Lihakanit siirtohäkissä

Meillä on kesäaikaan pidetty kaneja verkkopohjaisissa häkeissä, joita siirretään päivittäin nurmikolla uuteen, mehevään kohtaan. Edellisen päivän häkinalunen haravoidaan kompostiaumaan, mutta ainahan muutama papana jää myös nurmikkoa lannoittamaan.

Häkit ovat vähän yli kaksi metriä pitkiä ja 80-90 senttiä leveitä. Olemme vuosien mittaan tehneet parannuksia häkkimalleihin, ja uusimmat alkavat meistä olla aika hyviä.

Tässä mahtuu vähän juoksemaan.

Pohja on suurisilmäisempää verkkoa kuin seinät, jotta ruohoon pääsee hyvin hampaiksi. Tiineenä olevat naaraat kaivelevat pieniä koloja maahan verkon läpi, koska heitä haluttaa kovasti kaivaa, mutta kunnon tunnelia siihen ei saa tehtyä. Seinäverkon silmäkokoa on jouduttu pienentämään varhaisista malleista, sillä kaninpoikaset pusertautuvat läpi uskomattoman pienistä rei'istä. Ne myös kiipeävät verkkoa pitkin, joten tiheän verkon pitää jatkua ylös asti. Verkko on (toivottavasti) kanin- ja ketunkestävää; esimerkiksi kanaverkosta kani tulee halutessaan läpi.

Osaisin mäkin hypätä tonne ylös!

Häkin katto on vesivaneria. Se suojaa sateelta ja paahteelta ja tuo turvallisen tunteen: olemme piilossa kaikelta, mikä voi hyökätä ylhäältä.

Häkin toisessa päässä on kirjahyllyä muistuttava kiinteä koppiosa.




Kani on ennen muuta saaliseläin. Se säikkyy äkillisiä liikkeitä ja ääniä. Kani tarvitsee turvallisen pakopaikan, jonne rynnätä, kun pelästyy. Pakopaikassa on kuitenkin oltava takaovi. Muutenhan se on ansa.

Tässä onnistuimme mielestäni hyvin peittämällä alahyllyn keskikohdan levyllä. Syntyi kaksiovinen piilopaikka. Ei enää pahvilaatikoita!


Kani haluaa olla toisten kanien seurassa, mutta on hyvä jos halutessaan pääsee myös rauhaan. Korkealla olevat tähystelypaikat ovat hyvin suosittuja. Takaseinän ylähylly olisi vielä parempi, jos sen sivussa olisi ikkuna. Paras paikka on ehdottomasti heinähäkin katolla.



Heinähäkit on tehty taivuttamalla 90-senttinen kompostikehikon pala V:n malliseksi ja punomalla sivut umpeen rautalangalla. Siihen tarvitaan katto näköalatasanteeksi ja jotteivät kanit mene sisään heinähäkkiin. Siellä ne sotkisivat heinät ja voisivat juuttua kiinni jaloistaan. Heinähäkin katto on sikavaneria (sitä ei nakerreta niin mielellään) ja saranoitu toisesta reunasta kolmella nippusiteellä tai rautalangan pätkällä.

On ihanaa nukkua yhdessä, ja hylly on siihenkin sopiva paikka.

Siirrettävän häkin huonoja puolia: Se ei voi olla kovin iso, muuten sitä ei pysty siirtämään eikä sijoittamaan. Nurmikon pitäisi olla suhteellisen tasaista (meillä ei ole). Jos häkin reunan parkkeeraa epähuomiossa kuopan kohdalle, kärppä voi tulla reunan alta ja harvan pohjaverkon läpi helposti sisään. Maanalaisia muurahaispesiä on joskus vaikea havaita häkkiä siirrettäessä. Jos sataa, häkki joko siirretään märkään kohtaan tai jätetään siirtämättä. Ruoho ei saa olla liian pitkää (menee länään häkin alla) eikä liian lyhyttä. Useiden häkkien siirtäminen vie aikaa ja on melko työlästä. Siihen tarvitaan mieluiten kaksi ihmistä. Vaikka häkkejä siirretään päivittäin, kaneille täytyy lisäksi tuoda paljonkin rehua. Loistartunnan riski on siirtohäkeissä suurempi kuin kiinteissä, koska muut eläimet ovat oleskelleet nurmikolla.

On hankalaa sijoittaa siirtohäkkiin sellainen poikimispesä, joka olisi kanin mielestä hyvä. Pesän kannattaisi olla häkin lattiatason alapuolella, mikä on siirtohäkissä vaikea toteuttaa.

Uskon lisäksi, että kani paikkauskollisena eläimenä arvostaisi paikallaan pysyvää kotia.

Muun muassa näistä syistä johtuen siirrymme luultavasti kiinteään kanilaan, kun olemme ensin pitäneet vuoden tauon koko kasvatuspuuhasta. Siirtohäkit jäävät sesonkihuippujen varalle, kun kanilassa tulee liian ahdasta.

Tässä nopeassa pintaraapaisussa jäi paljon asiaa sanomatta. Jos herää kysymyksiä, vastailen mielelläni.

Toivotuksia

Epäortodoksisesti etuajassa, jo näin pitkänäperjantaina, haluan toivottaa teille kaikille joko erityisen munakasta päästäistä tai vaihtoehtoisesti siunattua Kristuksen ylösnousemusjuhlaa, kullekin makunsa ja uskomustensa mukaisesti, tai vaikka molempiakin.

Kanakuume

Olemme päättäneet viettää tämän vuoden asuntoyhtiössämme ilman elukoita. Vaikka meillä ei viime kesänä ollut muuta kuin kaneja, hoidimme niitä melko työläällä menetelmällä. (Kaninpidosta siirtohäkeissä tulee vielä tekstiä, halusitte tai ette.) Viime kesänä kaninhoito otti voimille, koska olin muutenkin yllättävän uupunut, varmaan rintasyöpäleikkausten takia. Olisi tietysti pitänyt pitää välivuosi silloin, mutta ei sitä älynnyt etukäteen. Siis pidämme välivuoden nyt. Ensi vuonna tulee sitten kanien lisäksi kanoja. Katselen kyllä sillä silmällä myös viiriäisiä ja kalkkunoita, ja alakerran isäntä silmittelee kissoja. Ankatkin ovat kuulemma hauskoja otuksia...

Tietenkin, kun päätös oli tehty ja lyöty kättä päälle, alkoi heti tulla toinen toistaan upeampia tarjouksia. Että haluaisinko yhden kesän poikineita emokaneja, muhkeita lihakaniristeytyksiä tuntemaltani erinomaiselta kasvattajalta, joka ei olisi millään raatsinut laittaa niitä pataan, kun olivat niin hyviä emoja. Tai että tuolla pellon takana olisi kuitenkin tarjolla täksi kesäksi munivia maatiaiskanoja, kun siellä innostuttiin vielä syksyllä hautomaan. Kolmas tuttu on lopettanut kananpidon, ja hänellä olisi joutilas kanalaksi sisustettu parakki, minnehän sen dumppaisi?

Naapurin ylimääräisiä kukkopoikia, eiks ole nättejä ♥!

Nyt on pysyttävä lujana. Päätetty mikä päätetty. Kesällä ehtii kasvattaa kuntoa, joka on pahasti päässyt rapistumaan leikkausten jälkeen. Pääsee ehkä käymään jossain, kun ei tarvitse murehtia elukoiden hoitoa. Ja ehtii ehkä tehdä jotain puutarhalle (joka on aivan vaiheessa) ja remontillekin, joiltain osin. Hyvin voi olla yhden kesän ilman mitään eläimiä. Minä olen niistä kanoista haaveillut niin kauan, kyllä yksi vuosi vielä menee. Pitäähän se kanala pystyttääkin, ja kanatarha. Meillä kun ei ole pihapiirissä navettaa tai vastaavaa. Miksi ei ole? Aikoinaan käytiin katsomassa moniakin taloja, joissa olisi ollut. En silloin yhtään ymmärtänyt, kuinka välttämättä sellaista tarvittaisiin.

Illat kuluvat munanetissä toisten kuvagallerioita ihastellessa. Luen kanakirjoja. Olen keksinyt valmiiksi 86 ihanaa kanannimeä. Kanalaakin varten on jo tärkein olemassa, nimittäin ovikyltti:

Sanotaanhan sananlaskussakin, että hyvin suunniteltu ei ole vielä edes aloitettu.

-----------------------------------------------------------------
Tervetuloa tämän keskeneräisen blogin lukijoiksi, Soili Hänninen ja Anu!

Eläinten syömisestä

Olen työpaikallani ilmeisesti ainoa, joka syö eläimiä. Kun paljastui, että olen kasvattanut kaneja ruuaksi, alkoi päivittely: kuinka sinä saatat, yäk hirveetä, syötkö sä niitä ihan oikeesti! Mutta et kai sä kuitenkaan tapa niitä?! Yksi perusteli järkytystään kanien söpöydellä, yksi sillä että ne ovat minulle tuttuja. Hänestä petän niiden luottamuksen. Yhden mielestä on järjetöntä nähdä niin paljon vaivaa ruokansa eteen, toisen mielestä vain hullu voi vapaaehtoisesti teurastaa eläimiä. Nautinko minä siitä? Olenko huomannut itsessäni muita väkivaltaisia piirteitä? Yksi ei voinut kerta kaikkiaan käsittää, mitä järkeä koko hommassa on. Eikö kaupassa muka ole tarpeeksi lihaa? Olisi paljon eettisempää ostaa sitä sieltä eikä ruveta eläviä eläimiä tappamaan.

Tällaisia ei syödä.

Minusta ei ole sinänsä väärin, että esim. kärpät, karhut, sudet ja ihmiset syövät muita eläimiä. Me sekasyöjät voimme kuitenkin noudattaa kohtuutta. Jos kaikki ihmiset söisivät joka aterialla lihaa, meitä ei mahtuisi tälle planeetalle näin paljon. Ei meitä tosin nytkään mahdu tälle planeetalle näin paljon, ja siinä onkin kaikkien ongelmien alkusyy, mutta tähän voimme palata toiste.

Koska minä syön muita eläimiä, olen mielestäni niille velkaa sen, että niitä ei minun takiani tarpeettomasti rääkätä ja stressata. Minun velvollisuuteni on huolehtia siitä, että niillä on niin hyvä elämä kuin vankeudessa voidaan järjestää, ja että niiden kuolemaan liittyy mahdollisimman vähän pelkoa ja kipua.

Mikä sitten kanin mielestä on hyvää elämää? Kaikkea ei voi saada, mutta olen opetellut ajattelemaan kuin kani, ja ymmärtääkseni ne ovat olleet meillä melko tyytyväisiä lukuunottamatta kahta seikkaa: 1) sukukypsä uros joutuu usein olemaan yksin häkissään ja
2) kaivuumahdollisuudet ovat enimmäkseen kehnot.

(Hyvää tutkimusta: R.M. Lockley: The Private Life of the Rabbit)

Meillä emokanit tekevät 1-2 poikuetta vuodessa. Poikueessa on yleensä 4-10 poikasta. Olemme pitäneet kotitarpeiksi kahta emokania. Saatamme siis saada kesän aikana jopa 30 nuorta kania, joita pidetään 3-4 kuukauden vanhoiksi. Rikkaruohoilla syötetyt hyvät lihakaniristeytykset kasvavat siinä ajassa noin 3-kiloisiksi. Tästä on ehkä puolet syötävää.

Tällaisia syödään.

Kani on siitä hyvä, että se ei kilpaile ihmisen kanssa samasta ruuasta, toisin kuin sika ja kana. Se syö juuri niitä rikkaruohoja, puista karsittuja oksia, naatteja kasvimaalta ja niittojätettä ojanreunoilta, joita meillä on liiankin kanssa ihan tässä omakotitontilla. Vastalahjaksi se antaa hienoa, lähes hajutonta lannoitepellettiä, jota voi suoraan lisätä ruusupenkkiin, koska se ei kompostoimattomanakaan polta kasveja. Sivutuotteena tulee hyvää vaaleaa lihaa. Se muistuttaa kanaa (ei broileria). Siinä on runsaasti proteiinia mutta vain vähän rasvaa ja kolesterolia, ainakin tällä ruokinnalla. Maku on erittäin mieto, etten sanoisi mauton. Se maistuu tasan siltä, millä sen maustaa. Kani sopii erityisesti pataruokiin, pitkään haudutettavaksi. Kypsennä sitä tunti, ja se muistuttaa kumipalloa. Mutta jos grillimestari on todella taitava ja malttaa marinoida, grillauskin onnistuu.

Kanin siipi

Entä se hiilijalanjälki? No häkkitarpeet on valmistettu jossain ja kuljetettu sieltä rautakauppaan. Olemme ostaneet kuivaheinää läheiseltä karjatilalta, se on koneellisesti korjattua. Jos alakerran isäntä hankkii himoitsemansa vakuumikoneen, siitä tullee vähän lisää jälkeä. Ja pakastamisesta, vaikka talomme syökin ekosähköä. Mutta itse kani on syntynyt tässä pihassa, ja tässä se on kuollutkin. Lähiruokaa on. Eläinsuojelijat toivovat, ettei Euroopassa enää jatkossa olisi yli kahdeksan tunnin teuraskuljetuksia, sitten olisi kai hyvä. Meillä ei ihan kahdeksaa tuntia kulu, kun mennään 50 metriä tuohon liiterin taakse. Rapsutetaan päälaelta. Pyrimme siihen, ettei yksikään kani ehtisi edes huomata, että se kuoli.

Jostain syystä luulen, että kanojen syöminen ei olisi aiheuttanut työyhteisössäni niin suurta yököttelyä kuin kanien. Se on varmaan se söpöys. Mutta mikä on söpömpi kuin sika pienenä? Ai niin, eiväthän työkaverit syö sikojakaan, he syövät vain kaupan jauhelihaa ja niitä suikaleita. (Ehkä tämä ei koske ihan kaikkia työkavereita, myönnetään.)

Jos rupeaisin viljelemään rapuja? Sitä ei varmaan monikaan kauhistelisi. Kumma juttu.



Lue myös: Oikeus olla tulematta syödyksi

Elimäen tarkoitus

Kas, kuinka tuohon eiliseen mössötekstiin oli eksynyt sana, jota tavalliset sanakirjat eivät tunne: jääskö. Oikein tarpeellinen sana ja ystäväpiirissäni aktiivisessa käytössä. Mitenhän ne sen sanovat, jotka eivät käytä tätä termiä? Onneksi ainakin yksi sanakirja tuntee sen, nimittäin Elimäen tarkoitus.

JÄÄSKÖ (s.)
Aterian tähteet, jotka pistetään jääkaappiin, vaikka ollaan täysin varmoja, ettei niitä koskaan syödä. Vrt. mönki, älgö.

Douglas Adamsin syntymästä tuli juuri kuluneeksi 60 vuotta, kuolemasta tulee kohta 12. Hän oli viisas ja vielä lisäksi hauska. The Meaning of Liff ei ollut hänen mestarillisimpia teoksiaan. Itse asiassa se oli jotain sellaista, mitä leikitään kavereiden kanssa korfulaisessa tavernassa, kun on juotu tarpeeksi retsinaa. Maailma on täynnä asioita, joilta puuttuu nimi. Toisaalta monet hyvät sanat ovat aivan vajaakäytössä paikanniminä. Leikin idea on yhdistää näistä pareja.

Monet ovat toisintaneet tätä suomeksi. Itsekin olen leikkinyt sitä pitkillä automatkoilla (tosin ilman retsinaa). Eräät pistivät idealla myös rahoiksi.

Suomalaiset(kaan) versiot eivät ole kaikilta osin kestäneet aikaa. Jotkut asiat ovat kuitenkin ikuisia. Kirjasta ovat tarttuneet puheeseen mm:

HUISKERI (s.)
Siivoojan saapumista edeltävä siivous.

KALLINKI (s.)
Tapa, jolla seistään katsottaessa toisen ihmisen kirjahyllyä.

KURONEN (s.)
Mittayksikkö. Autoilijan ojentautuneiden sormien ja parkkihallin lippuautomaatin välinen etäisyys.
      1 kuronen = 18,4 cm

RÖYVÄ (s.)
Edellä jonottava naishenkilö Stockmannin herkkuosastolla.

ÄHTÄRI (s.)
Paniikki, joka syntyy, kun on pakko mennä WC:hen eikä kykene päättämään minkä kirjan tai lehden ottaa mukaansa.

Paljastettakoon lopuksi vielä

MÖNKI (s.)
-> Jääskö kolme viikkoa myöhemmin. Ks. myös älgö.

Älgön saatte kuvitella itse.

Tein sitten mössöä

Maanantaina olin niin sairas, että en jaksanut syödä alakerran isännän grillaamia kaninfileitä. Joo, mutta älkää huolestuko. Ei tarvitse tulla hoitamaan, äiti! Tässähän minä olen hengissä ja kirjoitan, vaikka myönnetään että tuo kuulosti aika pahalta. Fileet olivat olleet isännän omatekoisessa marinadissa pari päivää ja olivat kuulemma tavallistakin mureampia. Omista kaneista olivat. Grillipaikka on lapioitu esiin jo helmikuussa kuten tavallista. Grillikausihan loppuu meillä normaalisti joulun maissa. Grillimestari pysyy melko hyvin vireessä ympäri vuoden.

Arctic barbique

Tiistaina olin niin sairas, että en jaksanut lähteä Porvooseen Sinne-ravintolaan, jossa oli pöytävaraus Ihan pimeetä -illalliselle. Joo, sama juttu kuin äsken: uskomatonta, mutta pahin on jo ohi. Ihan pimeessä on ideana, että kolmen ruokalajin listaa ei paljasteta etukäteen eikä annoksista kerrota mitään edes pöytään tuotaessa. Senhän tietää, että Sinnessä saa aina hyvää. Kynttilänvalossa syödään, ja saa maksaa mitä huvittaa. Ihan pimee ilta järjestettiin siellä nyt toista kertaa, ja ensimmäisestä on blogattu muualla. Tästä kerrastakin ehkä joku kirjoitti, mutta se en ollut minä.

Tänään taitaa olla torstai. Alakerran isäntä on muutaman päivän luentomatkalla neuvomassa toisia samanlaisia, ja haahuilen yksikseni yskiskellen koko asuntoyhtiössä. Päätin tehdä itselleni lämmintä ruokaa. Kuistilla oli useampaa sorttia jääsköjä, jotka yhdistin samaan paistokasariin ja pilkoin sekaan jääkaappiini unohtuneen parsakaalin ja kukkakaalin jämät. Sekä tietysti hieman lisää valkosipulia. Annoksesta tuli aika iso yhdelle, mutta reippaasti lapioin kaiken. Sehän oli aika maukasta. Ehkä elämä voittaa.

Miia tekstaili päivällä ja kysyi, tarvitsenko jotain. Mitäs täältä muuta puuttuisi kuin uutta lukemista. Lähetys tulee illalla, kun ei enää näe tehdä ulkohommia. Huolto pelaa. Kiitos, ystävät!

Ihan kohta

Kotikonsteja

Flunssa jyllää. Lepoa ja kuumaa juotavaa. Kolmantena päivänä täytyy kuitenkin lähteä tuonne tuiskuun ja ajaa terveyskeskukseen tai työterveyteen yskimään ihmisten päälle, että saa luotettavalta ammattilaiselta todistuksen lentsusta ja työnantajalta luvan sairastaa kotona flunssan loppuun asti. Yksinkertaisempi vaihtoehto on mennä sairaana töihin yskimään työkavereiden päälle, vaikka eihän töitä tässä kunnossa saa oikein edistymään. Flunssa kestää viikon, jos sitä ei hoida. Jos hoitaa, se voi mennä ohi seitsemässä päivässä.

Tänään poden kotona. Nautinpa hieman valkosipulia kuuman juustoleivän täytteenä. Ei kai sen parantavasta vaikutuksesta ole laajaa tieteellistä yhteisymmärrystä, mutta se on hyvää. Ja pysyvät sitten kanssaihmiset vähän loitommalla eivätkä ehkä saa tartuntaa.

Juusto lienee helmasyntini. Se ei ole miltään kantilta katsoen terveellistä eikä ekologista. Ei ole itse tehtyä eikä edes luomua. Ei ole tutuista lehmistä. Mitään en tiedä heidän elinoloistaan. Tursuaa kovia rasvoja. Hiilijalanjälki on täältä portille asti.

Juuston ja leivän väliin tomaattipyrettä ja valkosipulia. Grilliin. Päälle laitan timjamia omasta maasta, kun kerran on yskä. Oreganoakin olisi, siis mäkimeiramia, mutta se maistuu minun suussani jotenkin liian minttumaiselta. Saisikohan ensi kesänä kreikanoreganon kasvamaan? Valkosipuleiden suhteen olemme omavaraisia sen osan vuodesta, kuin ne kestävät hyvinä. Istutan ne ennen kuin maa jäätyy, nostan heinäkuussa. Kuorin vähän ja kuivatan puuliiterissä tai muussa ilmavassa tilassa, varjossa. Jossain välissä ennen talvea pätkäisen ne varsistaan ja laitan verkkosäkkiin kellarin rappuun. Ei ihanteellinen säilytyspaikka, mutta sieltä ne ovat aina helposti saatavissa. Ja niitä on mukava katsoa ohi kulkiessaan ja tietää, että vielä niitä riittää.

C-vitamiinia pitäisi nauttia roimat yliannostukset, onhan ihan tutkittu juttu että sitä se flunssa pelkää. Mustaviinimarjamehua on omasta takaa. Kuumaa vettä päälle ja kitusiin! Tyrnimehua ei ole höyrytetty, joten siinä lienee vitamiinit paremmin tallessa, vaikka pakastettua sekin on. Hillokellariin kun saisi jossain vaiheessa laitettua kunnon tuuletusröörin, ettei kaikki homehdu, voisi säilytellä ainakin sokerimehuja siellä ihan ilmaiseksi. No, se on vielä kesken.

Mikähän siinä on, että kun tyrnimehua, joka on pahaa, lisää palan tai pari appelsiinimehuun, joka on hyvää, appelsiinimehusta tulee parempaa? Miten se voi toimia? Tyrnimehua voi muuten lisätä mustaviinimarjamehuunkin. Tulee nätti väri (ei kuvassa).

No kuka oli noin tarkka ja katsoi päiväystä? Ei se ole kuin muutaman päivän yli, sitä voi ihan hyvin juoda! Ei mulla mene sitä niin paljon että sen aina ehtisi tuohon päiväykseen mennessä kuluttaa. Ja tyrnimehua on vielä vähän jäljellä vuodelta 2011, tunnustettakoon että nuo on niitä, vaikka käänsinkin päiväyksen alaspäin.

Katsoin yskänlääkkeen tuoteselostetta. Timjamia siinäkin on. Pääasiallinen vaikuttava aine on kuitenkin ammoniumkloridi, täkäläisellä murteella salmiakki. Tehokkaimmin salmiakki ehkäisee yskää, kun sitä imeskelee koko ajan. Laura ajoikin varta vasten tätä kautta tuomaan mulle pari pussia turkinpippureita taudin oireiden lievittämiseksi. Otin ne vastaan ovenraosta, ei nyt passaa ystäviään tartuttaa!

Ja ystävistä puheenollen, tervetuloa uudet jäsenet Maelka x ja mammukka!

Putkiremontti

Kun lueskelen muiden ihmisten rintamamiestalotarinoita, herää kiitollisuus siitä, että aloitimme tämän urakan putkiremontilla heti kun saimme talon haltuumme 2006. Edellinen omistaja oli maininnut, että keittiön pesuallas ei vedä kovin hyvin. Selitystä ei tarvinnut kauempaa pohtia, kun revittiin ja piikattiin viemärit esiin. Vanhalla talolla oli suolistotukos. Uudet putket tilalle, ja nyt uskaltaa asua jonkun aikaa.

Hyväkuntoinen vanha viemäri

Melko huonokuntoinen vanha viemäri

Tuona hikisenä kesänä teimme talolla hommia iltamyöhään asti, eikä vettä aluksi ollut kuin kanisterissa. Silloin oli mukava urakan päätteeksi ajaa hämärissä järvelle pulikoimaan.

Miten ylelliseltä tuntuikaan, kun vesi alkoi juosta! Ensin ulkohanasta, pelkkää kylmää tietysti, mutta sekin jo on enemmän kuin monilla tässä maailmassa. Puhdasta juomavettä suoraan hanasta, omassa pihassa! Niin paljon kuin jaksaa käyttää! Ei tarvitse kävellä kilometrien päähän lätäkölle ja kantaa sitä kuravettä kotiin päänsä päällä! Kyllä meitä suomalaisia hemmotellaan.

Ja herrajjestas kun seuraavaksi saatiin vettä suoraan työmaakeittiöön! Ja sitten lämmintä vettä! Voiko kellään olla tällasta! Jos esiäidit tietäisivät, jo vain ihmettelisivät. Pakolaisleirin oloihin kun vertaa, ihan hävettää. Huussikin vain meidän yksityiskäytössä, ja pihasauna. Monet asuvat siellä pakolaiseirillä koko elämänsä. Totisesti me ollaan pullamössösukupolvea ja -seutua eikä tiedetä mitään tästä kovasta maailmasta.

Lohturuokaa

Alakerran isännällä on niin paljon hommia, ettei remontti varmaan sanottavasti nytkähdä eteenpäin ennen kuin kesälomalla. Kävimme kuitenkin pitkällä kävelyllä (taas uusia avohakkuita) ja kävellessämme suunnittelimme vilkkaasti autotallin muodonmuutosta sekä kanalaa. Eivät ehkä ensisijaisia remonttikohteita talossamme, mutta meistä juuri nyt kovin mielenkiintoisia. Ikkunanpokien kunnostusta sivuttiin myös. Vähemmän kiinnostavaa, mutta varsin välttämätöntä. Päätimme vuokrata sopivan hetken koitettua maalinpoistoon Speedheaterin, vaikkakin alakerran isäntä kainosti huomautti, että sellainen olisi nyt tarjouksessa hintaan 499,-.

Kevään merkkejä oli ilmassa. Näimme muitakin ulkoilijoita:

Häikäsee!

Tuntuu kuin olisi flunssa tuloillaan. Kurkkua aristaa, räkä valuu ja yskittää. Ei vielä kunnolla, mutta sen verran että olin vähän nuupallani. Teki mieli lohturuokaa: vanhanajan jauhelihasoosia ja perunoita. Alakerran isäntä lupasi tehdä. Toimin keittiöapulaisena, leikkasin sipulia ja maistelin punkkua tötsästä.

Jauheliha oli Bosgårdin charolais-nautaa. Sitä syödessämme alakerran isäntä muisteli tutustumiskäyntiämme Bosgårdissa ja etenkin kartanon "vanhanisännän" Kalle Schildtin vastausta, kun häneltä kysyttiin, miten charolais't pärjäävät talvella Suomen pakkasissa. Pihattonavetta on rakenteiltaan harva, ja lehmät pääsevät myös ulkoilemaan halunsa mukaan. Kalle maalaili meille talvisen tuokiokuvan: hän löysi iltakierroksellaan koko lauman ranskattaria ulkoa 25 asteen pakkasesta, valkoiset lehmät valkoisella hangella, kaikki tuijottamassa täysikuuta.

Hyvältä tuntuu syödä vapaana laiduntaneita eläimiä. Senhän tietää, miten erilaisissa oloissa monet tuotantoeläimet joutuvat viettämään elämänsä. Teollista kanaa ja sikaa ajatellessakin tulee paha mieli.

Etten sortuisi yksipuoliseen mainontaan, kerrottakoon, että olemme ostaneet naudanlihaa myös Henttalan tilalta. Heidän limousinensa saavat viettää mahdollisimman luonnonläheistä elämää.

Kaikkien aikojen upeimman jauhelihaelämyksen saimme tutuntutun välittämästä biodynaamisesti kasvatetusta naudasta, ehkä herefordista, ilmeisesti Heinolan tilalta. Vai voiko vain kasviksia sanoa biodynaamisesti kasvatetuiksi? En tiedä, mutta se liha kertakaikkiaan vei kielen mennessään! Olin vähällä syödä kaiken raakana suoraan paketista.

Vaikka Närit eivät vielä tiedä sitä, aiomme tämän kokemuksen kannustamina vielä joskus ostaa lihaerän heiltä Labbyn kartanosta. Mehän toki tiedämme, että biodynaamisuus on huuhaata. Se demeter-liha oli vaan niin ylivertaista! Pakko kokeilla!

Jos joku saa tästä sen käsityksen, että täällä kiskotaan naudanlihaa kaksin käsin kaikki illat, haluan huomauttaa, että nuo valtavat lihapaketit, joita tiloilta saa ostaa, olemme tietysti jakaneet kaveriporukan kesken. Paitsi että myytävät lihaerät ovat hirmuisen suuria, kilohinta on melko korkea, ja se on ihan oikein. Tarjouslihaa ei ole mahdollista kasvattaa säädyllisissä olosuhteissa. Lihan kalleus opettaa arvostamaan tuotantoeläimiä; lihansyönti kuuluu juhlahetkiin.

Tänään söimme charolais'ta. Oli kukkia. Oli kynttilöitä.

Ei se flunssanalku niin pahalta tunnukaan.

Totuus lasista

Mikko kommentoi ikkunalasijuttuani väittäen, ettei lasi valu, ja oli pakko melkein uskoa. Mikko on nimittäin lasiasiantuntija ja tietää paljon monista muistakin asioista. Luotan ehdottomasti kaikkeen, mitä Mikko sanoo.

Tai no siis valuuhan lasi, mutta hitaasti: Mikko ja muut viisaat pystyvät matemaattisesti todistamaan, että ikkunoiden valumajälkien syntymiseen ei riittäisi maailmankaikkeuden tämänhetkinen elinikä.

Eikä lasi kuulemma edes oikeasti ole nestettä, tai jos onkin niin superjäähtynyttä, tai sitten jotain amorfista ainetta; joka tapauksessa nesteen ja kiinteän väliltä. Se valuu vain jos sitä huvittaa, ja sitä huvittaa vain jos on kuuma. Meillä kotona ei ole niin helvetillistä, että lasin valumisen pystyisi havaitsemaan.

Miksi vanhojen talojen ikkunoissa sitten on sentti tyhjää ylhäällä, kun lasi ei kerran huoneenlämmössä valu mihinkään alle skviljoonassa vuodessa? Kittikö niissä pettää vai alapoka?

Ehkä saamme tähän vastauksen jossain jatko-osassa. Nyt tehtäköön kuitenkin selväksi, että ikkunalaseissamme olevat epäjatkuvuuskohdat johtuvat lasin valmistustavasta, ilmeisesti alunperin sylinterinmuotoisen lasin silittämisestä lättänäksi. Vanhaa lasintekoa on havainnollistettu hienolla kuvasarjalla Mikon lähettämässä linkissä. Siitä voi päätellä myös, että meillä käytetty ikkunalasi on B-luokkaa eli sekundaa. Paremmanlaatuiseen lasiin ei ole jäänyt tuollaisia ryttyjä.

Scientific Americanin jutussa puhutaan siitä, miksi Euroopan keskiaikaisten katedraalien ikkunalasit näyttävät oudoilta. Ollaan vähän niin kuin samassa sarjassa!

Taas opin jotain. Kiitos, Mikko ♥ !

Vanhaa ikkunalasia

Eräät lukijat ovat huomauttaneet joissain kuvissani esiintyvistä epäjatkuvuuskohdista. Minua on syytetty joko tökeröstä kuvankäsittelystä tai aika-avaruusjatkumon sorkkimisesta, mahdollisesti molemmista. Paljastan nyt totuuden: talvisin harrastan luontokuvausta lähinnä ikkunasta ulos, ja häiriöt johtuvat vanhan ikkunalasin lainehtimisesta.

Tässä triptyykki alakerran isännän olohuoneesta. Kuvan alkuperäinen tarkoitus oli havainnollistaa, kuinka maisema meni pilalle, kun vastapäinen metsä avohakattiin, näettehän. Ikkunoissa on luultavasti alkuperäiset lasit vuodelta 1952, ja niiden yläreunassa näkyy kauniita valumia. Lasihan on nestettä, joskin melko paksua, ja valuu vuosikymmenien kuluessa hitaasti alaspäin ikkunankarmeissa. Näin:

 Yksityiskohta:

Meillä on myös ikkunoita, joiden lasi on aikaisemmin elämässään palvellut jossain toisessa ikkunassa. Tämä kuuluu rintamamiestalon henkeen: miksi ostaa uutta, kun vanhasta saa vähän muokkaamalla ihan hyvän. On käytetty niitä tarvikkeita, joita on ollut saatavilla. Isosta ikkunasta on leikattu sopivan kokoinen lasi pienempään ikkunaan, ja kun lasia on käännetty 90°, myös valumat ovat kääntyneet pystyasentoon. Näin:

Nämä pystysuoraan kautta ikkunan kulkevat siirtymälinjat esiintyvät lähes kaikissa työmaakeittiön ikkunasta otetuissa valokuvissa, yleensä mahdollisimman yllättävissä ja harmittavissa kohdissa.

Kuis mun päässä nyt sumeni?

Oman pikantin lisänsä vanhojen ikkunoiden läpi kuvaamiseen tuovat puutteellisen tiivistyksen aiheuttamat häiriöt näköyhteydessä:

Ne saattavat koristella maiseman psykedeeliseksi,

 lähes peittää sen näkyvistä tai vain sievästi kehystää sen.

Tämä antaa maisemalle uutta lisäarvoa ja ehdottomasti parantaa taiteellista vaikutelmaa.

Alakerran isäntä väittää, että ikkunalasien epäjatkuvuuskohdat häiritsevät hänen valokuvausharrastustaan. Olen taivuttelun jälkeen suostunut siihen, että vanhoihin pokiin vaihdetaan uudemmat lasit, mikäli vanhat lasit käytetään uuden ihanan puolilämpimän kuistin ikkunoihin. Sen kuistin, jossa sitten on niin hyvä talvettaa vaikka sitruuna- ja laakeripuita ja muita pikku ruukkuyrttejä. Jossa voimme viettää asuntoyhtiön kekrijuhlia sateen ropistessa kattoon; näettehän silmissänne kymmenet kynttilät ja aistikkaan kattauksen. Minä ainakin näen. Kyllä se sen kuistin rakentaa, ihan varmaan, ehkä jo kymmenen vuoden sisällä, että pääsee eroon noista mutkalaseista.

(Toim. huom: tämän jutun virheellisiä tietoja on oiottu postauksessa Totuus lasista.)

Harvinainen vieras

Tänään tuli pihaan lintu, jollaista ei ole täällä nähty minään talvena. Mikä kumma? Iso se oli, karkotti mustarastaankin omenalta. Valkoinen maha ja oranssi rinta. Ei tuollaista olekaan! Vaikka oli siinä jotain tuttua.

Harvinainen räkättirastas

Räkätti lie erehtynyt näille leveysasteille viikolla, kun oli niin lämmintä. Tänään joutui sitten yllättäen pörhistelemään -17°C:ssa. Onneksi löytyi tuo omena. Hän kävi sen kimppuun raivokkaasti. Aikoneeko lentää saamansa energian turvin hiukan matkaa takaisin etelään päin?

Kävi toinenkin vieras, joka ei ole poikennut aikoihin.

Tonne!

Ei olla huomaavinaan tota ahmattia.

Hän esitti tankotanssinumeron.

Käpytikka säesti rummuttamalla.

NASS-arkistointijärjestelmä

Talo.-blogin Laurakaisa kertoi taannoin remonttia odotellessa -sisustustyylistä.  Kuulosti ihmeen tutulta. Eihän paikkoja kannata laittaa järjestykseen, kun kohta remontti varmaan kuitenkin etenee juuri siihen nurkkaan.

Väliaikaissäilytystä olohuoneen nurkassa jo vuodesta 2006

Toinen mielenkiintoinen ja elämää rikastuttava ilmiö on asuntoyhtiössämme paikoitellen vallitseva NASS-arkistointijärjestelmä (joka sekin näkyy ylläolevassa kuvassa). Lyhenne tulee sanoista Nearest Available Surface System. Järjestelmä toimii käytännössä niin, että jos kädessä on jokin tavara, jolle ei heti tule mieleen mitään alle kolmen askeleen päässä sijaitsevaa "oikeaa" paikkaa, tavara arkistoidaan lähimmälle käytettävissä olevalle tasolle joko pysyväisluontoisesti tai odottamaan jatkokäsittelyä (mikä saattaa parin vuoden perspektiivistä katsoen olla ihan yksi ja sama). Lähin taso voi olla pöytä, lattia tai hattuhylly, mutta myös mikä tahansa väliaikaisesti eteiseen jäänyt pahvilaatikko kuorruttuu pian sukilla, laskuilla, ruuvinvääntimillä, suojalaseilla, akkulatureilla, kauppakasseilla ja pienemmillä pahvilaatikoilla, muun muassa. Portaikoissa on aina turhaa tilaa, varsinkin siinä mutkassa, ja mitä moninaisimmista tavaroista kootut pinot väijyvätkin siellä pahaa-aavistamatonta kulkijaa.



NASS-arkistointijärjestelmä pahvilaatikolla



NASS-järjestelmä ovenkarmilla

Tässä taannoin raivasin tyhjäksi pöydän, joka odottelee toiveikkaana keittiössäni remontin jatkumista. Mielestäni tarvitsin johonkin hommaan työtasoa. Sattuipa alakerran isäntä kulkemaan siitä ohi, epäilemättä keittiöremonttia suunnitellen. Seuraavan kerran vilkaistessani pöytä näytti tältä:

Nämä on vain hetkeksi laskettu kädestä tähän.

Huomasitte kai kaikki, että tuolla alussa hyveellisesti julistin NASS-arkistointijärjestelmän olevan asuntoyhtiössämme käytössä paikoitellen. Suuri oli siis hämmästykseni, kun kameroineni poikkesin omassa makuuhuoneessani, oletettavasti talon NASS-vapaimmalla vyöhykkeellä. Mitäs sieltä löytyikään:

Ai täälläkin?

 Nyt kuulen huutoja: "Mä en ikinä vois elää noin!" "Mä tulisin hulluksi!" ja "Kuinka sä kestät!". Remonttia odotellessa -sisustustyylin ja sitä kruunaavan NASS-arkistointijärjestelmän kanssa voi hyvin elää päivästä ja vuodesta toiseen, koska ne muuttuvat näkymättömiksi.

Jos jollain ihmisellä on täydellinen feng shui -huone, hän saattaa useinkin pysähtyä ovensuuhun katsomaan sitä ainoaa millään pinnalla näkyvää esinettä, joka on niin taiteellisesti siihen sijoitettu ja johon valo osuu niin kivasti. Remonttia odotellessa -sisustuksen ohi taas mielellään kävelee (pujottelee) kasoihin vilkaisemattakaan. Kun niitä ei koskaan huomaa, ne ikään kuin lakkaavat olemasta. Niinhän ihmisetkin.

On aivan oma taiteenlajinsa harjoittaa näissä olosuhteissa hyväksyvää tietoista läsnäoloa tai yleensä millään tavalla kokea mielenrauhaa ja harmoniaa. Hei, mehän ollaan guruja!