perjantai 26. huhtikuuta 2013

Nippeleistä

Jos tästä ryjäläjästä joskus vielä sukeutuu ihmisasumus, olen tyytyväinen ja kiitollinen, eipäs vaan suorastaan riemuissani jo siitä. Kunhan jotkut hanat ja jonkunlaiset ovenkahvat. Ei väliä, ovatko ikkunanpokat ja -karmit samaa valkoista. Ei väliä, ovatko kaikki materiaalit varmasti 1950-luvun mallin mukaisia. Kunhan seinät hengittävät ja ilma kulkee. Kunhan lämmin pysyy sisällä ja kylmä ulkona, kesällä mielellään toisinkinpäin. Hyvä olisi, jos ei olisi kovin rumaa. Jos värit eivät sattuisi silmiin. Mutta todellakaan en jaksa valita 283 eri kermansävystä juuri sitä oikeaa. Ei sillä oikeasti ole mitään väliä. Alakerran isäntä kysyi mielipidettäni ulko-oven väristä. Toivoin vihreää, kaupasta tuli siniharmaata maalia. Pikkuharmi. Ulko-ovi toimii, pitää ulon ulkona.

Talossa on tällä hetkellä monenlaisia valokatkaisijoita.





Onhan nuo vanhat nättejä, ja tuleehan niistä muistoja mieleen, mutta uskotteko, että olen aivan tyytyväinen myös uudenmallisiin isoihin valokatkaisijoihin. Niistä on helppo räpsäyttää valot päälle kyynärpäällä, kun tulee huoneeseen kädet täynnä. Niihin osuu hyvin pimeässä. Ne toimivat. En todellakaan aio ruveta metsästämään 50-luvun sähkötarvikkeita tai uusvanhoja nippeleitä. Jos sähkömies joskus suvaitsee saapua paikalle, tyydyn tasan siihen, mitä hänellä sattuu pakissaan olemaan.

Niin muuten tekivät rintamamiestalojen rakentajatkin. Otettiin, mitä oli, ja sillä pärjättiin. Ei hylätty yksi toisensa jälkeen kaikkien maahantuojien kaakelivalikoimia ja vaadittu rahtaamaan Minun tasoni mukaisia suoraan Italiasta. Sodasta oli selvitty, vaikka ehjänä ei kukaan, eikä sitä taustaa vasten kaikkien sisustuselementtien harmoninen yhteen sointuminen ehkä tuntunut maailman tärkeimmältä asialta. Kunhan päästiin pois toisten nurkista ja saatiin oma katto pään päälle, ei kaiken tarvinnut olla juuri tismalleen niin kuin Minä keksin haaveilla.

Kaikki kuvissa olevat seinät menevät jossain vaiheessa uusiksi. Mutta tiedättekö: jos valokatkaisijat ovat turvallisia, ne saavat palata takaisin uudistetulle seinälle. Ei koko talossa tarvitse olla samanlaiset katkaisijat, eikä niiden tarvitse olla vanhanmalliset. Tämä ei ole museo.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Kuka omistaa maailman ruokakasvit?

Tykkään kovasti vanhoista maatiaislajikkeista. Vaikka ne eivät aina ole yhtä satoisia kuin isoilla viljelyksillä yleistyneet valtalajikkeet, niissä on paljon erilaisia hyviä ominaisuuksia, siis muitakin kuin herkullisuus. Ne ovat sopeutuneet jokainen omaan ympäristöönsä, myös hankaliin ilmastoihin ja kasvuolosuhteisiin, erilaisiin tuhohyönteisiin ja taudinaiheuttajiin.

Maatiaislajikkeiden geneettinen monimuotoisuus voi muuttuvissa olosuhteissa koitua jonkun kasvilajin pelastukseksi. Kun taas uusi ongelma uhkaa tuhota sadot koko maailmassa, ongelman ratkaiseva geeni voi löytyä jonkun vanhan jäärän takapihalta. Jos kaikki viljelisivät yhtä ja samaa lajiketta, olisimme pian pulassa. Valitettavasti monien ruokakasvien kohdalla ollaan kamalaa vauhtia menossa siihen suuntaan.

Tomaatin maatiaislajikkeita, kuva: Austin & Zak

Maatiaisilla kasvinjalostusta tapahtuu joka puutarhassa. Lajikkeet risteytyvät, ja niistä kerätyt siemenet kylvetään seuraavana vuonna. Ne, jotka pärjäävät parhaiten juuri niissä oloissa, jäävät eloon ja jatkavat sukuaan.

Kemikaalijätti Monsantolla on kova pyrky omistaa sekä ruokakasvien siemenet, itse kasvit että niiden geneettisten koodien patentit. Hullustipa käy kaikkien viljelijöiden, jos se tässä onnistuu. Meistä tulee rikollisia.

Monsanton aikaisemmat hittituotteet, kuten DDT ja Vietnamin sodassa käytetty Agent Orange, on vähitellen kielletty. Rounduppia ei vielä. Nyt heidän miljardibisneksensä nojaa enemmän ja enemmän geenimuunneltuihin ruokakasveihin. Niitä ei ole pystytty kieltämään eikä edes kunnolla tutkimaan, koska Monsanto käyttää valtavia summia lainsäätäjien ostamiseen ja voi siksi kirjoittaa omat lakinsa. Näin Yhdysvalloissa, muun maailman ylihän voi kävellä muutenkin.

Koska monsanto-teema herätti kovasti kiinnostusta, laitan tähän iloksenne pienen linkkilistan. Lista on peräisin Avaaz-järjestöltä.


Seeds of discontent (Texas Observer):
http://www.texasobserver.org/seeds-of-discontent/

Monsanto sued small farmers to protect seed patents, report says (The Guardian):
http://www.guardian.co.uk/environment/2013/feb/12/monsanto-sues-farmers-seed-patents

Political contribution discloslures (Monsanto):
http://www.monsanto.com/whoweare/Pages/political-disclosures.aspx

The Real Monsanto Protection Act: How The GMO Giant Corrupts Regulators And Consolidates Its Power (ThinkProgress):
http://thinkprogress.org/health/2013/04/10/1832621/monsanto-protection-act-power/

Monsanto Protection Act put GM companies above the federal courts (The Guardian):
http://www.guardian.co.uk/environment/blog/2013/apr/04/monsanto-protection-act-gm

Biodiversity for food and agriculture (UN Food and Agriculture Organization):
http://www.fao.org/sd/EPdirect/EPre0040.htm

Monsanto’s harvest of fear (Vanity Fair):
http://www.vanityfair.com/politics/features/2008/05/monsanto200805

Wikileaks shows US pushes GM on EU (The Guardian):
http://www.guardian.co.uk/world/2011/jan/03/wikileaks-us-eu-gm-crops

USDA Greenlights Monsanto's Utterly Useless New GMO Corn (Mother Jones):
http://www.motherjones.com/tom-philpott/2012/01/monsanto-gmo-drought-tolerant-corn

Crop Scientists Say Biotechnology Seed Companies Are Thwarting Research (New York Times):
http://www.nytimes.com/2009/02/20/business/20crop.html?_r=0

Additional sources (Avaaz):
http://www.avaaz.org/en/stop_monsanto_sources/

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Tokkuraiset kimalaiset

Eilen katselin kimalaisia krookuksissa. Valtavia kimalaisia! Ne kuitenkin vaikuttivat huonokuntoisilta. Ne viettivät pitkät tovit päällään kukassa, välillä aivan liikkumatta kuin olisivat nukahtaneet kesken aterian.


Kun ne havahtuivat, ne eivät suinkaan lennähtäneet seuraavaan kukkaan. Ei, ne kävelivät. Tai siis ryömivät, mönkivät, välillä torkahtaen kukanjuureen.













Liekö talvi kuluttanut niiden voimavarat näin loppuun? Tosin on kuulemma tieteellisesti todistettu, että tuollainen elukka ei voi lentää. Ehkä tieto on nyt lopulta saavuttanut kimalaisetkin.

Toisen pihan laidalla kohtasin kolme noin yhdeksänvuotiasta ihmistä, joista yksi sihtaili kivellä krookuksessa pungertavaa kimalaista. Hän ei kuitenkaan uskaltanut käydä hyökkäykseen, vaan pyysi ohikulkevalta aikuiselta strategista konsulttiapua:

- Hei, tiiäksä pistääks noi?
Kerroin, että kimalainen pistää vain, jos sitä häiritään, ja että kimalaiset ovat maailman tärkeimpiä eläimiä. Niitä ei saa tappaa!
- Ai kuinnii?
Kuulijakuntani iän huomioonottaen oikaisin hieman ja sanoin, että kimalaiset tekevät meille mustikoita, omenia ja kaikkea sellaista. Kivelläsihtailija harkitsi ja lausui:
- Niitä on sellasiaki jotka ei syö mustikoita ja omenia. Mä syön vaan lihaa!
Taas mutkia oikoen väitin, että jos kasvit loppuvat, myös eläimet loppuvat, koska eläimet syövät kasveja. Tässä maailmassa kaikki liittyy kaikkeen. Jos kimalaiset kuolevat sukupuuttoon, väitin edelleen, ihmisetkään eivät voi enää monta vuotta elää. Kimalainen on ihmisen paras ystävä, julistin.

Kuulijakunta pullisteli silmiään, kivelläsihtailija nakkasi kiven kädestään sivummalle. Ei nyt ainakaan juuri tässä kehdannut ruveta kimalaista kivittämään.

Sitä vielä mietin, että jos olisin vastannut alkuperäiseen kysymykseen vain kyllä tai ei, kumpi olisi koitunut kimalaisen kohtaloksi. Halusiko ihmistaimi tuhota pörriäisen vain siinä tapauksessa, että se olisi ollut vaarallinen ihmisille? Vai halusiko hän varmistua omasta turvallisuudestaan ennen kuin ryhtyisi kivittämään luontokappaletta pelkästä tappamisen ilosta? Tämä jäi nyt auki.


Mehiläisetkin olivat hereillä eilen. Tänään ne pysyttelevät mukavissa pesissään, koska ulkona on koleaa ja tuulista, saattaa sataa ripsahtaakin. Mutta kimalaiset ovat töissä. Ei tässä maassa tulisi mistään mitään ilman kimalaisten työpanosta.


maanantai 22. huhtikuuta 2013

Nuukuusviikon saldo

En varsinaisesti viettänyt nuukuusviikkoa. En tosin tullut viime viikolla ostaneeksi juuri muuta kuin ruokaa, mutta se on normaalia. Shoppailu on rasittavaa, enkä halua kotiini uusia tavaroita. Vanhoillekaan ei ole vielä paikkoja. Jos remontti joskus valmistuu, paljastuu muun muassa, että minulla ei ole seiniä niin paljon, että kaikki kirjat saisi hyllyyn, joten sitten täytyy karsia niitä. Nyt ne ovat banaanilaatikoissa vinttikomerossa, ja hyvin olen pärjännyt näin kuusi ja puoli vuotta.

Koska en ole varhaisteini-iän jälkeen seurannut muotia, minun ei tarvitse uusia vaatevarastoani neljästi vuodessa. Pyrin käyttämään vaatteet loppuun asti.


Minun ei myöskään tarvitse meikata, lakata kynsiäni, värjätä hiuksiani eikä vaihtaa autoa tai muita kodinkoneita uusimpiin malleihin vain vaihtamisen vuoksi. En ole koskaan elämässäni ostanut sohvaa tai telkkaria.

Ruuan lisäksi ostin männäviikolla ikkunakittiä ja rimaa sekä pussillisen siemeniä.

Kulutin silti nuukuusviikon aikana tavallista enemmän rahaa. Hain 15 kilon lihalaatikon ja pari meetvurstia Bosgårdin kartanosta. Kävin myös Porvoossa Sinnessä lounaalla. Kumpikaan paikka ei sovi yhteen nuukailu-käsitteen kanssa.

Sinnestä täytyy sanoa, kun nyt tuli puheeksi, että eihän se mikään bistro ole, vaikka nimessä lukee niin ja pöydiltä puuttuu liinat. Kyllä tämä on piperrystä jos mikä.


Alkupalana limemarinoitua haukea. Limetti tuskin maistui. Oma cevicheni vetääkin sitten suun ruttuun useimmilta syöjiltä; olen sitruunoiden ystävä. Limen asemesta tässä oli kaikenlaisia makuja, paprika- ja avokadovaahtoa, oliivimuruja ja -lastuja ja ties mitä tirpsahduksia. Oikeasti nuo vaahdot ovat ihan turhia. Kaikki niitä tarjoavat, toivottavasti muoti menee ohi. Varmaan vaahdottaminen on hyvä tapa saada kulhollinen laihaa lientä riittämään 200 hengelle, kun jokaiselle annetaan pikkulusikallinen. Tämän kauniisti asetellun alkupalalautasellisen hinnalla olisi melkein saanut kaksi buffet-lounasta jossain muualla.

Sehän sen sijaan on hyvä, että ravintolassa syötetään kotimaista haukea, vaikka vain muutama muru.



Pääruuaksi valitsin kahdesta vaihtoehdosta paistettua siikaa, sillä se on Sinnessä ylivertaista. Sinnen siika ei petä koskaan! Lisukkeena oli tällä kertaa anjoviksella maustettua perunaa, fenkolia ja oikein kivaa savuhollandesekastiketta. Seuralainen söi vasikanfilettä. Annoksessa oli kuulemma parasta juurespyree ja marinoitu punasipuli. Olin erittäin pettynyt siihen, että ilmoituksensa mukaan luomu- ja lähiruokaan panostava Sinne tällä kertaa tarjosi tehotuotettua lypsykarjan lihaa. Suomalaista sentään, edes. Joten eipä tuossa mitään valinnanvaraa siis ollutkaan. Mutta se siika on vaan hyvää, olisin ottanut sitä joka tapauksessa.

Seuraavana päivänä söimme alakerran isännän kanssa kotipihan grilliruokaa. Grillimme on muurattu hökötys, jossa poltetaan puita. Sen varalle on kaikenlaisia uudistussuunnitelmia, sillä se raukka on jo aivan halkeillut ja murentunut. Ei mikään ihme, kun talvellakin grillataan. Näistä suunnitelmista lisää myöhemmin, mahdollisesti jonain vuonna jopa toteutuksestakin.


Syödessäni huomasin, että kaikki aterian ainekset olivat tästä omasta pihasta. Tuo omituisen näköinen lihamöhkäle on oma keksintöni: kanin paistileike. Tehdään leikkelemällä reisipalasta luuttomia, helposti grillattavia kappaleita. Toki meillä koipiakin grillataan, mutta luuton leike on aina nopeampi ja helpompi. Marinadin ainekset olivat kaupan tavaraa, paitsi valkosipuli. Lisukkeena vasta maasta nostettua palsternakkaa ja pakastimesta viimevuotisia papuja sekä punaista lehtikaalia, paistettuna luomuvoissa oman valkosipulin kera. Voin tuotantoa meillä ei ole, eikä varmaan tässä omakotitontilla tulekaan.

Tästä nyt puuttuu ne ristiin asetellut ruohosipulit ja kaikenlaiset vaahdot, mutta maku oli oivallinen. Alakerran isäntä lähettää terveisiä, että marinadi oli hyvä, mutta parasta tässäkin oli palsternakka.

Näin se meni, se nuukuusviikko.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Kuulumisia kasvimaalta

Poistin eilen olkipeitteen valkosipulipenkeistä. Alimmaiset oljet olivat vielä jäässä, päällimmäiset lähtivät hyvin. Peiton alla venytteli kalpeita korkeintaan viisisenttisiä valkosipulinalkuja. Täällähän ollaan jo hereillä. Huomenta!


Palsternakat, jotka jäivät syksyllä maahan, olivat vielä roudan kynsissä. Talikko ei uponnut muutamaa senttiä syvemmälle, enkä saanut nostettua niistä kuin kaksi: Yhden, jonka vierestä olin syksyllä viimeksi korjannut satoa, niin että siihen oli jäänyt kuoppa. Ja sen vieruskaverin, jonka pätkäisin vahingossa talikolla. Loput istuvat vielä tiukassa, mutta työntävät jo vaaleanvihreää lehteä. Ne on saatava ylös ihan lähipäivinä!


Kevätpalsternakka maistuu makealta, kaikki kitkeryys on hävinnyt siitä. Se sopii hyvin raakana syötäväksi. Tuo katkennut möhkäle paistettiin siivuina voissa, mutta huomasin kyllä, että alakerran grillimestari naposteli kuormasta. No, tätä riittää.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Muutos ja harmonia

Maisema muuttuu nyt joka päivä. Missä eilen oli lumikinos, tänään kukkii. Sen huomaa, kun vain pysähtyy ja katsoo. Helposti voisi kävellä ohi.

lumikello

krookus

Kiire on!

Fasaaniparvemme on saavuttanut uuden harmonisen olotilan. Ei enää jahdata toisia pitkin pihoja. Katsellaan silmiin vain ja hymyillään salamielisesti. Kevätmieli-kukko pörhistelee komeana, vaikka ilman pyrstöä.


Eikä kanoja tunnu hännättömyys haittaavan. Hänessä on kuitenkin sitä jotakin. Kevätmielen parveen on ilmestynyt kolmaskin rouva!



Kevätmieli vartioi, kun rouvat syövät. Välillä nokkaisee itsekin lintulaudan alle pudonneen jyvän, sitten taas muistaa hetken pullistella. Rouvat aterioivat muina kanoina, ei tulisi enää mieleenkään juosta karkuun tuota. Sehän on meidän ukko.

Kohta Kevätmieli lähtee arvokkaasti astelemaan kohti kuusia, joiden oksistoon aikoo vetäytyä yöpuulle. Rouvat seuraavat hetken kuluttua perässä. Ne kuikuilevat ensin kuuseen kaula pitkällä ja ponnahtavat sitten pystysuoraan lentoon. Puuhun päästyä voi vielä parantaa asemiaan siirtymällä oksalta toiselle. Parhaat paikat ovat ylinnä ja lähinnä runkoa.

Tänään lauloi peipponen. Puoli kuuta! Purot tulvivat, kosket pauhaavat. Nyt kaikki muuttuu yhdessä rysäyksessä.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Sinistäjäsieni?

Talomme ulkoseinät on maalattu ennen omistajanvaihdosta, arvatenkin vuonna 2005, pellavaöljymaalilla. Talo näytti hienolta keväällä 2006, kun kävimme sitä ensi kerran katsomassa. Hieno se on vieläkin, mutta maalipinta alkoi varjon puolelta aika pian kirjavoitua.

Nykyään kiinnitettäisiin torxilla...

Nuo seinän pisteethän sopivat kivasti tervetulokyltin taiteellisiin pläiskiin. Päätimme, että kyseessä on varmaan sinistäjäsieni. Se asustaa syvällä puussa ja "kukkii" pinnassa olevin itiöemin, joten sitä ei saa pois millään. Ei vaikka hioisi koko pinnan. Toisaalta se ei vahingoita vaan suorastaan suojaa puuta. Se syö puun soluonteloista löytyvää irtonaista ravintoa, ei puuainesta. Homeesta, levästä tai jäkälästäkään ei ole puupinnalle haittaa.

Eliön laatua voisi tutkia vuolemalla pintaa pois jostain sopivasta kohdasta. Homekin tekee täpliä, mutta asuu vain puun pinnalla. Home lähtee siis vuolemalla, sinistäjä ei.



Eihän se seinää suorastaan kaunista, mutta toinen vaihtoehto olisi maalata seinä tummaksi. Tai vaalealla maalilla joka vuosi uudestaan. Jokaiselle lienee selvää, että lateksikuori ei ole vaihtoehto. Eikä liioin non-woodista kyhätty ulkolaudoitus, niin helppo kuin se olisikin pitää siistinä. Ehkäpä emme tässä tavoittele turhaa siisteyttä. Voidaan vaikka sopia, että kaunista onkin rustiikki, karkea, alkuperäinen ja -kantainen, patinoitunut ja elämää nähnyt. Ja että tämä on juuri sitä... onhan?



Ikkunanpuitteet sen sijaan pitäisi kunnostaa. Joo, kunnostetaan. Tämä on siltä osin vielä hieman kesken. Kuvassa sentään suhteellisen siisti yksilö. Ehkä muutaman pahimmin kukkivan pokan saa raaputeltua tänä kesänä.

Ylläolevien kuvien perusteella sopiikin sitten arvailla talon todellista väriä. Ei se ainakaan noin sinistynyt ole kuin tuossa ensimmäisessä kuvassa.

Sinistäjäsienistä ja muista seinäeläjistä tietää enemmän Panu Kailan Talotohtori. Tässä on käytetty tietolähteenä yhdeksättä painosta, ss. 345-348.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Kanakirjoja

Kanakuume vaivaa. Olen siis lukenut kanakirjoja. Minulla on itselläni nämä kaksi: Helena Telkänrannan Kanojen maailma vuodelta 2004 ja hollantilaisen Roodbont-kustantamon Kanahavaintoja (Bestman & al.), jonka Päivi Heikkilä on kääntänyt ja Siipikarjaliitto kustantanut suomeksi 2012.


Roodbont julkaisee eri eläinten hoitamiseen keskittyvää Signals-sarjaa (Cow signals, Horse signals jne.). Kirjojen lähtökohtana on eläinten tarkkailu ja niiden antamien vihjeiden lukeminen. Kuulostaa oikein hyvältä lähestymistavalta tuotantoeläinten kasvatukseen. Ainakin tämä kanakirja on selkeästi tarkoitettu yrittäjille, jotka kasvattavat kanoja isossa mittakaavassa. Telkänrannan kirja painottaa erittäin vahvasti kanojen hyvinvointia ja on suunnattu lähinnä pienkanalan pitäjille. Sen on kustantanut Sanasilta Oy, jolla on listoillaan muitakin eläinten näkökulmaa esitteleviä kirjoja.

Vaikka molempien kirjojen pääosassa on kana lajityypillisine tarpeineen, ilmaisutapa on hieman erilainen. Roodbontin kirjaa voi tehokanalan omistajakin lukea ilman, että tulee paha mieli. Tehotuotannon julmimmat puolet on kerrottu varsin pyöreästi. Hyviä ideoita kirjasta taatusti saa, ja tehdasmaisiakin olosuhteita voi pienin muutoksin parantaa. Faktaa on niin paljon, että pienkanailijakin varmasti löytää itseään kiinnostavaa tietoa.

Mitä muita kirjoja suosittelette kanakuumeen yllykkeeksi? Nettivinkkejäkin otetaan vastaan. Minulla kun on vielä tuo internetin lukeminen kesken...

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Laarit tyhjiksi -minestrone

Timjami loppuu.
Ihana tasainen harmaa sade suhisee maahan, ja kinokset alenevat silmissä.

Kävelyretkellä oli märkää, joten sytytin kotiin tultuani puuhellaan tulen ja aloin tyhjentää talvivarastojen rippeitä kattilaan. Sinne meni viimeinen pätkä palsternakkaa ja viimeiset kuivatut timjamit. Palsternakkaa on tosin vielä maassa vaikka miten paljon (kun syksyllä jäi kesken...), mutta sen korjaamiseksi täytyy odottaa, että maa sulaa.

Luomukaritsan jauhelihaa jäi vielä pakkaseen pari pakettia. Se on peräisin Lukumiehen lampolasta Pornaisista. Lampailla on siellä upeat joenvarsilaitumet ja miellyttävä suoja sateelta ja auringolta valtavien ikikuusien alla.

Lukumiehen pässit valitaan luonteen perusteella.

Todelliset herkkusuut kai kylläkin syövät lammasta eivätkä karitsaa, koska vain lammas maistuu lampaalta.

Porkkanat ja kaalit olivatkin kaupasta, samoin tomaattipyree ja sipulit. Valkosipulit sentään omia. Niissä alkavat jo idut vihertää, joten näkersin ne pois, ettei maistu kitkerältä. Keksin, että tähän ruokaanhan sopii mäkimeirami täydellisesti. Sitä vielä jäikin.

Kaikki kattilaan ja käännellään.

Korvasin kanaliemen kaniliemellä. Minulla on tapana keitellä sitä luista ja niistä lihoista, jotka jäävät yli, kun koivet ja fileet on leikattu. Keitänkin pitkään ja hartaasti, ja kun liemi on kutistunut lähes olemattomiin, pakastan sen jääpalapusseissa. Oletteko katsoneet, mitä kaupan lihaliemikuutiot sisältävät? En käytä niitä! Maku lihaliemikuutioihin tulee lipstikasta, ja sitä minulla on omasta takaa.

Pastoja ei meillä kovin paljon käytetä, mutta löytyi silti pussinpohjalta sen verran täysjyväfusilleja keiton joukkoon, että saattaa sitä varmaan minestroneksi sanoa. Nyt sitten loppuivat nekin.

Tunnin kuluttua näyttää tältä.

Hyvin maistui alakerran isännällekin, kun sai vuolla parmesaania päälle. Ja kun ruuan nimi oli minestrone eikä kaalisoppa.

------------------------------------------------------

Muuten, Monsanto pyrkii käyttämään eurooppalaisten patenttilakien porsaanreikiä, jotka mahdollistavat olemassa olevien ruokakasvien patentoimisen. Tämän jälkeen he omistaisivat kyseisten kasvien geneettisen koodin, eikä kukaan saisi viljellä niitä maksamatta heille lisenssimaksuja. Jos kiinnostaa allekirjoittaa vetoomus Euroopan valtioille tämän estämiseksi, sen voi tehdä tuolla: http://www.avaaz.org/en/monsanto_vs_mother_earth_loc/?tnsHmbb


Kevätsattumuksia

Uusia lauluja pihamme äänimaisemassa

Alakerran isäntä nakkeli sivummalle ison lumikasan, joka valutti sulamisvetensä pihatielle. Työn tehtyään hän tuli tunnustamaan kolhaisseensa lapiolla jotain ruukkukasveja, jotka olivat kasan alla. Olivat kuulemma jääneet henkiin silti, vaikka vähän ruhjoutuneet. Ihmettelin, mitä kumman hengissä olevia ruukkukasveja lymyää metrisen kinoksen pohjalla! Jotain keltaista siinä oli ollut, ja ehkä jotain vihreetä, raportoi alakerran isäntä. Piti mennä itse tutkimaan, ja tällaista löytyi:

Hangen läpi on näköjään kajastanut valoa.

Ilmeisesti olin jättänyt viimekeväiset pääsiäisnarsissit kukkapenkin viereen rauhassa kuihtumaan aikeenani istuttaa sipulit maahan myöhempänä hetkenä. Kukkapenkki oli sitten viime kesän hyvän luonnonkastelun ansiosta ryöhähtänyt yli äyräidensä, ja reunimmaiset rehut olivat laonneet näiden pienten ruukkujen yli. Olin kokonaan unohtanut asian. Nyt lupaan, että jos pikku narsissit tästä hengissä selviävät, pääsevät kunniapaikalle kukkapenkkiin.

Koska kukkapenkin kunnostus muiltakin osin jäi vaiheeseen viime kesänä - tai oikeastaan jo aikaisemmin, eikä viime kesänäkään edennyt tuosta vaiheesta mihinkään - minulla ei syksyllä ollut paikkaa Loviisan Wanhoissa taloissa Villiniitystä ostamilleni historiallisille Artist-tulppaaneille. Tökkäsin ne paremman puutteessa kasvimaahan. Saahan ne tänä kesänä siirrettyä oikealle paikalleen, sitten kun se paikka on olemassa. Tää on vielä kesken.

Yksi artisti nuuskii jo ilmaa.

Fasaanikukkomme Kevätmieli on joutunut läheltä piti -tilanteeseen. Tarkempaa tietoa tapahtumien kulusta ei ole, mutta olipa toisena osapuolena sitten haukka, kettu tai vaikka auto, Kevätmieli selvisi hengissä ja ilmeisesti kohtalaisissa hengen- ja ruumiinvoimissa. Hän kulkee ontumatta, kiekuu reviirinsä strategisissa pisteissä ja hakkaa kumeasti ilmaa siivillään. Jotain kuitenkin puuttuu.

Tipumainen perä, tykkääköhän kanat enää?

----------------------------------------------------------------

Tervetuloa Sussi! Laitoin myös sun blogin tänne listalle. Olenhan sitä jo jonkun aikaa seurannut. Mielettömän upeita kuvia, käykää muutkin katsomassa!

torstai 11. huhtikuuta 2013

Geenimuuntelun voitto

Eipä ole juuri täkäläisessä mediassa näkynyt uutisoitavan, että Yhdysvaltain presidentti hyväksyi toissa viikolla lain, jota on alettu nimittää monsantonsuojelulaiksi. The Guardian -lehden ympäristöblogissa sentään kirjoitettiin asiasta viikko sitten. Lakitekstistä en tietysti ymmärrä mitään, eikä varmaan moni yhdysvaltalainenkaan, mutta ilmeisesti tämän lain ollessa voimassa ei edes Yhdysvaltain hallitus voi mitenkään estää geenimuunneltujen siemenien myyntiä, kylvöä, sadonkorjuuta tai jakelua, vaikka niillä olisi todettu olevan yhteys terveys- tai ympäristöongelmiin. Monsanto ja muut gm-yritykset ovat nyt oikeuslaitoksen yläpuolella.

Monsanto on maailman suurimpia maatalous- ja muiden kemikaalien tuottajia, ja sen hallussa on suuri osa geenimuunteluteknologiasta ja -kaupasta. 93% Yhdysvaltojen soijapavuista, 88% puuvillasta ja 86% maissista kasvatetaan Monsanton siemenistä. Tavallinen maissi sekoitetaan geenimuunnellun joukkoon, eikä kuluttajalla Yhdysvalloissa ole mitään mahdollisuutta tietää, onko hänen ostamassaan tuotteessa geenimuunneltuja aineita. Eurooppalaiset vastustavat tätä kehitystä ja vaativat geenimuunneltujen tuotteiden merkitsemistä ja tiukkaa luvanvaraisuutta, mutta kehittyvässä maailmassa yhdysvaltalaista maatalousjättiä ei pysty mikään pidättelemään. Gm-yritykset voitelevat poliitikoita miljoonilla dollareilla vuosittain.

Monsanton taktiikkaan kuuluu myös haastaa oikeuteen pientilallisia, joiden sato on saastunut viereisiltä pelloilta leijailleesta geenimuunneltujen kasvien siitepölystä. Perusteena on heidän patentoidun tuotteensa käyttöönotto ilman lisenssimaksuja. Uhkailevaa jättiä vastaan on paha käydä pitkällistä oikeustaistelua samalla, kun ei voi myydä satoaan ja menettää tulonlähteensä. Monsanto painostaa kehittyvien maiden viljelijöitä ottamaan käyttöön heidän siemenviljansa, joka maanviljelijän pellossakin pysyy Monsanton omaisuutena. Varmistaakseen, että viljelijöiden on pakko joka vuosi ostaa uudet siemenet, Monsanto on kehittänyt steriilejä lajikkeita, joista kerätyt siemenet eivät idä. Vastarintaliikehdintä on kuitenkin maailmanlaajuista.


Monsantosta voisi kirjoittaa vaikka millaiset vuodatukset, mutta tietoa asiasta on netillinen jokaisen ulottuvilla. Ainoa uusi asia on tämä laki, joka on ennakkotapaus lakien joukossa. Onneksi se on voimassa vain syyskuuhun asti tällä erää. Jää nähtäväksi, oliko tämä yksittäinen lipsahdus vai ensimmäinen merkki jättiyritysten uudesta aluevaltauksesta matkalla kohti maailman herruutta.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Kaino impi

Jouduin eilen todistamaan törkeää ahdistelua. Äijä ei jättänyt tyttöä rauhaan, vaikka tämä yritti kiertää karkuun mitä kautta hyvänsä. Lopulta neidin oli hypähdettävä turvapaikkaan, että sai edes hetken hengähtää.

- Hei likka, äläs mee!                                   - En ees kato sitä!



- Neiti on nii hurmaava siä orrella! Ja enks oo minäki aika komee poika!          - Mikä ääliö!

- Kattokaa neiti, mä kumarran teidän kauneutenne edessä! Ootteko nähny muhkeempaa?                        - No jos mä nyt vähän katon sitte.

- Huamakkaa rintahöyhenet! Huamakkaa niska! Oon nöyrä palvelijanne, ihana neiti!                       - Ehkä mä tuun alas, mut ootte sitten kunnolla!

Ja niin sitä taas mentiin kilpaa tuijan ympäri.

- Iiik!                        - Älä juakse likka, sä tykkäät musta ihan varmana!

Kuulemma fasaanikanat juoksuttavat koirasta kuukaudenkin, ennen kuin mieli muuttuu suopeammaksi. Liekö totta vai huhupuhetta?

Tämä kaino impi kuitenkin pelastautui puuhun, eikä kukkomme Kevätmieli päässyt viettelemään häntä. Kevätmieli sai nimensä joulukuussa, kun vuodenajasta riippumatta kosiskeli kanoja pää punaisena ja siivet maata viistäen. Tuolloin hän oli tämän mäen ykköskukko, mutta kolme nuorta kukkoa, varmaan omia poikia, oli jo kasvamassa. Ainakin yksi niistä on vielä tänä keväänä hengissä ja vierailee tässäkin pihassa, kun Kevätmielen silmä välttää. Kanoja on kaksi. Kuinkahan tässä käynee?

Et nää mua!

----------------------------------------------------------------

Tervetuloa keskeneräisen blogin lukijoiksi, Misku ja mummeli!


sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Terveissi Turust 2

Tuli taas käytyä Turussa. Illalla menimme hyvinsyömään Roccaan. Ruoka olikin hyvää. Meitä palveltiin erittäin ystävällisesti ja huomaavaisesti. Musiikkia hiljennettiin pyynnöstä, niin että pystyimme keskustelemaan. Silloin tosin naapuriravintolan musiikki alkoi kilpailla äänitilasta. Ravintolasalissa oli niin kylmä, että muovituoli tuntui ikävältä istua. Aterian parasta antia oli suklaajälkiruoka, joka oli todella todella suklainen.

Reissun gourmet-elämys iski lounaalla jokirannan Tintåssa.

sijainti jokirannassa

väkeä terassilla

viinilista seinällä

Tiesimme jo entuudestaan Tintån salaattibuffet'n ja keiton erinomaisiksi, mutta lauantainapa ei ollut buffetlounasta. Jouduimme tilaamaan a la carte -listalta, voi voi!

hirvigulassi

Sisäfilevarras fiskarsilaista luomuhärkää, talon ranskalaiset ja piparjuuriaioli, pieni fetasalaatti


Ulkonäöstä ei voi mitenkään päätellä, miten mielettömän hyvää tuo liha oli. Seuralainen ei ole koskaan voinut unohtaa eikä lakata himoitsemasta maailman parhaita espetadoja, joita saa Madeiralla Funchalin keskustan ulkopuolella eräässä vaatimattomassa pikku ravintolassa. Nyt hänen ei tarvitse enää lentää Madeiralle lihavartaan perässä, vaan voi matkailla Turkuun ja säästää täten aikaa sekä lentokerosiinia. Kiitos Tintå!


P.S. Seuralainen huomautti, että Tintån palvelua, salaatteja, gulassia (varsinkin sen lientä), ranskalaisia, aiolia, leipää, viinejä ja luomun osuutta valikoimissa ei saisi ohittaa ilman kehuja. Hän sai myös Roccassa alkupalaksi mainitsemisen arvoista oluessa haudutettua vasikanposkea. Mainittu on.

----------------------------------------------------------------

¡Bienvenido a leer mi blog,  mosan92! Me sorprendió un póco verte aquí, pero claro que me alegró muchísimo también. Espero que te divierta :)

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Miten kasvi voi tietää?

Nyt on ne ajat käsillä, että vähän joka torpan ikkunalaudalla voi tarkkailla kasvun ihmettä. Kohta ulkonakin.

Timjami kääntyy valoa kohti

Mutta mistä kasvi voi tietää, mihin suuntaan sen pitää kääntyä? Miten se voi tietää, mistä suunnasta valo tulee? Eihän sillä ole silmiä. Eikä näköhermoa, joka yhdistäisi silmät aivoihin, eikä tosiaan aivojakaan. Ja millä lihaksilla se kääntyy?

Entäs siemen, joka on mullan alla. Mistä se tietää, missä on ylös ja missä alas, mihin suuntaan pitää kasvattaa juuria ja mihin itua? Ei se ainakaan valoa näe. Mitä se siis aistii, ja millä?

Leikkokukkia ei kannata säilyttää omenien lähettyvillä, koska omenista erittyy etyleeniä, joka kiihdyttää kaikkien hajuetäisyydellä olevien kasvien kypsymistä. Mutta miten kasvit haistavat etyleenin ja muut eritteet? Ei meidän leikkokukilla ole koskaan ollut mitään näkyvää nenää.

Eikä kurkuntaimen tarvitse kuin hipaista tukea, niin se jo tietää, että tuosta otan kiinni ja kiipeän. Sillä on herkempi tuntoaisti kuin ihmisellä. Mutta mitä häh, eihän sillä ole hermojakaan!

Mistä kirsikkapuu tietää, milloin on aika kukkia? Voiko se muistaa vuodenajat? Jos puu muistaa, mitä muisti on?

Lue niin tiedät

Tästähän tuli melkein mainos. Jos joku muu ihmettelee, kannattaa lukea tämä kirja. Ei ole mitään 70-luvun duubadaabaa kasvien mystisistä telepaattisista kyvyistä. On tiukkaa tiedettä.

Sinänsä kyllä käy järkeen, että kasvien täytyy olla perillä ympäristöstään jopa paremmin kuin meidän. Me eläimet voimme aina kävellä pois, jos jossain paikassa on paha olla. Kasvi kun ei siihen pysty, sen täytyy vain sopeutua olosuhteisiin pysyäkseen hengissä. Ja jotta voisi sopeutua olosuhteisiin, täytyy tietää, millaiset ne ovat.

"Tietää" on ehkä vähän väärä sana tässä, mutta käytetään sitä paremman puutteessa. Samalla tavalla kuin minun ihoni "tietää", että siihen kohdistuu ultraviolettisäteilyä (jota ei ihmisen silmillä näe, saati sitten iholla), ja sitten se "päättää" ruskettua. Tämän kun pitää mielessä, kirja on mitä kiintoisin. Suosittelen.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Mustarastas

Mustarastas laulaa!

Sen äänen kun kuulee, tietää, että nyt ei kevään tuloa enää estä mikään.



Olin jo pari viikkoa sitten kuullut sen salaa harjoittelevan itsekseen jättituijan suojissa. Ihan hiljaa se tapaili: löölilöö, psirrrp, liilaa plöp...

Hain viimeiset jouluomenat kellarista.

Annoin yhden mustarastaalle. Muutaman jätin omiin ruuanlaittoihin, loput menevät naapurin nooanarkkiin kevään piristykseksi. Ovathan ne jo vähän ruttuisia, mutta maku on tallella. Ihmeellistä, että tähän aikaan vuodesta voi syödä omia omenoita! Loppukevät syödään kuivattuja. Nekin ovat hyviä.

Kellarissa on lämpötila vähän plussan puolella, omenat siellä puisessa arkussa lastuihin peiteltynä, jokainen omassa silkkipaperikääreessään. Isoimmat ovat säilyneet parhaiten.


Ainakin nämä meidän mustarastaat rakastavat omenia. Seuraavassa valitettavan heikkolaatuisessa kuvasarjassa mustarastas puolustaa jouluomenaa isommaltaan, minusta varsin nerokkaalla tavalla.

Nok nok, hyvää omppua!
Voi ei, jättiläinen lähestyy mun omenaa!
Tätähän et vie!
Mee ohi vaan, ei mulla mitään oo!
Puh!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...