Talipalloista ja valokuvauksesta

Useat asiantuntijat ovat neuvoneet minua tarjoamaan harmaapäätikalle ihraa, jotta se jättäisi ikkunankarmit syömättä. Ensi hätään turvauduin talipalloihin, varsinainen läski tarjoillaan perinteisesti lähempänä talvipäivänseisausta.

Aikaisemmin talipallotorni on sijainnut talon viereisessä omenapuussa, mutta jotenkin tuo puu on onnistunut söjöttämään oksansa vuosi vuodelta yhä laajemmalle niin että esimerkiksi
a) puun viereistä laattapolkua ei enää pääse kulkemaan ja
b) talipallojen paikka jää ikkunasta katsoen aivan risukon peittoon.

No minä ovelana tätinä vaihdoin talipallojen paikkaa. Haluanhan päästä valokuvaamaan kaikkia ihmeellisiä otuksia, joita talipallot houkuttelevat.

Ensin sihtailin alakerran keittiönikkunoista, missä kohdassa on hienoimmat maisemat. Loppujen lopuksi kilpailu oli aika tasaväkinen.

Päädyin valinnassani aroniaan, koska se on keskeisellä paikalla ja näkyy hyvin ikkunasta. Lintujen valokuvaus onnistuu siis oivallisesti. Yläkuvassa mallina keltasirkku.

(Salaisena toiveena tässä oli lisäksi, että naakat eivät ehkä tyhjennä talipallotelinettä ihan joka päivä, kun se on tuolla tiheikössä. Vaikka mistäs sitä ikinä tietää. Naakka on kyllä ketterä eläin. Ja tykkäänhän minä naakoista, toki! Niiden ruokkiminen vain tulee niin kalliiksi.)

Otin varmemmaksi vakuudeksi aroniassa istuvista linnuista myös lähikuvia. Kyllä toimii! Tässä näitä:

Tavallisesti poistan sata ikkunan läpi otettua kuvaa jokaista säästettävää kohti. Säästän ne, joista pystyy päättelemään, mikä eläin on kyseessä.

Näin aurinkoisella säällä kuvat tietysti onnistuvat paremmin, kun valotusaika on lyhyempi. Hämärissä käsien tärinä lisää haastetta mukavasti. Ei elämässä pidä olla liian helppoa. Pokkarini pitkä zoomi sitten moninkertaistaa tärinän.

Kävin siis eilen ripustamassa talipallot aroniaan. Tämä kuva on otettu ulkoa käsin. Kyllä on jotenkin pliisua eikä ollenkaan niin taiteellista. Epäjatkumot antavat kuvalle tiettyä oomphia, sitä erityistä jotakin, jolla luontokuvakilpailuja voitetaan. Varmastikin.

En ollut vielä ehtinyt sisään taiteellisten ikkunoiden taa, kun ensimmäiset koemaistajat pyrähtivät paikalle. Tintit eivät kovasti arastele ihmistä.

Jatkossa kuitenkin kuvaan  mukavasti ja lämpimästi  luovasti sisätiloista käsin, joten sinä saat nauttia parhaimmillaan jopa tällaisista kuvista. Nyt vain toivotaan, että harmaapäätikan lisäksi muutkin suurharvinaisuudet löytävät paikalle. Odotan tukaania.

Mikä lintu?

Omenapuussa lentelee tällaisia. Istuvat hetken paikoillaan, kääntelevät päätään ja sitten lennähtävät ilmaan jonkun hyönteisen perässä. Usein palaavat samoille sijoilleen.

Huomasin, että tunnistan vain talvilintuja. No jonkun kurjen ja joutsenen lisäksi, mutta muuten. Pääskysetkin menevät jo sekaisin. Ja sitten se yksi pääskynen, joka ei enää ole pääskynen. Vaan joku. Oliko se nyt sitten kirskulintu vai kiitäjä nykyään, en ole ehtinyt seurata. Talvella on aikaa istua ikkunan takana ja katsella lintulaudalle. Ottaa valokuvia, manata ikkunalasien kiharaisuutta ja tutkia lintukirjaa.

Ei meillä talvella tällaisia ole. No tietysti, hyönteissyöjä, mitä se talvella täällä tekisi. En siis tunnista tätä. Kuka tunnistaa?

Kattokoriste

Meillä on verstaan katonharjalla uusi, hieno koriste: Alfred.

Alakerran isännän verstas on autotalliulokkeessa, jonka katto näkyy ikkunasta. Alfred on ottanut katonharjan kiekumapaikakseen. Hän viettää muutenkin katolla aikaa, sukii itseään ja valvoo ympäristön tapahtumia.

Säässä kuin säässä.

Tietysti hän ulottaa retkensä yli koko katon, vaikka palaa aina tuolle parhaalle paikalle koristeeksi. Pitäähän kaikki reunat tutkia.

Myös katon kulmalla kannattaa kiekaista ja muutenkin viivähtää hetki. Siitä on hyvät näköalat.

Nämä ikkunalasit ovat tällaiset; vika ei ole Alfredin, jos hän näyttää vähän aaltoilevan välillä.

Lasien mutkallisuus haittaa hieman valokuvaamista mutta ei estä luonnonilmiöiden tarkkailua.

Keittiön ikkunasta

Keskeneräisen keittiöni keskeneräisestä ikkunasta avautuu iltakymmenen aikaan tällainen näkymä:

Sama toisesta vinkkelistä:

Eikä se ole ainoastaan näkymä, se on myös tuoksuma! Ja surisema.

Kun ostimme talon, tässä oli yksi valtava ikkunaruutu. Alakerran isäntä nikkaroi uudet pokat ja niihin ikkunat. Kiitos! Nyt tämä rimmaa paremmin rintamamiestalon muiden ikkunoiden kanssa. Eikä tarvitse tyhjentää koko keittiötä, että mahtuu avaamaan ikkunan.

Jos avaa ikkunan aamupuolella ja kurkistaa ulos, näyttää tältä:

Okei, omenapuut olisivat jo pitkään kipeästi kaivanneet leikkaamista myös tuolta, minne en millään konstilla ylety. Mutta on tässä ryteikössä puolensakin. Tuolla joen ja peltojen takana on yksi ruma kohta. Haittaako?

Ulkoapäin keittiönikkunani näyttää tältä:

Jostain syystä on tullut viime päivinä otettua näitä kuvia auringon laskettua.

Mutta nyt sataa terälehtiä kinoksiksi maahan; tätä menoa ei koko ihanuudesta kohta ole jäljellä kuin muisto vain. Kennoissa hunajaa ja ehkäpä syksyllä myös omenaisia tuloksia.

---------------------------

Etsin aamulla lehdistä ja netistä tietoa eurovaalien tuloksista. Ei meinannut löytyä, paitsi Suomen osalta. Olisi luullut uuden parlamentin koostumuksen lyövän silmille heti etusivuilta, tai edes ennusteen. Mutta ei.

Ihan kuin eduskuntavaalien tuloksia hehkutettaisiin maakuntalehdessä: "Näin savolaiset äänestivät", "Nämä savolaiset pääsivät eduskuntaan" "Savon tulokset puolueittain" "Savonlinnassa juhlittiin" "Ulos jääneen haastattelu: tipalla oli" jne. Sisäsivuilla luvattaisiin juttua koko maan tilanteesta, ja siellä olisikin otsikoita: "Nämä kysymykset puhuttivat lappilaisia" "Hämeen voittajat ja häviäjät" jne. Mutta ei uuden eduskunnan kokoonpanoa missään!

Monen klikkauksen takaa löytyi aamukahdeksalta joltain euro-info -sivulta ennuste äänestystuloksesta, päivitetty klo 01.29. Kiva. Sitten ihmetellään, miksi eurovaalit eivät kiinnosta äänestäjiä. Eivät näytä kiinnostavan lehdistöä tai eu-tiedottajiakaan.

Fasaanien tunnistamisesta

Minulta on kyselty, kuinka oikein pystyn erottamaan pihamme fasaanit toisistaan.

Helppoa. Näytän.

Köhkitään koko päivä alakerrassa asuntoyhtiön remonttityömaakeittiössä teetä juomassa. Otetaan fasaaneista kuvia ikkunasta, jossa on romanttiset vanhat lasit. Sitten istutaan koko ilta koneella ja heitetään niitä kuvia menemään. Päätetään suostua alakerran isännän seitsemän vuotta sitten esittämään ehdotukseen ikkunalasien vaihtamisesta uusiin ja suorempiin.

Toistetaan. Ja toistetaan.

Tämä tässä on Kevätmieli, kaikkien muiden kukkojemme isä ja ehdoton yksinvaltias. Hänethän sinä jo tunnet. Ei valkoista kulmakarvaa ollenkaan, mutta sievät sarvet ja siisti, symmetrinen, helminauhan tapaan mutkulainen kaulus. Käytöksestäkin tuntee kyllä. Kova naistenmies.

Kevätmieli ei ole vielä parhaassa kevätvireessään. Pihalla ruokailee vuorotellen useita kukkoja ilman, että hän hyökkää kimppuun ja ajaa ne pois. Tässä eilisessä kuvassa hän suorastaan seurustelee toisen (tunnistamattoman) kukon kanssa ystävällisesti lähietäisyydellä. Naamakaan ei ole vielä punaisimmillaan.

Tämä on Pitsikaulus. Alakuvassa on kauluksen kohta sattunut suht suoran lasin taakse; sitä klikkaamalla näet, mistä hän on saanut nimensä. Huomaa myös valkoinen kulmakarva. Pitsikaulus lähtee oitis juoksemaan karkuun, kun näkee nuorten kukkojen ykkösen:

Vasemmalla yksivuotiaiden kukkojen pomo Pikkukaula. Hän ajoi eilen Pitsikauluksen juosten pois ruokintapaikalta, mutta antoi sitten kuitenkin tuon oikeanpuoleisen leveäkauluksisen kukon syödä seurassaan. Ilmeisesti Levee on niin vähäpätöinen, ettei hänestä ole kilpailijaksi. Hän taitaa olla se alempiarvoinen niistä kahdesta veljeksestä, jotka talvella koversivat tuossa kohdassa lumeen kaurakaivosta. Se pitkäpyrstöinen. Olisiko?

Pikkukaulalla ei ole kummallakaan puolella kauluksessa kuin pari viitteenomaista pilkkua. Valkea kulmakarva on. Leveellä (olkoon se nyt hänen nimensä, vaikka ei käytökseen sovikaan) on hyvin leveä, niskaa kohti kapeneva kaulus. Siinä on vielä edessä kummallakin puolella hauska pykälä. Kulmakarva on vaaleanruskea (hän itse varmaan sanoisi kullanvärinen), jossa on valkoista vain ripaus. Älä huolestu, näitä yksityiskohtia ei ole tarkoituskaan erottaa tästä kuvasta. Otin eilen hänestä noin sata. En nyt viitsi kaikkia laittaa tänne, yleisön pyynnöistä huolimatta.

Tänään alkoi ilokseni pusikosta putkahdella kanoja. Missä lienevät viettäneetkään koko talven? Ensimmäistä kahta lähti Kevätmieli satyriaasisesti siipiään roikottaen ja pullistellen paimentamaan koillisen suuntaan, minne he katosivat juoksujalkaa. Vähän myöhemmin pihaan ilmestyi lounaasta vielä kahdeksan kanaa lisää!

Leveen näköinen kukko kulki kanojen perässä. Ilmeisesti hän on niin mitätön nahjus, että kanat eivät kokeneet häntä uhkana hyveellisyydelleen. Suhtautuminen Kevätmielen kosintayrityksiin oli aivan toisenlainen. Eipä Levee kyllä mitään yrittänytkään.

Kuvassa kanoista Maija, Seija ja Teija. Ylemmässä kuvassa Aija, Eija ja pusikosta nousemassa vielä Saija. Kuten näkyy.

Totuus lasista

Mikko kommentoi ikkunalasijuttuani väittäen, ettei lasi valu, ja oli pakko melkein uskoa. Mikko on nimittäin lasiasiantuntija ja tietää paljon monista muistakin asioista. Luotan ehdottomasti kaikkeen, mitä Mikko sanoo.

Tai no siis valuuhan lasi, mutta hitaasti: Mikko ja muut viisaat pystyvät matemaattisesti todistamaan, että ikkunoiden valumajälkien syntymiseen ei riittäisi maailmankaikkeuden tämänhetkinen elinikä.

Eikä lasi kuulemma edes oikeasti ole nestettä, tai jos onkin niin superjäähtynyttä, tai sitten jotain amorfista ainetta; joka tapauksessa nesteen ja kiinteän väliltä. Se valuu vain jos sitä huvittaa, ja sitä huvittaa vain jos on kuuma. Meillä kotona ei ole niin helvetillistä, että lasin valumisen pystyisi havaitsemaan.

Miksi vanhojen talojen ikkunoissa sitten on sentti tyhjää ylhäällä, kun lasi ei kerran huoneenlämmössä valu mihinkään alle skviljoonassa vuodessa? Kittikö niissä pettää vai alapoka?

Ehkä saamme tähän vastauksen jossain jatko-osassa. Nyt tehtäköön kuitenkin selväksi, että ikkunalaseissamme olevat epäjatkuvuuskohdat johtuvat lasin valmistustavasta, ilmeisesti alunperin sylinterinmuotoisen lasin silittämisestä lättänäksi. Vanhaa lasintekoa on havainnollistettu hienolla kuvasarjalla Mikon lähettämässä linkissä. Siitä voi päätellä myös, että meillä käytetty ikkunalasi on B-luokkaa eli sekundaa. Paremmanlaatuiseen lasiin ei ole jäänyt tuollaisia ryttyjä.

Scientific Americanin jutussa puhutaan siitä, miksi Euroopan keskiaikaisten katedraalien ikkunalasit näyttävät oudoilta. Ollaan vähän niin kuin samassa sarjassa!

Taas opin jotain. Kiitos, Mikko ♥ !

Vanhaa ikkunalasia

Eräät lukijat ovat huomauttaneet joissain kuvissani esiintyvistä epäjatkuvuuskohdista. Minua on syytetty joko tökeröstä kuvankäsittelystä tai aika-avaruusjatkumon sorkkimisesta, mahdollisesti molemmista. Paljastan nyt totuuden: talvisin harrastan luontokuvausta lähinnä ikkunasta ulos, ja häiriöt johtuvat vanhan ikkunalasin lainehtimisesta.

Tässä triptyykki alakerran isännän olohuoneesta. Kuvan alkuperäinen tarkoitus oli havainnollistaa, kuinka maisema meni pilalle, kun vastapäinen metsä avohakattiin, näettehän. Ikkunoissa on luultavasti alkuperäiset lasit vuodelta 1952, ja niiden yläreunassa näkyy kauniita valumia. Lasihan on nestettä, joskin melko paksua, ja valuu vuosikymmenien kuluessa hitaasti alaspäin ikkunankarmeissa. Näin:

 Yksityiskohta:

Meillä on myös ikkunoita, joiden lasi on aikaisemmin elämässään palvellut jossain toisessa ikkunassa. Tämä kuuluu rintamamiestalon henkeen: miksi ostaa uutta, kun vanhasta saa vähän muokkaamalla ihan hyvän. On käytetty niitä tarvikkeita, joita on ollut saatavilla. Isosta ikkunasta on leikattu sopivan kokoinen lasi pienempään ikkunaan, ja kun lasia on käännetty 90°, myös valumat ovat kääntyneet pystyasentoon. Näin:

Nämä pystysuoraan kautta ikkunan kulkevat siirtymälinjat esiintyvät lähes kaikissa työmaakeittiön ikkunasta otetuissa valokuvissa, yleensä mahdollisimman yllättävissä ja harmittavissa kohdissa.

Kuis mun päässä nyt sumeni?

Oman pikantin lisänsä vanhojen ikkunoiden läpi kuvaamiseen tuovat puutteellisen tiivistyksen aiheuttamat häiriöt näköyhteydessä:

Ne saattavat koristella maiseman psykedeeliseksi,

 lähes peittää sen näkyvistä tai vain sievästi kehystää sen.

Tämä antaa maisemalle uutta lisäarvoa ja ehdottomasti parantaa taiteellista vaikutelmaa.

Alakerran isäntä väittää, että ikkunalasien epäjatkuvuuskohdat häiritsevät hänen valokuvausharrastustaan. Olen taivuttelun jälkeen suostunut siihen, että vanhoihin pokiin vaihdetaan uudemmat lasit, mikäli vanhat lasit käytetään uuden ihanan puolilämpimän kuistin ikkunoihin. Sen kuistin, jossa sitten on niin hyvä talvettaa vaikka sitruuna- ja laakeripuita ja muita pikku ruukkuyrttejä. Jossa voimme viettää asuntoyhtiön kekrijuhlia sateen ropistessa kattoon; näettehän silmissänne kymmenet kynttilät ja aistikkaan kattauksen. Minä ainakin näen. Kyllä se sen kuistin rakentaa, ihan varmaan, ehkä jo kymmenen vuoden sisällä, että pääsee eroon noista mutkalaseista.

(Toim. huom: tämän jutun virheellisiä tietoja on oiottu postauksessa Totuus lasista.)