Hanna ahertaa

- Heipzzz, olen Hanna Hanibii, mehiläinen. Teen täzzzä zulle hunajaa tozi ahkerazti, bzzzbzzzbzzzzz! Zzamalla pölytän näitä makzaruohoja vai mitälie, että pyztyvät lisääntymään ja tekemään uuzia kukkazia, joizza zitten uudet mehiläiset pörrää enzi kezänä ja kaikkina kezinä zen jälkeen.

- Viittikkö kattoo mun zziipiä, ne rupee olemaan jo aika rezuna. Näillä on kuule lennetty jo 500 kilometriä niin ettei mikään ihme. Kyllä näillä vielä vähän aikaa lentää, mutta loppuzuoralla alkaa olla. Minähän oonkin jo neljä viikkoa vanha. Elämän ehtoopuolella. Mut vielä jakzan painaa, bzzzz!

- Nuarena flikkana olin enzin laztenhoitajana ja muizza hommizzza ennen kuin pääzin kenttämehiläizekzi. Zillon oli vielä pezäzzäkin aika hiljaizta, keväällähän ei ollut kuin jotain 10 000 zizkosta ja ziitä zitten lähdettiin lizääntymään. Nyt olen kenttätyön aziantuntija vanhimmazta pääztä, ja nuoria työläiziä on koulutettu monta kymmentä tuhatta. Zzuuri medenkerääjien hyökyaalto on vasta tulozza!

- Zze onkin zikäli hyvä, kun nyt on pari vuotta mennyt vähän viluizezti eikä ole pääzty tavoitteiziin. Teidänkin lähikaupazta on jo hunaja loppu, eikä uutta zatoa ole vielä zaatu. Minä lazken zilleen että varzinainen zezonki alkaa vadelman kukinnazta. Zziihen asti pölytellään näitä muita kazveja. Minä en pidä zillä väliä, onko kyzeezzzä teikäläizten mieleztä "hyötykazvi" vai "rikkaruoho", pölytän kaikkia mizzä on hyvää mettä. Mutta jozz ei meikäläiziä olisi, teiltä loppuizi ruoka melko pian! Zikzi ne varmaan zen raundapinkin kielzi, enää tämän kezän zaa meikäläiziä myrkyttää zzillä. Ettei lopu pölyttäjät maailmazta ja ruoka ihmizen pöydäztä. Bzzz.

- Mut ei kuule, nyt ei voi jäädä jutteleen, pakko jatkaa niin kauan kuin kezäkelejä riittää. Me ei pyzztytä oikeen kylmällä ja zzateella lentelemään. Kimalaizet zaa zillon hoitaa homman. Alankin jo kotimatkalla muokata mettä hunajakzi, ettei mee aikaa hukkaan. Lähen, kiire, heippa! Kato kun mä loikkaan matkaan! Kyllä nää ziivet vielä kantaa!

Ei olisi saanut

Kiskoin nokkosen juuria. Meillä on nykyään erittäin komeat nokkosikot vähän joka puolella pihaa. Jos niitä vähän vähemmälle.

Osa nurmikkoa pomppasi pystyyn ja katsoi minua syyttävästi.

- Oliko just siitä kohdasta pakko? Olin päikkäreillä!

No ei tosiaan olisi juuri siitä tarvinnut, on noita nokkosia muuallakin. Mene takaisin, minäkin taidan ottaa päikkärit.

Tervetuloa viileä sää

Omena avasi ensimmäiset kukkansa eilen. Nyt on juuri passeli hetki sään kylmentyä vähäksi aikaa.

Sillä tavalla tätä sesonkia riittää kauemmin. Ja jos ensi yönä tulee kauan kaivattu sade, rankkakin ehkä, ei se vie mennessään kaikkia omenankukkia, koska suuri osa on vielä tiukasti nupulla.

Vasta kaikkein havaintokykyisimmät mehiläiset ovat töissä omenatarhassa. Kylmän säärintaman ehtiessä tälle pituuspiirille mehiläiset vetäytyvät pesiinsä tarinoimaan ja kimalaiset ottavat vastuun omenan pölytyksestä.

Myös omenapuun alla rehottaa ja kukkii.

Kylmä sää sopii koulujen päättäjäisviikonlopulle. Räntäsateessa ilmenee vähemmän ilkivaltaa, vähemmän alkoholimyrkytyksiä ja harvempia hukkumisia. Jos olet järjestämässä puutarhajuhlia, lohduttakoon edes tämä tilasto sinua.

Tehdään viinimarjoja

Eipä paljon mitään tulisi mitään, jos eivät kimalaiset ahkeroisi. Äkkiä loppuisi syötävä maailmasta, esimerkiksi mustikat katoaisivat heti. Kuinkas sitten suu pantaisiin.

Tässä tehdään meille viinimarjoja ensi talveksi.

Viinimarjapensaat siis kukkivat! Ja kukkii moni muukin.

Tuomi tuoksuu huussinnurkalla.

Kirsikka kanakopin seinustalla.

Rakkaat vaahterat soivat kimalaisten pörinää.

Mehiläinen juo valoa.

Koskella

Pyrypäivinä olen vetäytynyt talviuneen, mutta tuiskun alla rämmin jokivartta koskelle katsomaan, mitä näkyisi.

Kettu oli kulkenut samana aamuna samaa reittiä. Välillä se oli poikennut muutaman askeleen sivuun nuuhkiakseen rusakon jälkiä, mutta muuten sen ura oli suoraa helminauhaa.

Matkani ristesi monessa kohdin peltomyyrien reittejä. Pitkästi eivät olleet kulkeneet hangen päällä. Alla on turvallisempaa.

Koski pauhasi vapaana. Jälkiä oli rannoilla sopivan paljon, että niistä vielä erotti, kuka oli käynyt paikalla. Tuon lähimmän helminauhan sinä tunnistatkin. Kettu on kulkenut turvallisen matkan päässä avovedestä. Lähempänä jään reunaa kulkee toisen otuksen polku, ja näkyypä tässä vielä joenylityspaikkakin. Tuosta kapeasta kohdasta on hyvä hypätä rannalta toiselle. Joen partaalle on ripustettu upeat talvikoristeet.

Aivan jään reunalle on uskaltautunut veikko, joka onkin sitten tehnyt liukujälkiään sinne tänne ja edestakaisin. Hännän piirtämät viivat näkyvät selvästi. Polku päättyy luiskista vaan suoraan avantoon. Saukko.

Saukko on touhukas eläin, ja aivan näen silmissäni, kuinka se on hyörinyt tässä kosken äärellä. Välillä toki on täytynyt pulahtaa itse koskeenkin. Voimakkaassa virrassa hyvän uimarin on hauska kieriskellä, ja kai joesta löytyy kalaakin välipalaksi.

Itse en kokeillut tuossa uimista. Joku raja luonto-elämyksilläkin, vaikka olisi kuinka hienot puitteet.

------------

Lämpimästi tervetuloa mukaan, Keinumummo ja Joku Varpuslintu!

Harakat kiusaavat Pupua

Tämä tässä on Pupu, Piäni Pupu, kuvattuna makuuhuoneeni (vinkuralasisesta) ikkunasta. Normaalisti en julkaisisi näin heikkolaatuisia kuvia, mutta nyt oli pakko, nämä ovat näetsen Todistusaineistoa.

Pupu sai aluksi syödä ihan rauhassa, vaikka liikkeellä oli jonkun verran ohikulkijoita.

Jotkut ohikulkijoista pysähtyivät tai jopa kääntyivät ja palasivat uteliaina tarkastelemaan Pupua, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään mitenkään.

Mutta ilmatilan loukkaukset hermostuttavat Pupua, se on pakko myöntää. Varsinkin tuollaiset matalat ylilennot!

Pupu vaihtoi vähän paikkaa, että pääsi pois lentoreitiltä, ja pysytteli valppaana.

Harakkahan on älykäs eläin. Tästä seuraa, että sillä voi olla myös tylsää. Ajankuluksi voi vaikka kiusata tyhmempiä eläimiä, kuten fasaaneja, kissoja tai rusakoita.

Olen minä nähnyt eläintarhassa harakan pyrkivän nykäisemään nukkuvaa tiikeriäkin hännästä. Se harakka kyllä käyttäytyi vähän varovaisemmin kuin tämä.

Tämän käytöksessä oli samaa röyhkeää piittaamattomuutta jota voi nähdä nuorisolaumassa, joka nokkii yhtä. Ei tämäkään harakka yksin ollut, vaan sen kaverit katselivat ja naureskelivat katolta ja oksalta. Välillä vaihdettiin vuoroa.

Pupu koitti kääntyä aina kiusaajaan päin, mutta silloin tulikin toinen takaa. Olisihan Pupu noille tappelussa pärjännyt, jos olisi saanut kiinni, mutta yritti pitkään rauhanomaista siirryn-muutaman-metrin-etten-ole-tiellänne -taktiikkaa.

Välillä hypeltiin nokkaisemaan häntää, välillä syöksyttiin kohti ilmasta ja koukattiin ylös viime hetkellä.

Lopulta Pupua juoksutettiin rakennusten ympäri, pitkin ja poikin. Kun kerran petti hermo, sai sitten juosta kyllikseen. Mutta eihän siivekkäitä pääse juoksemalla karkuun!

- Mekö muka kiusaajia, ei pidä paikkaansa!
- Ei me siellä oltu!
- Ja oli siellä muitakin!
- Mitäs lähti juoksemaan!
- Sitä paitsi me kyllästyttiin jo. Lähetään välipalalle!
- Okei. Tyrniin!

Ilta-auringon viistossa valossa Pupu palasi ihanaan mehevään heinikkoonsa. Kiusaajat räkättivät jo jossain muualla. (Voin ilahduttaa Pupua kertomalla, että fasaanikukot ovat nyt ruvenneet antamaan takaisin ja hyökkäävät päin, jos joku yrittää vetää heitä pyrstösulista. Harakat ovat saaneet kyytiä!)

Joskus tämä naapurisopu on vaan niin hankalaa, vaikka luulisi tilaa riittävän kaikille.

Kuka söi marjat?

Vadelmia ei tässä pihassa niin paljon ollutkaan. Nyt ei ole yhtään.

Saskatoonit hävisivät parempiin suihin jo aikoja sitten, juuri ennen kypsymistään. Sopii minulle.

Punaiset viinimarjat ja karviaiset katosivat kuin taikaiskusta. Yhtenä päivänä niitä oli, seuraavana ei. (Kuvan eläin ei liity tapaukseen.)

Minulle on jätetty mustat viinimarjat. Ja metsässä on mustikkaa! Hyvä näin.

Tiikerinpentu

Amurin- eli siperiantiikeri on maailman suurin kissapeto. Niitä oli yhdessä välissä jäljellä enää nelisenkymmentä luonnonvaraista yksilöä. Sinnikkäällä suojelulla lukumäärä on saatu nousemaan yli kymmenkertaiseksi, mutta laji on edelleen uhanalainen. Suurin uhka on jatkuva salametsästys. Myös elinympäristön pirstoutuminen estää tiikereiden kohtaamista ja lisääntymistä. Eläintarhoissa parempien aikojen toivossa säilytettävä amurintiikerikanta onkin geneettisesti monimuotoisempaa kuin luonnonvarainen kanta.

Tiikereiden suojelua voi edistää ryhtymällä WWF-kummiksi.

Korkeasaari on yksi niistä paikoista, joissa amurintiikerin voi nähdä. Ja nyt niitä on maailmassa kolme enemmän.

Kävin paikalla. Nuori, ensikertalainen tiikeriemo toi yhden poikasista ulos leikkimään sulkemisajan lähestyessä. Pentu alkoi heti pomppelehtia iloisesti, mutta lasin takana huokailevat ihmiset hermostuttivat emoa, ja se päätti siirtää ulkoilua hieman myöhemmäksi.

- Ei saateri, tuollahan on vielä noita apinoita. Mulla tais kello vähän edistää.

- Noniin, mennääs takasin sisälle!
- Määä-ä!

- Tullaan takas sit kun on turvallista. Ihan kohta, äippä lupaa.

- Eikö ne vieläkään lähe!
Toi pimpom sano että viimenen lautta menee vartin päästä.

- No teen turvatarkastuskierroksen tässä odotellessa.

- Tuol on toi äijä. Ei kai se pääse tänne. Näytän sille valkosia korvia!

- Ja noi apinat odottaa vieläkin, että ne näkis jotain.
Heh, katotaanpa, kumpi jaksaa odottaa kauemmin!

Turvallinen pesä ja mustan möykyn arvoitus

Mitä hiivattia se Keskeneräinen on tässä kuvannut?

Alakerran isäntä ehdotti arvauskilpailun järjestämistä, "jos sulla ois jotain tavaraa, mistä pitäis päästä eroon". Nerokas idea sinänsä, mutta en nyt taida jaksaa. Saa arvata ilmaiseksi, ei ole pakko ottaa vastaan palkintoja!

 Sillaikaa kun mietit, esittelen hienon pesän:

Pikkuvarpunen vie nokantäydeltä ruokaa poikasilleen.

Pesäpaikka on hienosti keksitty ja turvassa ainakin useimmilta maassa liikkuvilta pedoilta.

Poikasten pitää kyllä sitten aikanaan oppia melko nopeasti lentämään.


Mutta joko ratkaisit mustan möykyn arvoituksen? Niille, joille tämä ilmiö on vieras, annetaan vielä yhden pisteen vihjekuva:

Olen joskus aikaisemminkin maininnut, että kuivalla säällä pikku ystävämme lehtokotilot kiipeävät etsimään sopivan sileän pinnan, esim. lehden tai seinän, jota vasten sulkevat kuorensa aukon ja vetäytyvät sinne sisään mietiskelemään, kunnes ihana märkyys taas alkaa. Mikäs sen sileämpi pinta kuin ulkorakennuksen ikkuna, vaikka ei ehkä ihan vastapesty. Ainakaan kymmeneen vuoteen, edellisestä omistajasta on vaikea sanoa.

Toisaalta kuvan kotilo ei suinkaan ole vetäytynyt kuoreensa vaan näyttää pikemminkin tarkastelevan maisemia kiinnostuneena. Ehkä hän onkin kiivennyt näköalapaikalle ihan vain suunnistusmielessä. Hänen karttasovelluksensa ei mahdollisesti osaa erottaa, mitä missäkin penkissä kasvaa, mutta korkealtahan sen näkee hyvin. Tässä hän juuri painaa reittiä mieleensä ennen kuin lähtee kävelemään suoraan parhaille apajille.