkättirastaita. Seuraavaan ajovuoroon näytti lähtevän harakka.) Tästä valpastuneina kiikaroimme pusikoita. Kyllä: ensimmäiset tiput olivat kävelyretkellä mamman kanssa. Karkotettuaan kissan Kevätmieli palasi perheensä seuraan. Pahoittelen kuvan heikkoa laatua. Ikkunalasit ovat edelleen väärällään jne.

Ensimmäiset fasaanitiput 2013

Talitintin poikaset ovat lähteneet pesästä. Voi raukkoja, kylmä maailma heitti heti sadetta niskaan. Siitä on hyvä alkaa, jos aikoo täällä talven viettää paljain jaloin.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...