keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Tästä linnusta me ei tykätä yhtään



- Hei taas, Petteri tässä. Minä en siis ole se lintu, josta ei tykätä. Näytän sen sinulle kohta. Mutta katsopas ensin tätä mestaa!




- Se keskeneräinen tyyppi luulee, että sillä on tässä joku klapijuttu kesken, ja joku risunhaketusjuttu tuolla takana. Oikeasti tämä on fasaanien auringonottopaikka. Näetkö neljä fasaaninsilmää? (Tämä on siis piilokuva, sinä kuulemma tykkäät niistä.)




- Täällä on hyviä orsia, joilla voi sukia itseään, ja tuolla risukasassakin on kiva oleskella.




- Tietysti me otamme aurinkoa muuallakin. Tässä on minun kylpypaikkani. Keskeneräinen on jostain käsittämättömästä syystä laittanut kasvimaalle fasaaniesteitä, vaikka se olisi just hyvä multakylpyihin. Onneksi on muitakin puutarhan kolkkia mulloksella.




- Tämän pihan perinteikkäin levähdyspaikka on kiviaidan päällä. Siitä on hyvä näkyvyys, mutta kun meillä on tämä suojaväri, meitä ei välttämättä huomaa ollenkaan edes näin keskeiseltä paikalta.

Suojaväristä puheenollen: Keskeneräinen väittää, että meillä tänä vuonna syntyneillä kukoilla olisi jotenkin epätavallisen paljon valkoista päässä. Eihän sinun mielestä ole?




- Nimittäin Veka Valkonaama EI ole meidän iskä! Iskähän on meidän iskä, vai eikö? Mutta palataanpas asiaan: niitä lintuja, joista me ei tykätä, kävi täällä eilen kaksi.




- Kaksi tuollaista ikävää pistettä taivaalla! Miten niin ei näy, onko pakko katsoa kännykällä näitä kuvia! Katso kunnon isolta näytöltä niin näet minutkin paremmin. Ja voi näitä napsauttaa isommaksi jos tarvitsee.




- Me ei yhtään ollenkaan tykätä tuommoisista linnuista, joilla on sormet! Hyi!




- Mentiin varmuuden vuoksi vähän pensaaseen, kun ne näyttivät tiirailevan alaspäin. Minäkin, vaikka olen rohkea. En kumminkaan halua, että tuollainen ruma lintu katselee minua!




- Niillä oli rumat jalatkin! Tarvitseeko niitä jalkoja tuolla lailla roikottaa! Iskä on kotoisin joen alavirran suunnalta, ja se sanoo että noita kahta näkee siellä usein. Niiden nimi on Sääksi. Onneksi me ei asuta alavirralla, sanonpa vaan! Aivan puistattaa tuollainen kuvatus!

MUOKS: Petterin iskä oli väärässä ja valistuneet lukijat oikeassa: Pahojen lintujen nimi ei ole Sääksi vaan Piekana. Sääkset tosiaankin kyttäävät vain kaloja. Toim. huom.

No nyt täytyy laittaa tähän loppuun joku kivempi kuva, ettet vain näe painajaisia. Laitankin piilokuvan! Siitä tulee taas hyvä mieli.




- Löydä lintu.


-----------------

Petteri sisaruksineen, Keskeneräinen ja kaikki tämän blogin lukijat toivottavat tervetulleiksi Hannele Koiviston ja Jaakko Valtteri Salon!


tiistai 13. syyskuuta 2016

Kuinka suppilovahvero löydetään

Ensin täytyy mennä metsään. Tai täytyy ja täytyy; mielikseenhän sinne menee. Metsä on suomalaisen pyhäkkö, jossa mieli tyyntyy ja ajatus selkeytyy. Metsään menoa osaa erityisesti arvostaa se, jonka metsäänmenopäivät ovat luetut tai kokonaan loppuun käytetyt. Itsekin pelkäsin viime talvena, mahdanko enää milloinkaan päästä metsään kävelemään. Mutta niinpä vain pääsenkin, ja poiskin, kun maltan muistaa rajani.

Ensin siis mennään metsään. Parhaiten tarkoitukseen sopii sellainen, jossa maa on erilaisten sammalien peitossa. Suppilovahveroiden lisäksi tällaisen metsän hyviin puoliin kuuluu miellyttävä tuoksu ja hyvä kävelytuntuma.

Sammalikosta uhoaa ihania parfyymejä, jotka aikansa sierainten tienoilla kierreltyään kohoavat kohti taivaita. Luullakseni sellainen ihminen, jonka hartaudenharjoituksiin suitsutus muutenkin kuuluu, osaa parhaiten arvostaa metsän tuoksuja. Monessa kohtaa joutuu kulkemaan aivan nenä edellä, ja valittaen täytyy todeta, kuinka vähäinen prosentti ihmisen aivoista on varattu hajujen käsittelyyn: ei näille ole nimeä, eikä alkuperästäkään ole mitään tietoa.

Yleensä sammaleisesta metsästä löytää myös marjoja vahvistuksekseen. Nytkin oli tarjolla sekä mustikoita (ei enää ihan parhaimmillaan) että puolukoita (ei vielä ihan parhaimmillaan), kummatkin aivan kelvollisia.


Sitten vain tallustellaan. Suppilovahveroiden löytyminen on uskonasia. Ellei siihen usko, voi kulkea koko metsän päästä päähän näkemättä ainoatakaan suppista. Toki niitä silti siellä on, mutta ne eivät antaudu epäilijän löydettäväksi. Suppilouskovankin täytyy yleensä kulkea aikansa ennen kuin pääsee oikeaan mielentilaan, tavoittaa tietynlaisen hartauden ja hiljaisuuden, saa tyhjennettyä mielensä ja on valmis ottamaan vastaan mitä annetaan.

Silloinpa jo näkyykin ensimmäinen suppilovahvero suoraan edessä.


Tämä on tärkeää: kun näet ensimmäisen suppilovahveron, JÄHMETY PAIKALLESI! Et saa liikauttaa jalkojasi senttiäkään! Luultavasti saappanpohjiesi alla ovat seudun komeimmat vahverot liiskana, mutta jos esiintymä on laaja, niitä riittää myös kummallekin puolellesi. Jos nyt varovasti, jalkojasi hievauttamatta, kierrät kaulaasi noin 180 astetta ja vilkuilet taaksesi, siellähän niitä tallattuja suppilovahveroita on takanasikin polun täydeltä.


Kyykisty niille sijoillesi ja aloita lähimmistä. Suppisten jalan tyvi on kova, eikä sitä kannata ottaa metsästä mukaan. Voit siis mainiosti huidella veitselläsi sieniltä jalat alta. Toinen koulukunta ei käytä veistä ollenkaan vaan kiskoo suppikset juurineen maasta ja pätkii sitten sormineen jalkojen alaosat sinne tänne sammalikkoon. Kuinka vain.

Kun nyt olet kyykkysilläsi, nenä paljon lähempänä maata, huomaat yllättäen näkeväsi äskeistä enemmän suppilovahveroita. Tuossa vähän matkan päässähän on toinen esiintymä! Ja tuollakin vielä pari! Suppikset piiloutuvat sammalikkoon ja lehtien alle, mutta perspektiiviä vaihtamalla voit houkutella ne esiin. Nyt on vain pidettävä pää kylmänä: ei auta lähteä suin päin säntäilemään toinen toistaan runsaampien sieniryppäiden perään. Se on varma keino joutua metsänpeittoon ja haltioiden pauloihin. Ei, vaan on edettävä järjestelmällisesti, suorastaan byrokraattisen säntillisesti esiintymältä toiselle kuin leikkuupuimuri sarallaan ja korjattava kaikki metsän antimet koriin talteen. Sillä onhan sanomattakin selvää, että sienimetsälle otetaan astiaksi kori eikä mitä tahansa laukkua tai ämpäriä! Taskuun kätketty muovipussi tulee kysymykseen ainoastaan siinä tapauksessa, että yritetään huijata metsän haltioita kuvittelemaan, että tässä ollaan kävelyllä aivan muuten vain, ilman vähäisintäkään sienestämisen taka-ajatusta, jopa varmoina siitä ettei näissä metsissä yleensäkään kasva minkäänlaisia sieniä. Mutta tämä konsti tepsii parhaiten herkkutatteihin. Kuten sanottua, suppilovahveron löytymiseen pitää uskoa jo lähtiessään, ja tätä uskoa julkituodaan parhaiten sienikorin avulla.




Yksi aivan kelvollinen menetelmä suppilovahveroiden löytämiseksi on terästää tarkkaavaisuuttaan muuten vain. Huomionsa voi kiinnittää metsässä mihin tahansa kohteeseen ja tutkailla sitä lähemmin. Tätä kutsutaan nykyään maailmalla mindfulnessiksi, mutta suomalaiset alkuasukkaat ovat osanneet konstin jo ammoisista ajoista. Jos kohde, johon syvennyt, sattuu sijaitsemaan maassa, kuten esimerkiksi nuo vaaleanpunaiset pallerot, katsele sitä tarkasti kaikessa rauhassa, anna sen hyökyä sisään aivoihisi silmien kautta, ja ennen pitkää alat nähdä enemmän kuin aluksi luulitkaan näkeväsi.


Kuvitteellisessa esimerkkitapauksessamme siis saatat yllättäen huomata maastossa jotain muutakin kuin vaaleanpunaisia palleroita. Vaikkapa suppilovahveroita, eihän sitä koskaan tiedä! Edessä, takana, sivuilla, lähempänä, kauempana, isoja, pieniä, tummia, vaaleita... Ja sitten toistetaan tuo, mitä jo aikaisemmin on sanottu järjestelmällisestä sadonkorjuusta. Ja toistetaan.




Viimeksi metsässä käydessäni useat suppilovahverot olivat poikkeuksellisen vaaleita, lähes harmaapintaisia.




Monet olivat myös selvästi kuivahtaneita. Kannattaa siis odottaa sadetta, ennen kuin lähtee uudestaan sieniä pyydystämään.




Tietenkään en löytänyt läheskään kaikkia, joiden ohi ja yli tarvoin, enkä ottanut mukaani puoliakaan niistä, jotka löysin. Sain kuitenkin kelpo saaliin lyhyellä kierroksella.



Mutta olisi se muutenkin ollut sen väärttiä.



lauantai 10. syyskuuta 2016

Viikon lintu

Nyt saa peukuttaa viikon lintua. Ai niin, mutta eihän täällä voi peukuttaa. Saat sitten mielessäsi miettiä, kuka näistä on viikon lintu ja minkähän takia.

Kaikki kuvat on otettu keittiön ikkunasta, joko ylä- tai alakerrasta. Mitäs sitä suotta talosta poistumaan tällaisilla keleillä.


Ehdokas 1: pikkuvarpunen. Tuijaan näyttää taas tulevan namikäpyjä. Minne se vuosi oikein meni?




Ehdokas 2: sinitiainen. Tyrnissä käy nyt kuhina. Saa tintti nokkia menemään niin monta marjaa kuin mahaan mahtuu ja tulla huomenna uudestaan, eivät lopu kesken ihan ensi maistamisella.




Ehdokas 3: talitiainen. Omppupuissa on ilmeisesti tarjolla valtavasti herkullisia hyönteisiä. Taloyhtiömme kiittää kaikkia, jotka osallistuvat niiden syömistalkoisiin, ja lupaa vastakin jättää koko pihan myrkyttämättä.




Ehdokas 4: pajulintu. Samalla asialla mutta vaikeampi suostutella pysähtymään kuvattavaksi.




Ehdokas 5: fasaani. Osaa lentää jos on pakko, tai jos huvittaa.




Ehdokas 6: harakka. Nuoret harakat ovat alkaneet suhtautua valokuvaamiseen rahtusen verran myönteisemmin, niin kauan kuin on suu täynnä.

Nyt kuulen soraäänen sieltä katsomon puolelta: Aina näitä samoja! Tylsää!




Siksipä ehdokas 7: harmaapäätikka. Ensiesiintyminen tässä blogissa, mutta bongattu tänä syksynä jo pari kertaa meidän pihalla. Jotain syötävää hänkin näyttää löytävän ihan tuolta nurmikolta. Öttiäisiä?

Kuka näistä sitten on viikon lintu? Ehkä tykkäät jostain enemmän kuin toisista. Nyt passaa miettiä, miksi. Jos et osaa valita, ota joka viikonpäivälle oma.




keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Parsakaali kukkii


Parsakaalista käytetään yleensä ravinnoksi kukkanuput. Kun se isoin nuppurykelmä on leikattu irti, parsakaali käsittää tämän kehotuksena alkaa työntää laihempia sivuversoja joka puolelta olemustaan. Niitä saa ihan urakalla pätkiä. Ovat muuten todella herkullisia kevyesti kypsennettynä tavalla tai toisella, ja voi niitä syödä ihan sellaisenaankin.




Tällaisella "oho, en ehtinyt" -tilalla saattaa joskus käydä niin, että parsakaalin hentoja uusia yrityksiä ei tule kaadettua siihen tahtiin kuin niitä syntyy. Joskus ne ehtivät puhjeta kukkaan.




Sehän ei tosin haittaa, koska aukeamattomat nuput voi edelleenkin silpaista irti ja käyttää hyväkseen. Ja koska parsakaali on kaikilta osin syötävä, kukkasetkin päätyvät täällä usein ruokaan. Sitä ennen työyhteisömme ahkerammat jäsenet keräävät niistä meden talteen. Mehiläiset tekevät siitä hunajaa ihmistenkin ryöstettäväksi. Kimalaiset syövät metensä itse, mikä heille suotakoon, sillä ilman kimalaisia ei tulisi mistään mitään. Nykyiset ekosysteemit tuhoutuisivat ja ihminenkin kuolisi sukupuuttoon muutamassa vuodessa.

Jos joku kukkanen jääkin keräämättä, siitä saadaan sitten parsakaalinsiemeniä ensi vuoden kylvöihin, ettei tarvitse kaupasta ostaa. Toivon ainakin.




Tältä näyttää toisen sadon parsakaali ateriakokonaisuuden osana. Joissain paremmissa fine dining -paikoissa tällaista saattaa saada näin sesonkiaikaan.

Onkin muuten kaikki tuossa lautasella omasta pihasta, no, mausteita lukuun ottamatta. Kaninfilettä ja parsakaalia, joukossa valkosipulia ja varhain nostettua palsternakkaa. Jos näet lautasella naaman, sen toinen silmä esimerkiksi on valkosipulinkynnen palanen (puolikas tai kolmasosa).




Pari kuvaa takaperin tarkkaavainen lukija bongasi lehtikaalin. Sitä on.

Keltainen kukka tuolla nurkassa on meksikolaistyyppistä syötävää samettikukkaa, pienikukkaista ja pitkävartista. Omasta siemenestä, mahdollisesti Lemon gem- ja Tangerine gem -lajikkeiden risteytys. Antaa kivaa kirpeän sitruunaista makua esimerkiksi salaatteihin. Sekä lehtiä että kukkia voi käyttää ruuissa. Samettikukan pitäisi myös torjua kirppoja kaaleista, mutta voi: kun tämä samettikukka alkaa kukkia, kaalit eivät enää kaipaa suojelua.




Koska nyt näyttää olevan keltaisten kukkien esittelyaika, näytetään samalla, mitä kanatarhan viereiselle tunkiolle kuuluu. Rupesin keräämään tunkiota tuohon paikkaan aikeenani tappaa sen alta nurmikko ja sitten joskus aikanaan perustaa tilalle uusi kasvimaa. Muutama ensimmäinen kasvulaatikko onkin noussut alueen laitaan, mutta koska minulta nykyään putoaa talikko kädestä jo puolen tunnin puuhastelun jälkeen, rikkaruohot ovat pahasti vallanneet takaisin jo kertaalleen autioittamaani aluetta. Etualalla näet tämänhetkisen kompostikasan reunaa, joka on aivan kasvullisuuden peitossa, kun en ole riittävän ahkerasti käännellyt sitä.

Laatikossa kasvaa kurpitsoita. Reunaan tökkäsin palsternakan harvennuksia. Kun ensimmäiset kylmät säät kuihduttavat kurpitsanlehdet, palsternakka vasta alkaa viihtyä.




Kesäkurpitsasta tietysti korjataan satoa alinomaa, mutta aina tuolta jotain muutakin löytyy. Tämä on sellaista iloista ja toiveikasta aikaa vuodesta.




Maa-artisokkakin availee kukkiaan. Kiitos hänelle siitä.



Linkitin tämän sitten muuten Communal Global -blogin WEDNESDAY AROUND THE WORLD -sivulle, missä naiset eri puolilta maailmaa jakavat arkensa. Halpa ja helppo tapa matkustaa!




maanantai 5. syyskuuta 2016

Syksy on uusi kevät


- Päivää lukija, minä olen Petteri. Hauska tutustua! Olen muuttanut tälle alueelle aika hiljattain, suunnilleen tyrnien kypsymisen aikaan.




- Minä olen meidän sisarusparvesta kaikkein rohkein. Eiköhän tässä keskellä nurtsia olekin turvallinen päikkäripaikka.




- Toiset siskokset välttelevät avoimia paikkoja, ja sehän on onneksi helppoa tässä pihassa.




- Mitäs täältä löytyykään! Hei, tulkaa katsomaan!




- Keskeneräiseltä on jäänyt viinimarjanpoiminta kesken. Eikun se on jättänyt meille nämä ampiaisten avaamat marjat! Hyvin toimittu!




- Onhan täällä kyllä muutakin syötävää.





- Joskus näihin on vain pahuksen vaikea ylettyä!





- Ongelmaan on tosin helppo ratkaisu, jos sattuu olemaan sisaruksiaan nokkelampi. Löydätkö minut kuvasta?




- Niin tosiaan, nokkeluuden lisäksi sekin auttaa, jos on lintu.




- Keskeneräinen on pudottanut meille tällaisen kivan omppuoksan!





- Mutta kun nuo veljet alkavat olla tappeluiässä, ei edes tällaisessa yltäkylläisyydessä ole riittävästi tilaa kaikille!




- Katso nyt noita pukareita! Ja huomaathan minut, minä olen taas oksalla ylimmällä enkä puutu turhiin kahinoihin. Koska olen rohkein, minun ei tarvitse!




- Minähän olen jo melkein aikuinen. Katso miten nätit kuviot olen kasvattanut ihan tämän kesän aikana!




- Melkein kuin iskällä... Mutta huomaatko, iskä on pää punaisena ja siivet maassa vaikka on syyskuu! Kuulemma meidän kuuluisa esi-isä oli joku Kevätmieli, joka ei pitänyt vuodenajoista niin lukua. Iskä nyt sitten lämmittelee näitä perinteitä. Se ajaa Mammaa takaa, ja siskoja kans. Me kaikki juostaan sitten karkuun sitä yhtenä laumana.




- Iskä on ruvennut kiekumaankin taas! Sanoo, että syksy on uusi kevät, tai jotain.




- Olisiko tässä selitys: joku on käynyt ennen aikojaan korkkaamassa Viagran!




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...