Ruisleipä ja sivupolut

Ruisleipä valittiin 100-vuotiaan Suomen kansallisruuaksi. Onnea, ruisleipä!

kuva: Wikipedia

Ongelma Suomessa on, mistä hitosta sitä ruisleipää saisi. Kaupassa on hyllytolkulla ruisleivän nimellä myytäviä väärennöksiä. Oikeaa saa etsiä joukosta. Vinkki: Vaikka nimessä lukisi "reilu" tai "aito" tai "täysjyvä", se ei takaa ettei kyseessä olisi huijausleipä.

Suomen suosituin "ruisleipä" on oman ilmoituksensa mukaan Vaasan Ruispalat. Nehän sisältävät vehnäjauhoja, perunahiutaleita ja vehnägluteenia. Ei ole minun ruisleipäni.

Pahempaakin on. Fazerin Puikula "täysjyväruis" -leivässä on vehnäjauhojen lisäksi erilaisia maltaita ja mallasuutteita. Täysjyväruista on 45% tuotteesta.

Samaa sotkua on Oululaisen Reissumies. Oululaisella on erikseen Reissumies Tosi Ruis (Keskeneräinen ei vastaa tuotenimen kirjoitusasusta!), jossa on myös maltaita, mutta ne ovat sentään ruismaltaita.

Eikä tässä vielä kaikki. Vilkaise vähän tuoteselosteita kaupassa, niin kauhistut. "Ruisleipiin" tungetaan vaikka mitä, jopa siirappia! Olemmeko muka ruotsalaisia? Siltä vähän vaikuttaisi.

Kotipaikkakunnallasi saattaa toimia paikallinen pikku leipomo, joka tekee oikeaa ruisleipää. Siis sellaista juureen leivottua leipää, johon on käytetty ruista (ei maltaita!), vettä ja suolaa.

Koska en ole ruuan suhteen mitenkään vaatelias, hyväksyn ruisleivässä myös hiivan ja kuminan. Mutta siinä menee raja.

Jos ei paikallista leipomoa löydy, suosittelen Perheleipuri Salosen ruisleipiä, joita saa eri muotoisina lähikaupastasi. Ne ovat hyviä.

Voit myös leipoa ruisleipäsi itse. Sikäli mikäli yleensä syöt leipää; nykyäänhän on muodikasta vältellä kotimaisia viljoja, oli intoleranssia elikkä ei.

Siinä on se huono puoli, että ravintoloiden ja leipomoiden tarkkaavaisuus herpaantuu. Kun joka toinen asiakas sanoo, ettei syö vehnää, asiaan ei osata suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Suuri osa gluteenittomiksi ilmoittautuvista ei saa oireita, vaikka keittiössä sattuisi pikku vahinko. Joukossa on kuitenkin niitä, joiden terveydelle jauhonhivenkin tekee pahasti hallaa. Miten erottaa keliaakikot joukosta? Kuka jaksaa olla jatkuvasti niin tarkkana kuin pitäisi?

Sama koskee kaikkia allergioita. Jos ihminen ei tykkää porkkanasta, miksi pitää sanoa että on porkkanalle allerginen, vaikka ei ole? Miksei voi sanoa ettei halua syödä porkkanaa, koska ei pidä siitä? Onko se ravintolalle ongelma, että ihminen kertoo mitä haluaa, jotta voi saada miellyttävän ruokaelämyksen? Jaa... ehkä se on. Ainakin laitosruokalalle.

Viisainta siis pysyä vain kotona ja tehdä kaikki ruuat itse alusta asti. Edelleen.

kuva: maxpixel.freegreatpicture.com
Ei vaan, oikeesti omasta keittiöstä ;)

Sipulinleikkuulauta

On ollut kaikenlaista mielenpäällä, johtuisikohan tästä vuodenajasta. Hienoja ajatuksia, joista aivan varmasti saisi kirjan kokoon. Vähintään. Ehkä tulee trilogia, kun ideaa suoltuu väkisinkin. Koristeeksi koko ajan lisää ja lisää nerokkaita yksityiskohtia.

Valitettavasti ajatukset ovat pysytelleet sinnikkäästi pään puolella eivätkä ole esimerkiksi näpyttäytyneet tiedostomuotoon. Jos minä olisin tuollainen upea idea, puhuisin kyllä ympäri ne aivot, joissa satun leimahtamaan, ja yllyttäisin kirjoituspuuhiin. Mutta nämä minun ajatukseni ovat jotenkin tahmeita ja väittävät kukoistavansa parhaiten makuuasennossa ja suklaata suussa. Niitä ei yhtään jaksattaisi seistä tietokoneen ääressä. Eivätkä ne siis ole toistaiseksi tallentuneet yhtään minnekään.

Jos tilanne jatkuu pitkään, saatan kokeilla kännykän sanelintoimintoa. Tai suorastaan kynää ja paperia!

Mutta trilogiani julkaisua odotellessa haluan jakaa kanssasi kuitenkin yhden ihanan asian, ja se on sipulinleikkuulauta.

Siltä varalta, että tähän blogiin olisi jotenkin päässyt eksymään lukija, jolla ei ole sipulinleikkuulautaa, haluan tähdentää sen ehdotonta välttämättömyyttä kotitaloudessa. Ensinnäkin sipulit ovat maan hedelmistä yksiä ihanimpia. Terveellisiä, maittavia, ravitsevia ja kauniita. Maailman tunnetuista kulinaarisista suuntauksista ei yksikään tule toimeen ilman sipulia. Mutta leikkuulautaan jää sipulista maku, joka ei ole välttämättä edukseen esimerkiksi hedelmäsalaatissa. Ja ehkä saattaa olla jokunen muukin ruokalaji, jossa sipulia ei tarvita. Mitenkäs niitä sitten valmistetaan, jos leikkuulaudoista tarttuu sipulinhaju kaikkeen? Tätä tarkoitusta varten kotitaloudessa luonnollisesti on erikseen sipulinleikkuulauta ja sitten ne kaikki muut, ikään kuin alempiarvoiset leikkuulaudat, jotka eivät saa osallistua sipulin käsittelyyn.

Minun sipulinleikkuulautani oli viidenkymmenen vuoden ahkeran käytön jälkeen tullut tiensä päähän.

Näpistin sen aikoinaan lapsuudenkodistani. Vuosien saatossa sitä jouduttiin muutamankin kerran hiomaan. Se oheni. Ja oheni...

Toki muistin aina leikkuulautaa pestessäni kastella molemmat puolet. Silti se alkoi vanhemmiten aavistuksenomaisesti vääntyä. Lopulta sen voimat pettivät ja laitaan ilmestyi halkeama.

Eipä siinä enää auttanut muu kuin suora linja Joulupukille. Onneksi alakerran isännällä on numero tiedossa. Jouluaattona oli kuusen alla uusi, entistä ehompi sipulinleikkuulauta.

vanha

uusi

Uusi on kovapintainen ja painava. Sipulia leikatessa se tuntuu silkkiseltä veitsen alla. Olin pyytänyt alakerran isäntää välittämään joulupukille lisätoivomuksen isommasta ripustusreiästä. Muutenhan malli oli tietenkin pukin pajalla tiedossa tonttujen vuosikymmeniä jatkuneen urkinnan jälkeen.

Tämä isoreikäinen on entistä helpompi ripustaa pesun jälkeen puuhellan huuvanreunaan S-koukkuun kuivumaan. Jos on jäänyt märäksi, niin vesi pisaroi pois tuolta terävästä kärjestä.

On se kaunis. Kiitos, Joulupukki!

Parsakaali kukkii

Parsakaalista käytetään yleensä ravinnoksi kukkanuput. Kun se isoin nuppurykelmä on leikattu irti, parsakaali käsittää tämän kehotuksena alkaa työntää laihempia sivuversoja joka puolelta olemustaan. Niitä saa ihan urakalla pätkiä. Ovat muuten todella herkullisia kevyesti kypsennettynä tavalla tai toisella, ja voi niitä syödä ihan sellaisenaankin.

Tällaisella "oho, en ehtinyt" -tilalla saattaa joskus käydä niin, että parsakaalin hentoja uusia yrityksiä ei tule kaadettua siihen tahtiin kuin niitä syntyy. Joskus ne ehtivät puhjeta kukkaan.

Sehän ei tosin haittaa, koska aukeamattomat nuput voi edelleenkin silpaista irti ja käyttää hyväkseen. Ja koska parsakaali on kaikilta osin syötävä, kukkasetkin päätyvät täällä usein ruokaan. Sitä ennen työyhteisömme ahkerammat jäsenet keräävät niistä meden talteen. Mehiläiset tekevät siitä hunajaa ihmistenkin ryöstettäväksi. Kimalaiset syövät metensä itse, mikä heille suotakoon, sillä ilman kimalaisia ei tulisi mistään mitään. Nykyiset ekosysteemit tuhoutuisivat ja ihminenkin kuolisi sukupuuttoon muutamassa vuodessa.

Jos joku kukkanen jääkin keräämättä, siitä saadaan sitten parsakaalinsiemeniä ensi vuoden kylvöihin, ettei tarvitse kaupasta ostaa. Toivon ainakin.

Tältä näyttää toisen sadon parsakaali ateriakokonaisuuden osana. Joissain paremmissa fine dining -paikoissa tällaista saattaa saada näin sesonkiaikaan.

Onkin muuten kaikki tuossa lautasella omasta pihasta, no, mausteita lukuun ottamatta. Kaninfilettä ja parsakaalia, joukossa valkosipulia ja varhain nostettua palsternakkaa. Jos näet lautasella naaman, sen toinen silmä esimerkiksi on valkosipulinkynnen palanen (puolikas tai kolmasosa).

Pari kuvaa takaperin tarkkaavainen lukija bongasi lehtikaalin. Sitä on.

Keltainen kukka tuolla nurkassa on meksikolaistyyppistä syötävää samettikukkaa, pienikukkaista ja pitkävartista. Omasta siemenestä, mahdollisesti Lemon gem- ja Tangerine gem -lajikkeiden risteytys. Antaa kivaa kirpeän sitruunaista makua esimerkiksi salaatteihin. Sekä lehtiä että kukkia voi käyttää ruuissa. Samettikukan pitäisi myös torjua kirppoja kaaleista, mutta voi: kun tämä samettikukka alkaa kukkia, kaalit eivät enää kaipaa suojelua.

Koska nyt näyttää olevan keltaisten kukkien esittelyaika, näytetään samalla, mitä kanatarhan viereiselle tunkiolle kuuluu. Rupesin keräämään tunkiota tuohon paikkaan aikeenani tappaa sen alta nurmikko ja sitten joskus aikanaan perustaa tilalle uusi kasvimaa. Muutama ensimmäinen kasvulaatikko onkin noussut alueen laitaan, mutta koska minulta nykyään putoaa talikko kädestä jo puolen tunnin puuhastelun jälkeen, rikkaruohot ovat pahasti vallanneet takaisin jo kertaalleen autioittamaani aluetta. Etualalla näet tämänhetkisen kompostikasan reunaa, joka on aivan kasvullisuuden peitossa, kun en ole riittävän ahkerasti käännellyt sitä.

Laatikossa kasvaa kurpitsoita. Reunaan tökkäsin palsternakan harvennuksia. Kun ensimmäiset kylmät säät kuihduttavat kurpitsanlehdet, palsternakka vasta alkaa viihtyä.

Kesäkurpitsasta tietysti korjataan satoa alinomaa, mutta aina tuolta jotain muutakin löytyy. Tämä on sellaista iloista ja toiveikasta aikaa vuodesta.

Maa-artisokkakin availee kukkiaan. Kiitos hänelle siitä.



Linkitin tämän sitten muuten Communal Global -blogin WEDNESDAY AROUND THE WORLD -sivulle, missä naiset eri puolilta maailmaa jakavat arkensa. Halpa ja helppo tapa matkustaa!

Herkkusieni vai valkoinen kärpässieni?

Valkokärpässieni on yksi vaarallisista myrkkysienistämme. Se on tappavan myrkyllinen, eikä sen myrkky katoa keittämälläkään. Siksi viisas ei syö tunnistamattomia valkoisia sieniä.

Kiusaus valkoisten sienten syömiseen kasvaa huomattavasti, jos omalla pihalla kasvaa luonnonvaraisia herkkusieniä. Sitten on vain opeteltava tunnistamaan valkokärpässieni.

Se on onneksi helppoa. Valkokärpässieni on kokonaan valkoinen.

Herkkusieniä meillä kasvaa monta lajia, eivätkä kaikki edes ole valkoisia ollenkaan. Nuorena valkoinen herkkusieni voi olla alapuoleltaankin valkoinen, mutta vanhemmiten sen heltat muuttuvat vaaleanpunertavan kautta mustan suuntaan. Valkokärpässieni pysyy koko ikänsä valkoisena, myös heltat.

Kärpässienen lakki on tahmea, kuivanakin kiiltävä, herkkusienen lakki on kuiva.

Herkkusienen jalassa ei ole tuppea, mutta kärpässienenkin tuppi jää usein poimittaessa sammalikkoon. Varmempi tuntomerkki on tuoksu. Kärpässienen haju on heikko mutta selvästi tympeä. Nämä meidän pihan herkkusienet tuoksuivat ihanasti lakritsalle.

Isompi sienistä näyttää olevan hieman madonsyömä. Rupesin leikkelemään reikäkohtia pois, mutta sitten tulin ajatelleeksi, että toukkien syönti on  tulevaisuutta  tätä päivää. Tässähän on helppo tapa aloittaa. Herkkusienellä täytettyjä toukkia, huomaamattomasti piilossa herkkusienen sisällä. Nam.

Saalis paistettiin kokonaisuudessaan pannulla voi-öljyseoksessa ja päälle ripsautettiin suolaa.

Siitä tuli kerrassaan herkullinen alkupala grillatulle lampaanfileelle ja uuden sadon kasviksille.

Valkokärpässienen aiheuttamat myrkytysoireet ilmaantuvat 8-24 tunnin kuluttua ateriasta ja vaativat aina sairaalahoitoa. Tämä ateria syötiin neljä päivää sitten, ja olemme yhä terveitä. Siinä siis viimeinen niitti lajitunnistukseen.

Toinen tapa leikata kani

Jos tämä olisi akkainlehti, nyt kävisi huonosti. Huhtikuussa kuuluu kirjoittaa kylvöistä ja kesämuodista. Teurastusjutut kirjoitetaan lokakuussa. Ja sitten niitä EI julkaista!

Minulla on tietääkseni ihan oma tapa leikata kani. Alakerran isäntä otti syksyllä kuvia, mutta juttu jäi sitten tekemättä. Jos jätän ensi syksyyn, mahdan unohtaa asian uudestaan. Kyllä se on parasta julkaista nyt. Ja kanihan on niin lisääntyväinen eläin, ei sitä tiedä vaikka joku näin keväälläkin niitä laittaisi lihoiksi.

Jos taas tarvitset kaninleikkausvinkkejä vasta ensi syksynä, nytpä on sitten sinun vastuullasi muistaa, mistä niitä löytyikään.

Niin tosiaan, varoituksen sana. Kuvissa näkyy lihaa! Jos itse syöt vain suojakaasuun pakattuja suikaleita, jotka eivät ole peräisin mistään eläimestä, ainakaan tapetusta sellaisesta, kannattaa ehkä lopettaa katselu tähän. Ei tule sitten paha mieli.

…

…

…

…

…

Tästä lähdetään. Itse leikkaan lihat mieluiten, kun kani on "riippunut" jääkaapissa muutaman päivän. Yleisin tapa on irrottaa koivet ja nuo kylkiliepsukkeet ja leikata jäljelle jäänyt pötkylä sitten kolmeen tai neljään palaseen. Nyt esitellään kuitenkin gourmet-leikkaus, jolla otetaan talteen fileet.

Aletaan silti kaavanmukaisesti koivista. (Takakoivet on esitelty tuolla ylempänä pyöreässä kuvassa, ja kyllä, voit huijata kenelle vain että ne ovat kanankoipia. Suosittelen kuitenkin rehellisyyttä tässä niin kuin muissakin asioissa.)

Tartu takakoipeen tukevasti ja väännä sitä sivullepäin kunnes kuuluu KRUNTS.

Nyt on molemmat koivet kruntsautettu kunnolla. Leikkaa näin:

Tuossa ei pitäisi olla mitään ongelmaa, kunhan koivet on ensin kruntsautettu loppuun asti.

Etukoipia ei tarvitse kruntsauttaa, ei muuta kuin leikataan. Mutta ensin sananen läskistä.

Kanin liha on tunnetusti vähärasvaista. Jos sinulla on leikattavanasi villikani, sen ainoa läski on luultavasti tuossa hartiamakkarassa. Tämä on se paikka, johon kanin kuuluu varastoida ylimääräinen rasva.

Jos sen sijaan kanisi on lihantuotantoon jalostettua rotua ja sille on vielä syötetty viljaa tai muuta lihotusrehua, siinä luultavasti on läskiä myös sisäelinten ympärillä ja vaikka missä, niin kuin meidänkin kaneilla joskus tuppaa vähän olemaan.

Sitä minä vaan, että tässä vaiheessa haluat ehkä leikata pois nuo hartiarasvat. Ja sitten etukoivet eli "kanin siivet":

Nosta etukoipea vähän, niin että näet oikean kohdan mistä lähteä leikkaamaan: lapaluun alta. Sitten vain kuljetat veistä eteenpäin ihan kylkiluita hipoen.

Tähän asti kaikki meni niin kuin muuallakin. Mutta nyt irrotamme fileet.

Käännä jäljelle jäänyt pötkylä selkä ylöspäin. Käytä terävää veistä. Leikkaa selkärangan vierestä. Itse teen ensin avausviillon ja syvennän sitä sitten niin että pääsen paremmin törtsöttävien selkänikamien ohi. Katso kuvan oikeaa reunaa, näet kanin selässä kolme valkoista viivaa. Keskimmäinen on selkäranka ja kaksi muuta ovat luontoäidin sinulle merkitsemiä leikkausviivoja. Avaa niiden kohdalta ja painu sitten mahdollisimman läheltä selkärankaa alas asti.

Näin.

Työnnä peukalosi fileen ympärille kanin häntäpäästä. Kaivele file esiin peukalolla, se irtoaa helposti.

Vedä file irti.

Niskaan asti.

Katsotaan sama vielä toiselta puolelta:

Fileeseen jää yleensä kiinni muuta, väriltään selvästi punaisempaa lihaa. Sekin yleensä irtoaa sormin, ehkä vähän veitsellä auttamalla.

Fileestä on syytä irrottaa myös toisella puolella oleva ohut kalvo, ettei file kypsennettäessä käpristy.

Toimi kuin poistaisit nahkaa kalafileestä. Siis irrottele kalvon reuna, sitten aseta file kalvopuoli alaspäin. Pidä kiinni kalvon reunasta. Sellainen kalapiikki olisi muuten varmaan tosi kätevä apuväline tässä hommassa. Aseta veitsi kalvon ja fileen väliin, siis fileen alle. Liu'uta veistä leikkuulautaa vasten koko fileen pituudelta, jolloin kalvo irtoaa.

Ta-daa!

Nyt kani alkaa näyttää melko käytetyltä ja tulee mieleen lihaliemi tai koiranruoka. Kylkiliepeet voi toki vielä leikata erilleen jos keksii niille muuta käyttöä. Mutta jos haluaa olla gourmet-pipertelijä, kannattaa kani vielä kerran kääntää selälleen.

Onhan kanillakin sisäfileet! En ole kylläkään kuullut, että niitä kukaan muu irrottelisi. Teollisessa tuotannossa se ei liene järkevää, koska tähän saa kulumaan yhtä paljon aikaa kuin koko muun kanin leikkaamiseen. Mutta minulla on aikaa. Voin paljastaa, että sitä tulee joka päivä 24 ihan uutta ja käyttämätöntä tuntia lisää!

Sisäfileiden päällä olevat rämpsyt irrotellaan herkästi veitsen kärjellä.

Ulkoreuna irtoaa ihan sormin. Ole varovainen! Sisäfile on niin murea, että se suorastaan hajoaa käsiin. Voi veitselläkin autella.

Selkärangan vierestä sisäfile irrotetaan veitsellä leikkaamalla. Voit leikata yläpuolelta pitkin selkärangan viertä ja painaa veitsellä alas asti niin kuin ulkofileenkin irrotuksessa. Tässä kuvassa nirhataan veitsellä fileen alapuolelta. Kuinka vain. Tässä myös näkyy, että sisäfileet jatkuvat vaikka miten pitkälle, mutta kapenevat lopulta suiruiksi. Ihan loppuun asti ei ole pakko mennä.

Tällainen on kanin sisäfile. Ehkä jossain fine dining-ravintolassa saisi tästä annoksen. Kotioloissa keräät näitä 16 kappaletta ja tarjoilet paistettuina alkupaloiksi.

Tätä ei saa kaupasta.

Eikä muuten ravintolastakaan. Ei edes fine dining -ravintolasta.

Syntinen joulukalenteri

Sain taannoin syntymäpäivälahjaksi PetriS Chocolate Roomin praliinilajitelman. Tällaisen:



Praliineja oli 24 kappaletta, ja tästähän syntyi oiva tuuma. Tuollaisen haluan joulukalenteriksi!

Onneksi satuin myöhemmin saamaan lahjakortin kyseiseen yritykseen. Marraskuun loppumetreillä kävin valikoimassa tiskistä 24 lempimakuani. Rouva Petri oli tyytyväinen, kun sanoin askartelevani ne itse laatikkoon. Hän on hauska ihminen. Sain pinon noita paperikupposia, asettelin kotona praliinit niihin ja pyysin alakerran isäntää sijoittamaan ne laatikkoon satunnaisjärjestyksessä sekä peittämään ne kannella, jonka olin nyhertänyt kultapahvista (muinaisaikainen cd-levyn lahjapakkaus - ei koskaan kannata heittää mitään menemään...).

Tässä tulos:

Arvaapas huviksesi, mitä minä nyt teen joka päivä!

Viime vuonna minulla oli pakanallinen joulukalenteri, mikä sopi hyvin, koska vietin pakanallista jul/yule/joulu -juhlaa enkä mitään christmäsiä. Xmäxen viettäjille tämänkäänvuotinen kalenterini ei sopisi, kristityillähän on nyt meneillään adventtipaasto. Suklaan syöminen tänä aikana olisi heille syntiä. Vaan minullepa ei!

Rouva Petri muuten kertoi, että heidän praliininsa eivät lihota. Niitä ei pysty syömään niin paljon. Sitten hän kumartui lähemmäs ja paljasti kuiskaten: "Ne on noi kakut kun lihottaa!"

Tämä kuva on varastettu PetriS:ltä.