Lehmät laitumelle ja yliannos suklaata

Tein retken Porvooseen.

Bosgårdissa laskettiin tänään lehmät laitumelle.

Yleisöä oli paljon ja kiinnostus oli molemminpuolista. Tarjolla oli tilakierros. Traktoriin pääsi tutustumaan. Grillikin oli kuumana. Bosgård mainostaa nykyään myös maailman parhaita hampurilaisia. Alakerran isäntä sanoo tähän: "Hah!" mutta koska hän ei ollut mukana retkellä, Bosgårdin kokin neuvominen jäi toiseen kertaan. Kaikkihan tietävät, että Suomen parhaat hampurilaiset saa meillä. Bosgårdin lihasta ne kylläkin tehdään.

Voinkin paljastaa tässä parhaiden hampurilaispihvien reseptin:

1 kg luomulaidunnaudan jauhelihaa
2 tl suolaa (mitä vain laatua, emmehän ole hifistelijöitä!)

Siinä se. Älä yritä tätä kaupan sikanaudasta.

Porvoossa on pari uutta juttua, jotka kannattaa käydä tsekkaamassa, jos luokkaretkestä on jo päässyt aikaa vierähtämään.

Ensinnäkin siellä on nyt kaksi rantaa. Ennen joen toisella puolella ei ollut muuta kuin hautausmaa. Nyt siellä on mm. Sinne, joka sijaitsee Taidetehtaalla. Entiselle joutomaalle on noussut kaikenlaisia uusia rakennelmia, puistokin.

Sille rannalle, jossa ennestäänkin oli jotain sivistystä, on ilmestynyt uusi, pieni mutta tuhoisa puoti: PetriS Chocolate Room.

Suklaat, teet ja kahvit tulevat sellaisilta tiloilta, joilla voi vierailla järkyttymättä. Uusia toinen toistaan herkullisempia makuja ilmestyy tiskiin jatkuvasti.

Ystäväni asuu suklaahuoneen välittömässä läheisyydessä. Hän oli tässä kevään mittaan karistanut yltään useita mielestään turhia kiloja, mutta nyt lienee turha jatkaa taistelua. Peli on menetetty.

En voi ottaa osaa hänen suruunsa muutoin kuin tekemällä hänelle seuraa. Sitä varten ystävät ovat.

Sana pääsiäisen liikenteeseen

Muista tämä pääsiäisen meno- ja ennen kaikkea paluuliikenteessä; ota varovasti.

Matkalla sädehoitoon

Kuten tarkkaavaisimmat lukijoista ovat saattaneet aavistella, en asu aivan Helsingin keskustassa. Nyt minun kuitenkin pitää jokusen viikon ajan käydä siellä päivittäin nauttimassa sädehoitoa.

Autollahan pääsisi mukavasti perille asti, mutta mihin sen auton sitten siellä laittaisi?

Monet ovat sitä konstia yrittäneet, ajaneet sitten varmaan ympyröitä aikansa, kunnes sairaalan määräämä kellonlyömä on alkanut uhkaavasti lähestyä, ja viime tingassa turvautuneet epätoivoisiin tekoihin.

Sairaala on ryhtynyt yhtä epätoivoisiin vastatoimiin. Ongelma on hyvin tiedossa, ratkaisua ei ole keksitty. Minullapa sellainen on.

Ostin itselleni tällaisen näppärän Helsingin seudun liikenteen matkakortin. Autoilen niin lähelle, että tämä alkaa toimia, hylkään autoni laajoille ilmaisille liityntäliikenteen parkkipelloille ja hyppään julkisiin. 

HSL:n sivuilla on kätevä reittiopas, joka kertoo nopeimmat vaihtoehdot paikasta A paikkaan B haluamanani aikana. Yleensä joudun sairaalaan mennessäni vaihtamaan liikennevälineestä toiseen, mutta ei hätää, reittiopas kertoo miltä pysäkiltä seuraava rakkine lähtee ja mihin kellonaikaan. Nykyäänhän itse pysäkeissä on myös valotaulut, joissa kerrotaan montako minuuttia mitäkin vuoroa pitää odottaa. Ja rakkineissa sisällä lukee, mikä pysäkki on seuraavaksi edessä. Kyllä on kaupunkimatkailu tehty helpoksi maalaistädille.

Lisäksi HSL:n reittiopas kertoo valitsemani kyydin hiilidioksidipäästöt ja vertaa niitä henkilöauton päästöihin samalla matkalla. Näin teemme välttämättömyydestä hyveen. Unohtakaa alkupuolen löpinät parkkipaikkojen puutteesta, minähän siis kuljen julkisilla pienentääkseni hiilijalanjälkeäni! Tietysti!

Täytyy varmaan jättää toiseen kertaan kaikki paljastukset siitä, millaista itse sädehoidossa oikeastaan on. Palataan asiaan. Tässä olisi niin paljon kaikkea muutakin. Tänään Paksu aloitti kiekumisen.

-------------------

Vitajte na sledovať tento blog, Xandra48!

Tiellä

Kävin pikaisesti Turussa syömässä ja kai minulla oli joku toinenkin tekosyy poiketa siellä. Tien päällä oli aivan valtavan kaunista, kun oli lumiset maisemat! Ensin auringonnousua enteilevässä vaaleanpunaisessa hämärässä, sitten auringon noustessa, auringon paistaessa, lumisateessa jne. - Oli upean näköistä.

Pitäisiköhän poistua kotoa vähän useammin?

Päätin, etten rysäytä tänne läjää valokuvia maantiestä, mutta sitten näin Sadun hienot on the road -kuvat Kaliforniasta ja ajattelin että hittolainen, kyllä minäkin! Ei ole yhtään tylsää, tai jos ehkä sinusta onkin niin joku ulkomaanelävä voi eksyä tänne näkemään nämä ja pitää hyvinkin eksoottisina. Eihän sitä koskaan tiedä. Joten tässä tulee! Muista varmasti napsauttaa kuvat isommaksi, että voit ihailla niitä riittävästi. Jos ne ovat epätarkkoja, voi voi, se johtuu vain vauhdin hurmasta.

Siitä en tajunnut hankkia kuvaakaan, kun kaikki oli ihan vaaleanpunaista. Suu auki vain ällistelin. Mutta sitten ajoin pahki tällaiseen sumupilveen.

Kuvat ovat tietysti uskollisen navigaattorini ottamia. Enhän minä nyt vauhdissa, milloinkaan!

Nämä aamu-usvat vaan olivat niin hienoja.

Ja sitten yhtäkkiä sää selkeni. Tässä kohdassa on pakkasta sopivasti, -20°C.

Kyllä varmaan näillä kuvilla on joku funktio tässä tarinassa. Niin kuin että autoja tuli vastaan ja samaankin suuntaan niitä meni. Ja sieltä se aurinko nousee! Puunlatvoissa paistaa jo! Navigaattori ja minä hihkuimme ja osoittelimme hienoimpia kohtia toisillemme.

Mutta sitten kun aurinko paistoi ja hanki kimmelsi ja jokaisen puun jokainen oksa oli koristeltu ja sillankaiteisiinkin oli ommeltu miljoona paljettia, olikin ehkä jotenkin liian tavallisen näköistä ja kuvaaminen unohtui taas.

Tänään päivä valkeni pilvisenä. Ajoin Tammelaan. Sää heittäytyi aivan lämpimäksi.

Ystäväni lähetti taannoin minulle Ranskasta nipun vitsejä. Yhdessä äiti käskee lasta katsomaan mittarista, onko ulkona kylmää vai lämmintä. Lapsi katsoo ja tiedottaa, ettei ole kylmää eikä lämmintä, ulkona on nolla astetta.

Mikäs vitsi tuossa on, muka! Eihän nollassa asteessa ole kylmä! Ihan järkevästi sanottu lapselta.

Ei suomalainen voi ymmärtää ranskalaista huumoria. Kulttuuriero.

No kumminkin oli siis lämmintä, nollakeli, ja oi miten ihanasti kaikki puut oli kuorrutettu. Ajettiin pikkutietä metsään.

 Tie vain kapeni ja kapeni, mutta ennen kuin se muuttui tykkänään kinttupoluksi, tulimmekin perille Yli-Tokon tilalle.

Hain sieltä hyvänlaisen satsin laidunpossua. Vihdoinkin voin taas syödä sikaa hyvällä omatunnolla! Tämä erä saa riittää meille ensi syksyyn asti. Tulevana kesänä meillä on toivottavasti oma possunpuolikas kasvamassa tuolla farmilla, ja siinähän sitten riittää mukuttamista taas vuodeksi eteenpäin. Jos minulla käy niin hyvä onni elämässä, että tämä projekti toteutuu, raportoin varmasti siitä kuvien kera.

Tällä kertaa poikkesimme Yli-Tokolla aivan kiepahtaen vain. Varsinaisesti tila on erikoistunut vuonohevosiin, mutta onhan siellä muitakin elukoita.

Luullakseni.


Loppuksi vielä suttuinen kotivideo lapsesta, joka ei halua syödä elämiä. Ja äiti antaa periksi!