Resepti: jeerassa paistetut kesäkurpitsat

kesäkurpitsa Cucurbita pepo 'Black Beauty'

Käsi ylös, kenellä on viimeistään kohta liikaa kesäkurpitsaa? No niin minullakin. Mutta ei hätää, alakerran isäntä suostui kuin suostuikin paljastamaan kuuluisien jeerakesäkurpitsojensa reseptin. Ne sopivat lisukkeeksi moneen ruokaan ja ovat hyviä sellaisenaankin.

Täytyy kyllä myöntää, että olin reseptin kuultuani hieman pettynyt. Siis voiko se olla noin yksinkertaista? Mutta parhaat ruuat ovat.

Kesäkurpitsat kannattaa poimia pieninä. Mihin joudut sellaisten jalkapallonpaksuisten kanssa? Eikä laatu välttämättä pysy hyvänä. Pienet ovat parhaita. Mitä enemmän poimit, sitä enemmän se pahuksen puska lykkää uusia ilmoille. Otetaan niitä pari.

Leikataan viipaleiksi tai miksei jonkun muunkin muotoisiksi, ihan miten lystättää. Viipale on helppo. Pannulle laitetaan 3 rkl öljyä, tai joukossa voi kyllä mielellään olla voitakin. Tämä oli sitten muuten ainoa mitta koko reseptissä. Uskoakseni sekin on nykäisty hatusta.

Kesäkurpitsoita paistetaan, kunnes ovat saaneet väriä. Päälle kaadetaan jeeraa eli juustokuminaa, käännetään ja ripautetaan lisää. Nyt kurppia pitää liikutella lastalla, ettei jeera pala.

Kun ovat ehkä paistuneet tarpeeksi, lisätään pikku loiskaus soijakastiketta. Kun tämä on hämmennelty, annetaan vetäytyä. Tarjotaan lämpimänä.

Siis huomaa, resepti ilman valkosipulia!

Äläkä kysy, mille numerolle levy käännetään. Alkaa yhdeksäs vuosi puuhellan ja grillin varassa.

Koska kuukausikin näyttää olevan taas vaihtumassa, julkaistaan tässä samalla heinäkuun Tää on vielä kesken -kuva. Sopikoon se aiheeseen; todellakin tämän sadon korjuussa ollaan vasta alussa!

tää on vielä kesken

Ampiaisten hävittämistä, osa n

Nyt on taas se aika, kun ampiaiset muuttuvat hyödyllisistä pölyttäjistä ikäviksi kiusankappaleiksi, jotka tunkevat lautaselle ja suuhun.

Puuliiterin katon sisällä oli iso pesä. Siihen ei päässyt käsiksi millään, joten tällä kertaa asuntoyhtiömme tuholaistorjuntayksikkö käytti imuria ja kulkureittien tukkimista. Tavoitteena, että grillipaikan ilmatilaan kohta mahtuisi taas pari ihmistäkin.

Ulkopuolelle jääneet ampiaiset piti imuroida vielä toistamiseen, mutta parissa päivässä pesä oli lakannut toimimasta.

Pesän hävittäminen kertarysäyksellä olisi kyllä ollut meille mieleen monestakin syystä, mutta nyt emme siihen pystyneet, ja siksi meneteltiin näin. Koko ampiaistentappamisen tarpeellisuudestakin voidaan esittää perusteltuja näkökantoja puolesta ja vastaan. Asia on minulle vähän hankala. Mutta ei ilmeisesti niin hankala, etteikö lähimpiä ampiaisia kuitenkin hävitettäisi loppukesästä.

Grillipaikan ilma ei enää ole ampiaisia sakeanaan. Päivän pahimman helteen väistyttyä kokoonnumme sinne. Illat ovat lämpimät. Pitkähihaista ei tarvita. Hyttysetkään eivät jaksa lentää. Alakerran isäntä tekee ihanaa paistettua jeerakesäkurpitsaa. Sitä haluaa aina vain lisää. Koitan jollain konstilla houkutella isännältä reseptin täällä julkaistavaksi. Kohta on taas pula hyvistä kesäkurpitsaresepteistä vähän joka mökissä.

Uusi saunan terassi

Saunan terassi on kuollut; eläköön saunan terassi!

Joskus ennen muinoin terassissa oli kaidekin, näkyy vielä ensimmäisessä kuvassa läjänä seinustalla. Ei siihen ollut uskaltanut nojata enää pitkiin aikoihin, ja meistä se oli myös turha. Nyt lähti lattiakin. Olihan se mätä. Tuosta meni alakerran isännän jalka läpi, eikä se edes paljoa nytkyttänyt.

Purettiin pois.

Oli hyvin kiinni.

Edellinen asukas oli jostain saanut punaisen leikkimökin, nikkaroinut sinne lauteet ja asentanut kiukaan. Jatkoksi oli jämälaudoista rakennellut pukuhuoneen. Koko komeus oli sijoitettu jonkun muinaisen rakennuksen betonisen kivijalan päälle. Ongelmana nyt vain, että terassin kakkosneloset jatkuivat pukuhuoneen lattiana ja kannattelivat saunarakennusta. Poikki ne piti panna, ei ruvettu koko saunaa purkamaan. Vaikka puu oli mädäntynyt terassilla säiden armoilla, seinän vieressä poikkileikkaus näytti hyvältä. Ei uuttakaan terassia mistään kestopuusta tehdä. Kestää aikansa.

Ehkä joskus, kun ei ole tähdellisempää, saan sudittua kaikki ulkorakennukset samanvärisiksi. Milloinhan sellainenkin aika olisi?

Tässä yhteydessä voi luoda katseensa myös saunan oveen. Se oli hieman päässyt laskeutumaan ja oli jo kitkaisa avata kesälläkin, saati sitten talvella, kun terassilla oli lunta ja jäätä. Oven alle piti jatkossa saada lumivara, mikä tarkoittaa väistämättä kynnystä - ja kiinteistömme riskienkartoittaja sai taas lisätä lomakkeeseen uuden potentiaalisen hasardin.

Samasta syystä piti koolingitkin laittaa lappeelleen. Terassi olisi muuten noussut saunan lattiaa selvästi ylemmäs, ja olisi oltu vielä pahemmissa ongelmissa oven kanssa.

Päätypuut tervattiin, kun tervaa sattui olemaan. Saunaan tuli hyvä haisu pitkäksi aikaa.

Asuntoyhtiömme rakennusmestari on perusteellinen, kun hän tekee rakenteellisia ratkaisuja. Voin paljastaa, ettei tätäkään terassia kasattu yhdessä päivässä. Olen minä hänestä vähän ylpeä, vaikka en tietysti naisena voikaan ymmärtää, miksi taloon ei pääse verhoja ripustamaan samana päivänä, kun piirustukset on hyväksytty. Mikä siinä rakentamisessa oikein kestää? Muka.

Rakennusmestari joutui ostamaan tässä yhteydessä pari uutta härpäkettä, kuten esimerkiksi kokoontaitettavan sirkkelipöydän. Oli tietysti tästä syystä ylen murheellinen.

Toisen päädyn kanssa olisi minulta mennyt sormi suuhun, mutta ei meidän rakennusmestarilta. Nuo kantavat rakenteet tuossa etualalla näyttivät minustakin jo vähän epäilyttäviltä, hyvä kun tuli vaihdettua.

Pitihän sitä hökkeliä tietysti vähän nostaa. Saatiin lainaan kaksi tunkkia, ja rakennusmestari kehitteli sitten luovia ratkaisuja.

On se niin semmoinen.

Ta-daa!

Valkosipulia ja tuhoja

Nyt on taas saatu talteen valkosipulit seuraavaksi vuodeksi. Tai niin pitkälle kuin saan ne kestämään varastointia. Ainakin pääsiäiseen.

Viime vuonna kerroin jo valkosipulin sadonkorjuusta, mutta mikäpä sen hauskempaa kuin toistaa itseään vuodesta toiseen. Tällä kertaa näyttää tulevan kuvakertomus. Ja koska ruikuttaminen on niin hauska harrastus - ja lisäksi toisten harmeista on mukava lukea - taitaa pääpaino olla erilaisten tuhojen esittelyssä.

Ensinnäkin lumeton talvi verotti kasvulaatikoissa reunimmaisina kasvaneet. Varsinkin nurkkapaikoilla kävi kato. En ollut suojannut laatikoita muuten kuin laittamalla päälle vähän olkia, sivut jäivät paljaiksi. Aika paljon oli pieniä, suorastaan kitukasvuisia valkosipuleita. Isoimmat tulivat laatikosta, jossa kasvoi hujan hajan kehäkukkaa ja jopa villi perunakin joukossa. Pienimmät kasvoivat siistissä laatikossa, joka on niin lähellä omenapuuta, että pohjalla on juurimatto. Vaikka valkosipulin juuret eivät näytä ylettyvän kovin syvälle, kyllä se vain silti haluaisi, että alla on puoli metriä kunnon multaa.

Ne kaksi riviä, jotka laitettiin maahan vasta tammikuussa, kun se vapautui lehtikaalilta, kasvoivat ihan yhtä lailla kuin muutkin.

En viitsi enää nykyään pestä valkosipuleita tai tehdä niille muitakaan temppuja. Lika lähtee pinnasta kuorien mukana. Jokainen lehti jatkuu alas asti yhtenä varren ja sipulin kuorikerroksista. Kun jättää kolme neljä lehteä ja kuorii muut pois, jää puhdas ja hyvin säilyvä sipuli jäljelle.

Kun muutama kerros kuorta on riisuttu, voikin ottaa juurista kiinni ja vääntää koko tupsun irti. Kuorten avulla saa juurakosta hyvän, pitävän otteen, eivätkä kädetkään sottaannu niin paljon kuin jos kävisi käsiksi juuriin paljaaltaan.

Tästä vain väännetään, ruts.

Jos on liian hyvä pito sormissa ja käyttää liikaa voimaa, voi vahingossa kiertää juuret irti liian syvältä, sanoisinko juuriaan myöten. Tämä valkosipuli ei kestä säilytystä. Laitetaan "heti syötävien" kasaan.

Säilyvyyttä heikentää myös se, jos valkosipulin nosto on venähtänyt liian myöhäiseksi ja kuoret ovat sipulin kasvaessa revetä ritsahtaneet. Tämä nyt vielä menettelee. Pääsi talvivarastoon.

Tällainen ei käy.

Pahimmassa tapauksessa aukiritsahdus näyttää tältä. Tästä voi ottaa kynsiä heti syötäväksi ellei joku muu ole ehtinyt ensin. Yleensä kynsien välistä löytyy vähintäänkin ystävämme kastemato, mutta itse kynnet ovat vielä koskemattomat. Yrittäjää on silti monenlaista.

Näihin valkosipuleihin on joku yrittänyt tunkeutua varren kautta. Yritykset eivät ole onnistuneet, mutta valkosipulin kasvu on saattanut hieman heikentyä.

Tässä yritys on onnistunut. Jostain on menty varren sisään. Epäilen, että joku kärpäsen sukuinen otus on muninut lehtihankaan, ja toukat hivuttautuvat sitten varren kerrosten välissä alaspäin. Jokaisessa kolmessa kasvulaatikossa oli ainakin yksi tällainen valkosipuli, vaikka kahdessa laatikoista ei ollut koskaan ennen viljelty mitään sipulikasvia. Ötökkä ei siis luultavasti odotellut maassa.

Vain parissa kaikkein toukkaisimmassa valkosipulissa toukat olivat päässeet itse sipuliin asti ja möllöttivät tyytyväisenä kynsien välissä. Kynsien kuoren läpi ei ollut ehtinyt tunkeutua kukaan.

Toukkaisten valkosipulien jätteet joutuivat lämpökompostoriin. Toukat syötettiin arvaa keille.

Kanoille ei tosin saa antaa sipulia, mutta koskaan ei mikään näkemäni lähde ole maininnut, ettei saisi antaa valkosipulikärpäsen toukkia. Hyvin maistuivat. Syömiseen meni erittäin paljon lyhyempi aika kuin keräämiseen. Nämä toukat jaettiin oikeudenmukaisesti kolmeen kippoon, ja jokainen kana sai omansa. Kukko Syrjänen, paatunut kasvissyöjä, tuli Liinun kipolle auttamaan laaduntarkkailussa.

Aukiritsahtaneissa valkosipuleissa oli muutamassa myös tällaisia tummia öttiäisiä, vähän eri mallisia minusta. Näitä en ollut ennen nähnyt.

Kaikenlaista vaivaa ja riesaa siis. Katovuosi ja nälänhätä.

Valkosipulit ovat puuliiterissä kuivumassa. Laitoin ne säälittävän pienet toiseen nurkkaan häpeämään, sinulle näytän vain näitä kohtuullisen kokoisia. Näistä otetaan myös ensi vuoden siemensipulit. Yksi nippu ehti olla väliaikaisesti yön yli asuntoyhtiömme yhteisellä kuistilla, mutta kaapissa olevan tervanarun aromin kanssa yhdessä ne aiheuttivat alakerran isännässä tuskaisen makkaranhimon. Toivottavasti tuoksu ei häiritse liiterissä sijaitsevan kanilan asukkaita, siellä kun on nyt jännittävät ajat muutenkin. Siitä kerron lisää toisella kertaa.

Ja tässä on heti syötävien kasa. Paitsi osa siitä on grillillä. Ja osa on tietysti jo syöty. Eiköhän näissä vielä joku tovi mene.

Rastaat ja kolmikyttyräinen lohikäärme

Tässä kuvassa näkyis lohikäärme Smaug parhaillaan syöksemässä tulta. Se aikois sytyttää metsäpalon. Noi rastaat osais puhua Lake Townin ihmisten kanssa, tai ainaskin Bardin. Ne lentäis tässä justiinsa varoittamaan vaarasta. Ai miten niin pää pehmennyt? Helteitä on riittänyt, juu. Rypäleet pullistuvat.

Kasvimaa kukkii

Eilistä paistoa -blogin Johanna kertoi taannoin käyttävänsä nokkosen siemeniä ruuassa kuin ruuassa. Hän rauhoitteli minua, että vielä ei ole kiire, siemenet kypsyvät vasta loppukesästä. Hän on aikaisemmin kirjoittanut hyvän ohjeen niiden keräämisestä. No voi kauhistus, kun tuossa hiljattain satuin jälleen löytämään pusikon kätköistä kasvimaani. Siellähän se nokkonen siementää jo täyttä häkää ja suoraan palsternakkapenkkiin.

Palsternakan kylvö näytti sittenkin onnistuneen. Ilokseni löysin pari riviä eri kokoisia taimia rikkaruohojen (lähinnä kehäkukan) joukosta. Muutama saattaa olla peräisin jopa ensimmäisestä kylvöstä, jonka luulin kokonaan tuhoutuneen. Kitkin kehäkukkaa maljakkoon ja kuivumaan ja sain palsternakat esiin. Aika paljon niitä piti harventaakin, suoraan kaninruokasaaviin. Samassa penkissä näytti istuvan tanakka tomaatintaimi. Ai niin, se oli se, jonka alakerran isäntä sai keväällä lahjaksi. Tännekös se tuli tökättyä? Vielä hengissä! Ja näyttää kukkivan.

Miten niin leväperäistä? Aina kun ihmiset ihmettelevät irtipäässyttä kukkapenkkiäni tai kitkemättömiä käytäviä, sanon arvokkaasti, että minä olenkin enemmän hyötykasvi-ihminen. Olenhan minä kuitenkin selvästi jossain välissä kylvänyt tai istuttanut joitakin hyötykasveja, koska niitä näyttää tuolla laatikoissa kasvavan. Ei ole minun vikani, ettei kylvöksiä tarvinnut kesäkuussa kastella, kun kastelu hoitui luonnostaan. Ja niin kylmäkin oli, ettei mikään kasvanut, paitsi rikkaruohot. Joten päätin syödä vastedes rikkaruohoja ja unohdin kasvimaani. Nyt kun rikkaruohoja niittäessäni osuin kasvimaan kohdalle ja hämmästyksekseni huomasin siellä vielä joidenkin vihannesten sinnittelevän elossa, tästä voidaan päätellä, että olen menestyksekäs hyötykasvien viljelijä.

Tämän minä tunnen, se on kesäkurpitsa! Jaahas, niitäkin täytyy kohta alkaa kuluttaa. Istutinkos minä tosiaan noin monta?

Tässä sarjassa esitellään näköjään keltaisia kukkasia. Joku papukin siellä näytti kukkivan. Voiko pavulla muka olla keltaiset kukat?

Kaalit eivät tykänneet tästä viljelytavasta. Muistan kyllä, että ne ryökäleet eivät lähteneet ollenkaan kasvamaan edes sisällä esikasvatuslaatikoissaan. Työnsivät pari sirkkalehteä ilmoille ja ehkä yhden oikean, ja sitten jumahtivat siihen. En käsitä, miksi ne osoittavat mieltään. Kaikki herkulliset lehtikaalini, parsakaalit ja suippokaalit! Ne ovat edelleen muutaman sentin korkuisia. Ei tullut kaalisatoa meille. Onneksi kaverini hakkaa jo nyt maahan lehtikaalejaan, jotka pursuavat joka puolelle. Ehkä häneltä liikenee. Meiltä saa varmaan pian kesäkurpitsaa vaihdossa...

Kehäkukkaa on joka puolella. Valkosipulista en ole muistanut pätkiä kukkavarsia. En ole koskaan huomannut sen vaikuttavan sipuloiden kokoon mitenkään. Nekin pitäisi jo nostaa. Jospa huomenna.

--------------------------

Tervetuloa tämän blogin viralliseksi jäseneksi, marketta konttila!

Eroon lehtokotiloista

Jos haluat eroon lehtokotiloista, hanki kana.

Olen maininnut ennenkin, että lehtokotilot ovat kanojen herkkua, mutta todisteiden puutteessa kukaan ei uskonut minua. Nyyh. Nyt olen kuitenkin onnistunut kameroimaan lehtokotilonsyöntitapahtuman. Tässä on kiistaton todiste:

Frida Kana syö lehtokotiloita.

Ai miten niin photoshopattu? Etteikö muka valokuva enää kelpaa todisteeksi? Älä nyt viitsi, eivät tällaiset mummot osaa kuvankäsittelyä!

Nyt en enää ala tuollaisten epäilijöiden kanssa. Tästä eteenpäin saavat lukea vain ne molemmat, jotka luottavat sanaani.

No, muut! Lopettakaa lukeminen!

Lopussa nimittäin seuraa paljastus.

Kun hankit kanan, et pääse eroon ainoastaan lehtokotiloista vaan myös esimerkiksi kaikista marjoista. Jo raakileina.

Syrjänen syö mustaherukan.

Minusta on niin hauskaa katsoa kanoja marjapensaassa, että olen antanut heidän mellastaa. Syövät siellä räkätitkin, miksi siis kieltäisin saman apajan kanoilta, joista kuitenkin pidän enemmän. Kanat eivät mitenkään systemaattisesti tyhjennä marjapuskaa. Maistavat sieltä täältä ja sitten taas siirtyvät eteenpäin. Pihassa on niin paljon kiinnostavaa! Ei voi jäädä yhteen puskaan köhkimään.

Kukko Syrjänen on kallellaan kasvissyöntiin. Mansikoita hän aivan rakastaa! Mutta kyllä viinimarjatkin maistuvat. Sen sijaan herkulliset tuhatjalkaiset, etanat ja muurahaiset hän jättää enimmäkseen rouville. Saattaa maistaa, jos tulee ylivoimainen kiusaus, niin kuin vaikka muurahaisenmuna. Mutta yleensä pudottaa kaikki liharuuat nokastaan ja kutsuu rouvat herkuttelemaan. Itse nokkii voikukanlehteä. Mutta kuinka Syrjänen löytää kotilot ja muut herkut? Miten hän menettelee? Tiedustelen asiaa.

Hyvää päivää, kansalaiset! Valistan teitä nyt hieman ötökänlöytämisen jalossa taidossa. En suinkaan halua ottaa kunniaa itselleni, ötökänlöytäminen on tiimityötä. Jos joku kuvittelee, että minä löydän eniten ötököitä, se johtuu vain siitä, että muut ryhmän jäsenet syövät ne vaihvihkaa suihinsa sitä mukaa kuin löytävät, kun taas minä julkaisen aina tutkimusteni tulokset. Se on minulla sellainen tapa. No joskus en niin suureen ääneen; jos sattuu Liinu olemaan siinä vierellä, sujautan vain putukan hänelle enemmittä kotkotuksitta. Mutta asiaan.

Kotiloita ja muita ötököitä löytää parhaiten kasvustosta, jota ei ole parturoitu liian lyhyeksi. Hajaantuminen tietenkin kannattaa. Ryhmän kaikki jäsenet ovat silmä tarkkana, sillä tavalla tulee helposti haravoitua laajahko alue.

Monesti korkean ja lyhyemmän kasvillisuuden rajakohdat ovat otollista metsästysmaastoa. Kannattaa myös tuntea kotiloiden tavat ja olla perehtynyt kasvioppiin. Vuohenputkistosta esimerkiksi löytää päivänpaisteella usein kotiloita lepäämästä hyvinkin ylhäältä lehtien alapinnoilta. Kosteammalla säällä kotilot taas ovat liikkeellä, ja niitä kannattaa etsiä maasta ja kasvien päältä.

Tietysti mikään ei estä menemästä korkean kasvuston sisäänkin, jos uskaltaa. Jotkut meistä aluksi hieman arastelivat tällaista, mutta viidakkokanojen perillisinä sopeuduimme äkkiä näihin olosuhteisiin. Viidakkoon tunkeutuminen voi todella kannattaa. Tämä on ammattilaisten juttu eikä sovi heikkohermoisille. Älkää yrittäkö tätä kotona.

Haluan vielä mainita, että paikasta toiseen siirtyessä voi myös kulkea viuhkamuodostelmassa ja tutkia avoimen paikan tarjoamia mahdollisuuksia. Jotkut ovat löytäneet nurmikolta jopa kastematoja! Aina kannattaa pitää silmät auki.

Isomman aukean yli siirrymme kuitenkin mieluiten jonomuodostelmassa. Se on turvallisinta, eikä kannata ottaa turhia riskejä. Tällöinhän mennään muutenkin puolijuoksua, joten ei siinä ehdi juuri ötököitä tarkkailemaan.

Jos on oikein kiire, minä saatan lentää edeltä varmistamaan. Näin.

Eiköhän tässä nyt tullut kotilonmetsästyksen ja pihassa kulkemisen alkeet esiteltyä. Alkeissahan emme vielä edenneet pintaa syvemmälle. Kaivaminen on sitten aivan oma taiteenlajinsa. Harjoitelkaa nyt näitä konsteja ensin. Onnea metsästykseen!