Liukumisen riemua

En ole milloinkaan nähnyt koskikaraa tällä koskella, mutta mistäs sen ikinä tietää. Aina kannattaa käydä tarkistamassa, jospa se juuri nyt olisi siellä.

Mennessä näkyi kahdet lumen osittain peittämät jäljet: omani ja ketun. Ihan kuin olisi vieri vieressä siinä kuljettu joskus.

Vaikka koski pauhaa, tunnelma koskella on silti meditatiivinen. Jäälautatkin levitoivat!

Kas ihmettä, ei näkynyt koskikaraa tälläkään kertaa.

Voi, jonkun kelkka näyttää plumpsahtaneen suvantoon! Kuka on kelkkaillut täällä?

Tuosta kelkkailija on noussut jälleen ylös. Omituista, hän näyttää ajelehtineen vastavirtaan.

Nämä jäljet ovat tuoreet, ilmestyneet viimeöisen lumisateen jälkeen. Onkos tuossa hännän jälki?

Ylävirralla. Vasemmanpuoleinen jälki (ei tuo kettu, joka haarautuu heti alussa sivulle) on tullut riemulaukasta: humpsis hömpsis, kieli ulkona ja jäähileet turkista roiskuen. Oikeassa reunassa on liukujälki.

Kelkkailija on potkaissut itselleen vauhtia niin että lumikökkäreet lensivät: laukka-askel, liiiiiiiiuku,...

...laukka-askel, liiiiuku, laukka-askel, liiiiiuku,... koko joen pituudelta.

Kohti uusia seikkailuja!

----------------------

Tervetuloa tämän blogin lukijaksi, Satu Saarnela!

Elän jääkausien aikaa

... ja niin elät sinäkin, vaikka ei sitä ehkä joka päivä tule ajatelleeksi.

kuva: David Stanley / Flickr

Jääkausi ei todellakaan ollut jotain sellaista, joka loppui 10 000 vuotta sitten ja on nyt ohi. Tuo viimeisin jäätymisjakso oli vain osa pidempää jääkausien sarjaa, joka alkoi jo 2,6 miljoonaa vuotta sitten ja jatkuu edelleen. Säännöllisin väliajoin ilmasto hieman lämpenee (noin 10°C) ja jää sulaa osittain, mutta vain lyhyeksi ajaksi, 10 000 - 20 000 vuodeksi. Nyt elämme tällaista välivaihetta. Edellisestä lämpöjaksosta on 100 000 vuotta ja oletettavasti seuraavaan on saman verran.

Kaikki jäätiköt eivät ole sulaneet tämän lyhyen lämpimämmän jakson aikana. Antarktiksella, Grönlannissa ja korkeimpien vuorten huipuilla niitä vielä on jääkauden jäljiltä. Eivät ne olisi ehtineet sulaakaan tässä välissä, ellei nyt sitten ihminen toiminnallaan saa sössittyä ilmastoa vielä pari astetta lämpimämmäksi. Voimme sulattaa viimeiset jäätiköt, hukuttaa kaikki rannikkokaupungit ja tappaa sukupuuttoon suurimman osan maapallon eliöistä, mahdollisesti itsemme siinä mukana, mutta jääkausien hidasta rytmiä tämä tuskin keikauttaa. On näitä sukupuuttoja nähty ja merenpinnan vaihteluita.

Yksi elämäni alkupuolen suuria lukuelämyksiä oli maailmankuulun suomalaisen paleontologi Björn Kurténin teos Jääkausi. Ahmin sen tuoreeltaan sen ilmestyttyä suomeksi 1972 ja palasin siihen toistuvasti. Paleontologian saralla on tapahtunut kuitenkin huomattavaa kehitystä viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana: on kehitetty uusia tutkimusmenetelmiä ja tehty uusia löytöjä. Olen kaivannut uudempaa, paremmin ajan tasalla olevaa kirjaa, mutta en ole tohtinut hankkia sellaista, koska olen pelännyt pettyväni. Voisiko tieto olla niin huumaannuttavaa enää tässä iässä? Voisiko kukaan pärjätä valovoimaiselle Kurténille? Ei ja ei. Mielenkiintoista blogia pitävän Maija Karalan suosituksesta ostin nyt kuitenkin päivitykseksi Tom Björklundin ja Seppo Vuokon kirjan Mammutin aika - elämää jääkaudella, joka tosin on ilmestynyt jo 2009.

Jääkausi

Mammutin aika

Tässä heti nähtävissä yksi kirjojen eroista. Kurténin kirja oli Kurténin kirja, jolla oli useita kuvittajia; Vuokon kirja on yhtä paljon taidemaalari Tom Björklundin kirja.  Kuvitus on upeaa, kädenjälki tuo tällaiselle asiaatuntemattomalle maallikolle mieleen Rien Poortvlietin.

Jääkausi

Jääkausi

Mammutin aika

Mammutin ajasta puuttuvat kartat ja kaaviokuvat, joita Kurténin Jääkausi tarjoilee anteliaasti. Mammutin aikaa ei selvästi ole tarkoitettu oppikirjaksi, tai sitten se edustaa erilaista oppimiskäsitystä. Asiat tarjoillaan artikkelimaisina paloina ilman vaikeita termejä. Kurtén lähti liikkeelle fossiililöydöksistä, kuvasi niitä tarkasti - myös kuvituksesta huomattava osa esittää erilaisia kalloja - ja heittäytyi esittelemään erilaisten tutkimusmenetelmien yksityiskohtia. Hän spekuloi laajasti erilaisilla teorioilla, esitteli jopa mahdottomat ja perusteli, miksi ne ovat mahdottomia. Teos asettui osaksi tiedeyhteisön sisällä käytyä keskustelua. Mammutin aika on helppolukuisempi. Taustatietoja ei tarvita. Suuri osa kuvituksesta esittää nykyisin eläviä eläimiä ja kasveja; teksti käsittelee paljolti perusekologiaa, tuttuja eliöitä osana muuttuvaa eliöyhteisöä. Niin kuin oikein onkin, sillä useimmat jääkauden kasvi- ja eläinlajit elävät tänäkin päivänä. Eihän siitä ole vielä aikaa kulunut juuri yhtään.

Vaikka Kurténin kirja kertoo yhtä paljon jääkautta tutkivan paleontologin työstä kuin itse jääkaudesta, hän onnistui notkeilla lauseillaan luomaan herkässä iässä olevaan mieleeni kuvan kadotetusta paratiisista. Kun iskee oikein kova ikävä jääkaudelle, joudun ankarasti muistuttamaan itselleni optikko- ja hammaslääkäripalveluiden puutteellisuudesta 30 000 vuotta sitten. Se helpottaa edes vähän.

Jääkausi

Mammutin aika

Jääkauden ihmisiä koskeva osa on molemmissa kirjoissa jo vanhentunut, uutta tietoa tulvii nyt sellaista vauhtia. Ehkä maltan odottaa, että Svante Pääbon uusin teos aiheesta saadaan käännettyä suomeksi. Tai toisaalta ehkä en.

Kurténin aikana ei ollut keinoja selvittää Neandertalin ihmisen ja nykyihmisen sukulaisuussuhteita. Koska asiasta oli vain teorioita ilman todisteita, Kurtén kirjoitti ajatuksensa romaanimuotoon. Tyylikäs ratkaisu! Itseäni asia jännitti niin kauan, kunnes DNA-tulokset saatiin, ja olin selvinneisiin faktoihin oikein tyytyväinen: tällaista tulosta olin salaa toivonutkin.

Lopuksi, saanko esitellä: taiteilija itse!

Lintuja laskemassa

Viikonloppuna oli taas se pihalintulaskenta. Eilen asetuin ikkunan ääreen tunniksi (niin kuin en siinä olisi ollut muka jo ennestään). Yleensähän meillä on lintuja niin, ettei ikkunasta pääse sisään juuri lainkaan päivänvaloa, mutta eilen tasan klo 11.00 kaikki katosivat HUMPS, kuului vain humahdus kun sadat siivet löivät ilmaa. Katselimme siinä sitten toisiamme silmiin vinkuralasisen ikkunan läpi, talipallo ja minä. Mikähän niille nyt tuli? Suuttuivatko ne jostain?

Sain minä sen tunnin aikana lopulta laskettua neljä talitiaista ja muutaman muun. Naakat asettuivat tahallaan naapurin koivuun, etten olisi voinut laskea heitä, mutta laskinpas kuitenkin: 22 kappaletta. Kyllä naapurin pihakin otetaan mukaan, jos linnut näkee sieltä meille asti; mitäs ovat niin isoja että näkyvät.

Pikkulinnut pysyttelivät poissa, vaikka kyllä minä jossain vaiheessa huomasin, että tuijan oksat heiluivat epäilyttävästi ja sieltä kuului kihinää ja kikatusta.

Näin minä sitten sen haukankin kääntyvän pihassa, mutta ei tämä käytös voi haukasta johtua, ainahan se tässä pyörii. Enkä minä edes tiedä, mikä haukka se on vai onko niitä monta ja ehkä eri sorttia. Kerran se istahti tuohon portaan kaiteelle. Se oli niin kuin selkäpuolelta sininen (harmaa) ja mahapuolelta melkein oranssi (beessi), ja se katseli minua sillä tavalla pilkallisesti, että varmasti tiesi ettei lintukirjassa ole läheskään samannäköistä kuvaa. Tai ehkä se ajatteli sitä, että jos otan kameran käteen, se ehtii kyllä sujahtaa lentoon ennen kuin löydän tuosta ikkunasta kohdan, jonka läpi kamera suostuu tarkentamaan. Itse asiassa se olisi sitä odotellessa ehtinyt tiehensä vaikka kävelemällä.

Sanotaan, että se on varpushaukka. Bongauskaavakkeeseen kyllä taisin merkitä sen maakotkaksi.

Ihmeen köyhää oli koko tunnin. Ei näkynyt yhtään harakkaa, vaikka yleensä niitä on riesaksi asti. Mustarastaita on ollut joka puskassa, paitsi juuri eilen keskipäivällä. Olisiko pitänyt valita joku muu aika lintujen tarkkailuun? Mutta kun minulle sattui juuri silloin sopimaan. Missä olivat silloin fasaanilaumamme? (Turha tulla väittämään, että oikea sana on parvi. Parvet lentävät. Tai uivat. Fasaanit kävelevät, siis ne ovat lauma.) Ei näkynyt tikkaa, ei viherpeippoakaan. Surkeaa. Tuli sellainen olo, että olen huono lintubongari ja tämä on huono tulos. Pitäisi olla enemmän, kehtaako tällaista tulosta lähettääkään. Laskin yksitoista pikkuvarpusta, vaikka tiesin koko ajan, että loput 48 tirskuvat tuolla puskassa piilossa.

Tieteen näkökulmasta kaikki oikeat tulokset ovat yhtä hyviä. Se, että tapahtuu niin kuin tieteenharjoittaja arveli, on yhtä arvokas tulos kuin että niin ei tapahtunutkaan. Mutta eihän siitä lööppejä saa, jos kahdella asialla ei ole todistettavaa yhteyttä tai jos syystä x ei tule seurausta y. Mahtaako saada tutkimusapurahojakaan. Tuleeko silloin tieteenharjoittajalle mieleen väittää, että x aiheutti kuitenkin seurauksen ö? Tai ainakin liioitella tutkimuksensa merkitsevyystasoja hieman?

Tuliko minulle mieleen väärentää bongaustulokseni ja laskea nekin 48 pikkuvarpusta, jotka olivat oksan takana kihertämässä? Tuli. Mutta hillitsin itseni ajoissa ja lähetin oikean tuloksen. Joka siis ei lainkaan vastaa tilannetta normaalisti meidän pihalla, mutta sattuu kuitenkin olemaan se lukumäärä, jonka juuri sillä hetkellä laskemalla sain. Jos pihabongaus olisi tiedettä, voisin nyt olla ylpeä itsestäni. Kaiken muun hyvän lisäksi ymmärrän nyt tieteenharjoittajien rehellisyyteen kohdistuvia uhkia paremmin. Vaikka tällä kerralla ei edes Suomen Kakadunmetsästäjien Liitto tarjonnutkaan minulle etelänmatkaa ja arvellut, että meidänkin pihalla oli varmaan kakaduja ihan harvennettavaksi asti, eikö niin.

yksi,..

Yksi ilahduttava lintuhavainto pääsi pihabongaukseen: kuusitiainen on tänä talvena löytänyt meille. Kunnollista kuvaa saat vielä odottaa, se on hermostunut veijari. Vaihtaa paikkaa yhtenään. Välillä minusta tuntuu, että se ei millään ehdi syödä lintulaudalta hakemiaan maapähkinänpaloja noin nopeasti; se varmaan jemmaa niitä omenapuun koloihin ja jäkälien alle. Kuusitiaisen tunnistaa hyvin tuosta skunkkiraidasta niskassa. Muuten se näyttää talitiaiselta, joka on vahingossa pesty kuudenkympin ohjelmalla pesukoneessa: haalistunut, kutistunut ja tukka sekaisin.

Tänään sitten kaikki oli kuten normaalisti. Valtavat lintuparvet pimensivät ikkunat, ja jouduin ensimmäiseksi aamulla viemään sangoittain lisää syötävää lintulaudoille.

Käpytikkakin ilmestyi. Tuosta omenapuusta repesi toissa vuonna iso haara liiallisen sadon painosta. Nyt tikka etsi syötävää siitä ja taisi löytääkin. Puu ei mahda enää pitkään olla ilonamme. No, meillä on silti niitä liikaa. Tästä saadaan sitten runsaasti nakerrettavia oksia kaneille ja omenapuuhalkoja meille.

Mustarastaat hyppivät tarmokkaasti pitkin pihaa kuin eivät olisi koskaan poissa olleetkaan. Ja viherpeippo näytti minulle kieltä! Missä olitte lintubongauksen ajan, ruojat!

- Kuka, minäkö? Ei kun minä olen varpunen, tsirp tsirp! Ja olin minä tässä eilenkin juu, et vaan sattunut näkemään.

- Lälää, laske meidät!

Aurinko nousi

Olin ulkosalla auringon noustessa. Linnut kerääntyivät puiden latvoihin nauttimaan ensimmäisistä auringonsäteistä, minä nautin niistä kameran avulla.

Mielelläni jämähdän havainnoimaan jotain tiettyä aihetta. Keväät voi melkein luokitella sen mukaan, olenko sinä vuonna kiinnittänyt erityistä huomiota maan muheviin tuoksuihin vai lintujen paluumuuttoon, seurannut puiden silmujen paisumista vai nauttinut eniten kukkien puhkeamisesta. Tänään katselin jostain syystä kuusenhavuja. Jos joskus tarvitsen joulukorttimateriaalia, tästä albumista löytyy!

Terveisiä sairaalasta

Vietin yhden yön sairaalassa, voi että oli ylellistä ja mukavaa! Edellinen leikkaus tehtiin Töölössä ja olin kuvitellut kaikki sairaalat sellaisiksi, mutta ei onneksi sentään. Ei tarvinnut kärvistellä kovalla suoraselkätuolilla tuntikausia tungoksessa telkkarin pauhatessa ja laitapuolen kulkijoiden huutaessa. Odotustilassa oli ylelliset lepotuolit, jotka sai aivan vaakatasoon. Oli hiljaista ja rauhallista. Minulle asennettiin lukuvalo sopivasti ja leviteltiin lämpöpeitto polville. Välillä käytiin kysymässä, onko rouvalla kaikki hyvin. Pahoiteltiin, kun jouduin odottamaan! Niin kuin minulla olisi ollut jonnekin kiire! Olinhan varannut koko loppuviikon ihan vain tähän hommaan - vai voiko sitä hommaksi sanoa, kun muut hoitavat kaiken ja itse vain makaa! Harvoinpa sitä saa keskellä työviikkoa lojua päivän joutilaana hyvä kirja kädessä.

Nyt olen palannut kotiin, mutta päästyäni hyvään alkuun aion jatkaa laiskottelua. Sain nimittäin sairausvapaata ihan ruhtinaallisesti. Ehdin myös hienosti laitostua; kyllä näinkin lyhyessä ajassa ehtii, kun heti oikein heittäytyy! Nyt siis odotan, että joku muu laittaa minulle sukat jalkaan ja tarjoilee ruuan eteen, kertoo mitä ohjelmassa on seuraavaksi, käy välillä kysymässä haluaisinko jotain, vähän mehua ehkä? Ja jos yöllä tekee mieli jotain niin soita vain tuota kelloa.

Haloo, Joku Muu, ollaanko siellä kuulolla?

------------------

Sydämellisesti tervetuloa mukaan, Sanna!

Kalsareita ostamassa

Nytpä saa halvalla kerrastoja, ulkoilualusasuja ja ties vaikka mitä. Olen kuitenkin alkanut suhtautua karsaasti keinokuituisiin "teknisiin" vaatteisiin ja fleeceihin ja siirtynyt epävegaanimpaan suuntaan. Villahousut ne olla pitää.

Ympäristökeskuksen tutkija Jan-Erik Bruun kertoi viimekeväisessä Hesarin jutussa mikromuoveista, jotka uhkaavat Itämerta. Näitä pienenpieniä muovinpalasia irtoilee kemikaaleista ja keinokuituvaatteista. Joka kerran, kun fleecepusero pestään, siitä irtoaa parituhatta muovihiukkasta, jotka sujahtavat läpi vedenpuhdistuslaitoksen suodattimista ja seilaavat edelleen suoraan mereen. Osa niistä päätyy merenelävien vatsaan ja aiheuttaa siellä muutakin ikävää kuin pelkkiä vatsanpuruja. Pitkäaikaisia vaikutuksia koko ravintoketjulle ei vielä edes tunneta.

Kuluttaja-lehti testasi sopivasti merinovillaisia lämpökerrastoja. Valitettavasti sinä, joka et ole lehden tilaaja, et näe juttua kokonaan lehden nettisivuilla. Asuissa oli nimittäin huomattavia laatueroja. Ilokseni testin voitti yksi edullisimmista merkeistä. Ostaa pätkäytin oitis parit kerrastot. Nytpä ei tarvitse moniin vuosiin miettiä aluskerrastojen hankkimista, vaikka tulisi enemmänkin ulkoiltua. Mikä onkin hyvä, koska merinovilla on muovia arvokkaampaa myös ostovaiheessa.

Devold-villahousut

Merinovillassa on teknisiin asuihin nähden muitakin etuja kuin Itämeren eliöstön terveys ja hyvinvointi. Miltä esimerkiksi keinokuitupaita löyhkää rankan päivän jälkeen? Se pitää kantaa pesukoneeseen pitkän tikun nokassa. Merinovillapa ei ala haista, vaan vaatteen voi tuulettaa ja ottaa käyttöön seuraavanakin päivänä. Pitemmillä vaelluksilla oivallinen ominaisuus. Merinovilla lämmittää paremmin kuin mikään tekokuitu, myös kosteana. Lämpimällä säällä se tuntuu viileältä.

Ostamani kalsarit ovat todella ohuita mutta silti kestäviä. Ohkaisuus johtuu merinolampaiden villan pitkistä, ohuista kuiduista. Merinovilla on pehmeää eikä kutita. Kuluttaja-lehden testissä havaittiin eroja myös käyttömukavuudessa, ja nämä minun ostamani kuteet arvioitiin erityisen mukaviksi päällä. Ne voi myös pestä koneessa. Käyttöikänsä lopussa merinovillavaate maatuu arvokkaasti eikä jää ikuisiksi ajoiksi ekosysteemin riesaksi.

Merinovillaisia vaatteita valitessa on tärkeää selvittää, onko villa tuotettu ns. mulesing-menetelmää käyttämällä. Tämä seikka oli otettu huomioon myös Kuluttaja-lehden testissä. Jos et tahdo voida huonosti, älä lue seuraavaa kappaletta.

merinolammas, kuva: Wikipedia

Merinolampaita kasvatetaan etupäässä Australiassa. Niillä main elää myös ikävä loiskärpänen, jonka toukat syövät elävää lihaa. Kärpänen munii eläimen iholle haavaan tai muuhun kohtaan, jossa toukat pääsevät tunkeutumaan ihon läpi, tyypillisesti peräaukon seudulle. Mulesing-menetelmällä pyritään estämään kärpäsen toukkien lampaille aiheuttamat vammat. Siinä nyljetään karitsalta iho peräaukon ympäriltä. Haava paranee noin kuukaudessa ja jättää jälkeensä arpikudoksen, jonka läpi kärpäsen toukkien on vaikea tunkeutua. Mulesing-menetelmästä pyritään luopumaan, luultavasti ennen kaikkea siksi, että meikäläiset villahousunkuluttajat eivät suostu ostamaan muita kuin mulesing-vapaita merinovillatuotteita. Menetelmä on kuitenkin vielä käytössä osalla tiloista. Tarkista siis tuoteseloste ennen kuin ostat.

Ruusuisia haaveita

Suojasää, ja ilmassa aivan kuin kevään tuoksua. Ja vaikka tiedänkin, että pakkanen kiristyy taas pian, voinhan kuvitella sitä keväiseksi tuulahdukseksi, kun talitintti ja viherpeippokin kuvittelevat.

Olen alkanut taas haaveilla ruusuista.

Rosa Easy Elegance: Coral Cove

Minun puutarhassanihan eivät pärjää muut kuin rikkaruohot. Sellaiset kasvit, joita pitää kääriä ja peitellä, kastella ja lannoittaa, kalkita ja nyppiä, ovat kuolleet pois jo edellisen omistajan aikana. Täällä menestyvät tyrnit ja luumupuut, jotka työntävät kirottuja vesojaan kaikkialle kymmenen metrin säteellä ja kasvavat suhisten uusiin korkeuksiin sitä mukaa kuin ehdin hakata niitä maahan; harmaamalvikit, voikukat, akileijat ja nokkoset, jotka kylvävät siementään pitkin pihaa; kaikki sellainen mikä ei kuole millään. Palavarakkaus. Päivänlilja. Maa-artisokka. Varjolilja, piparjuuri, suopayrtti, päivänkakkara, lupiini, idänsinililja, kiurunkannus, valkoapila, suikeroalpi, rönsyhanhikki ja maahumala. Hävittämättömät maanvaivat.

Ruusupenkki on ollut suunnitelmissa jo kauan. Ehkä toteutan sen ensi kesänä.

Rosa Easy Elegance: High Voltage

On täällä ennestäänkin joitakin ruusuja. On juhannusruusu, joka leviää ulos aitauksestaan ja reuhottaa piikkeineen kulkuväylällä. Sehän on varsinainen rikkaruoho ja sopii siis hyvin tänne. Omenapuun ja orapihlajan puristuksessa on piilossa jokin tuntematon vaaleanpunainen pimpinella, sen voisi kaivaa esiin ja asettaa arvoiselleen paikalle. Sitten on kolmimetrisiä koiranruusun varsia, paksuja ja okaisia, jotka kasvavat niissä paikoissa, joihin Edellinen (tai sitä edellinen) oli istuttanut jaloruusuja. Niitä sellaisia vartettuja, tiedäthän, joilla on villin koiranruusun kestävät juuret, ja jotka pukkaavat juurestaan villejä vesoja, jotka lopulta tukahduttavat ja syövät hienohelmaisen loisensa, ellei puutarhuri sitä alituiseen murhanhimoisesti puolusta.

Tänne eivät suinkaan sovi mitkä tahansa ruusut.

Suunnitelmissani siintävät Easy Elegance -pensasruusut, joita myydään houkuttelevalla lauseella: Istuta ja unohda. Ne on jalostettu juuri minun puutarhaani sopivalla menetelmällä. Näin: Risteytetään kivannäköisiä, kestäviä ja terveitä ruusulajeja. Istutetaan tuhansittain uusia pikku ruusuja ja annetaan olla. Ei poimita kirvoja. Ei kastella. Ei kitketä heiniä. Ei lannoiteta. Ei myrkytetä tauteja vastaan.

Ne, jotka jäävät henkiin, pääsevät uusien ruusulajikkeiden kantaemoiksi. Ne selviävät mistä vain (näin toivon). Ne ovat luonnostaan taudin-, hallan- ja kuivuudenkestäviä. Niitä ei tarvitse leikata tai hemmotella; niille ei tarvitse ylipäätään tehdä juurikaan mitään. Ne kukkivat koko kesän. Ja jos niiden juuristo saa päähänsä pukata uusia vesoja, vesat ovat samaa ihanaa ruusua kuin koko muukin puska, koska näillä veijareilla on omat eikä lainajuuret. Tällainen kasvinjalostus saa täyden tukeni. Geenimuuntelulla mennään pieleen.

Ainakin minulle tulee näitä lajikkeita:

Macy's Pride

High Voltage

Sunrise Sunset

Kuvat: Easy Elegance (kuka olisi arvannut?)

No niin, työn vaativin vaihe on ohi. Nyt tarvitaan enää vain kuoppa. Multaa on ja kaninpapanoita. Ai niin, ja sitten ne ruusut. Kai niitä saa Tahvosilta. Jokos se kevät kohta alkaa?

-------------------

Tervetuloa seuraamaan puutarhablogiani, Mäntylän mummi, Villa Kyllikki ja Amalia!

Syöpä

Arvasin, että sinun on pakko kurkistaa. S-sana on niin räväkkä. Hyvää lööppimateriaalia.

Ja kyllä minulla on syöpä, mutta ihan pikkuinen vain. Leikataan keskiviikkona. On minulla ollut ennenkin. Sekin oli pienenpieni, mutta silloin ryhdyttiin jostain syystä massiivisiin operaatioihin ja minusta leikattiin pois noin kolmasosa. Sitä leikkausta podinkin kauan. Nyt vähän vain nipsaistaan, kuulemma. Hyvä jos yhdeksi yöksi saan jäädä sairaalaan. Ja sitten kassan kautta takaisin töihin.

Sehän tässä on haitannut koko syksyn - sillä sen selvittämiseen, onko tämä nyt syöpä vai mikä tämä on, meni kuukausitolkulla - kun ei ole tiennyt, mitä tuleman pitää eikä osannut suunnitella elämäänsä. Voinko ilmoittautua tuohon tapahtumaan? Voinko luvata hoitaa tämän homman? Kannattaako uusia passi? Tarvitsenko enää uutta talvitakkia? Joko tilaan siemeniä vai odotanko vielä ja katson kuinka käy?

Vähän niin kuin lukisi kohtuullisen mukaansatempaavaa kirjaa. Tekisi mieli saada loppuratkaisu jo selville, mutta sitten toisaalta harmittaa, kun kirja päättyy.

Tätäkin tietä ovat ihmiset ennen minua kulkeneet, ja joku on käynyt laittamassa tienviitankin. Silti minulle on vielä epäselvää, minne oikein olen matkalla.

Jos tulee jännittäviä käänteitä, saatan palata aiheeseen jossain välissä.

Kävin aamulla töissä vetäisemässä yhden kokouksen, ja sitten päivän valjetessa ajoin takaisin kotiinpäin ja ohikin, aina sairaalalle asti. Tätä tietä (kuva). Oli sellainen esitutkimuspäivä, tapasin hoitajan ja sain tiekarttaa vähän matkaa eteenpäin.

No kyllä kaupungissa oli vähän paremmin aurattu kuin tässä kuvan esittämällä alkumatkalla. Täällä syrjäkylillä ei kukaan ollut tullut ajatelleeksi sellaista, vai olisiko lumituisku päässyt aivan yllättämään auraajat. Töissäkin oli parkkipaikalla koskematon hanki, johon sain autollani pungertautua. Kaupungissa oli toisaalta rekka poikittain risteyksessä sutimassa ynnä muuta kaaosta, vaikka olikin vähemmän lunta varsinaisella ajoradalla.

Tänään selvisin kotiin, ja nyt nautin olostani. Oma rauha, pannullinen teetä, voileipiä ja hyvä kirja, ei siihen mahdottomia tarvita.

--------------------

Ensimmäisessä kuvassa esiintyy hyytelösieni nimeltä nystyhytykkä (Exidia glandulosa). Kuva Wikipediasta.

Hangella

Näin lumisena aikana huomaa, kuinka monenlaisia elukoita tässä ihan vieressä liikkuu. Töiden jälkeen riitti vielä valoa näihin kuviin.

Tuosta on tullut jänis, ellei sitten rusakko.

Minä aina uudestaan hämmästyn, kun huomaan että eläimillä on varpaat. Ja kynnet. Tällä jänikselläkin. Niin kuin en vanhana kaninkasvattajana tietäisi, että pupuilla on kynnet ja ne käyttävät niitä.

Tämä helminauha on ketun jälki. Tarkkaan jos katsot, huomaat aamuketun ja iltaketun eron. Aamuketulla on jo ollut hankikanto, kun on oikein osannut varpaansa levittää. Iltakettu vielä uppoaa.

Tekeekö rikkaus ihmisestä ahneen paskiaisen?

Sori, kaikki upporikkaat ystäväni: lukuisat tieteelliset tutkimukset osoittavat yhtäpitävästi, että niin sillä on taipumus tehdä.

kuva: Jaguar Style Stakes / Flickr

Minulla olisi tässä linkki tutkija Paul Piffin TED Talk -puheeseen aiheesta. Oikein selkeä sekä viihdyttävä esitys. Jos englannin kieli ei ole vahvuusalueesi, voit lukea aiheesta kertovan jutun viimeviikkoisesta Hesarista tai tyytyä tähän blogikirjoitukseen, jossa ei sukelleta asiaan kovin syvälle mutta kastetaan varvasta kuitenkin.

Piffin ryhmä on useiden vuosien ajan tutkinut rikkaita ja köyhiä. Tutkimusten keskiössä on, miten rikkauden kokemus muuttaa ihmistä. On käynyt ilmi, että itsensä rikkaaksi tuntevista ihmisistä tulee röyhkeämpiä, ahneempia ja itsekkäämpiä. He rikkovat sääntöjä enemmän ja auttavat muita vähemmän. He ovat myös taipuvaisia ajattelemaan, että tällainen toiminta on moraalisesti oikein.

kuva: Matus Kalisky / Flickr

Eräässä tutkimuksessa laskettiin, kuinka monet autoilijat noudattivat lakia ja pysähtyivät suojatien eteen, kun jalankulkija oli aikeissa ylittää tien. Halvimpaan luokkaan kuuluvien autojen ajajat pysähtyivät kaikki. Kalleimpien autojen ajajista pysähtyi puolet.

Toisessa kokeessa osallistujat jaettiin pareihin satunnaisesti ja laitettiin pelaamaan epäreilua Monopolia, jossa toinen pelaajista oli rikas ja toinen köyhä. Etuoikeutettu pelaaja valittiin kolikkoa heittämällä. Rikas sai sekä pelin aluksi että joka kierroksen päätteeksi kaksi kertaa niin paljon rahaa kuin köyhä. Lisäksi rikas sai heittää kahta noppaa, köyhä vain yhtä. Köyhällä ei ollut mitään mahdollisuuksia voittaa peliä, mikä kävi selväksi hyvin pian.

Lyhyen pelituokion aikana etuoikeutetut pelaajat alkoivat monella eri tavalla rehvastella: paukuttaa pelinappulaansa kovaäänisesti lautaan siirtoja tehdessään, istua leuhkassa asennossa, ylvästellä äänekkäästi rahoillaan ja tuurillaan, mollata toista pelaajaa ja ahmia enemmän kuin oman osansa pöydän reunalle asetetuista suolakekseistä. Kun rikkailta pelaajilta kysyttiin pelin jälkeisiä tuntoja, he käyttäytyivät kuin eivät olisi lainkaan huomanneet epäreilua alkuasetelmaa ja selittivät tarkkaan siirtojaan ja ovelia liiketoimiaan, jotka johtivat voittoon. He tuntuivat itsekin uskovan, että olivat ansainneet voiton rehellisesti omilla taidoillaan ja omalla työllään.

kuva: Faisal / Flickr

Monopolitutkimus kuvaa melko hyvin todellista maailmaa, joten tutkimustulokset ovat masentavia. Toivoa kuitenkin on: Eräässä kokeessa rikkaille ihmisille näytettiin 46 sekunnin mittainen video lasten köyhyydestä. Vielä tunti videon näkemisen jälkeen he olivat yhtä valmiita auttamaan pulaan joutunutta tuntematonta kuin köyhätkin koehenkilöt.

Pienillä muistutuksilla voi saada paljon aikaan; pienillä tönäisyillä oikeaan suuntaan.

Lopuksi muistakaamme, että kaikki rikkaat eivät ole ahneita paskiaisia. Tutkimukset todistavat, että kun ihminen vaurastuu, samalla lisääntyy sen todennäköisyys että hän asettaa omat etunsa muiden oikeuksien edelle, mutta itsekkyys ja ahneus ei ole kiveen hakattu kohtalo. Yli sata maailman rikkaimpiin kuuluvaa ihmistä tai perhettä on jo liittynyt The Giving Pledge -järjestöön ja sitoutunut lahjoittamaan vähintään puolet omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen, ja on paljon muitakin esimerkkejä siitä, että rikas voi olla yhtä antelias kuin köyhäkin.

Suomessakin on rikkaita, jotka maksavat veronsa. Ja sitten on niitä muita, mutta älkäämme pitäkö heitäkään menetettyinä tapauksina. Empatia voi vielä joskus yllättää.

sitä odotellessa (Flickr)

Yhteiskunnissa, joissa on suuret tuloerot, kaikki kärsivät niiden negatiivisista vaikutuksista, myös rikkaimmat.

Oma siemen

Kuka omistaa siemenet?

Kanadassa säädettiin viime vuoden lopulla laki, jollaista ylikansalliset maatalousjätit yrittävät saada voimaan kaikkialla: siemen ja kaikki mitä siitä syntyy on pysyvästi siemenen myyjän   (= jalostajan / patentoijan) omaisuutta.

Yhtiö, jonka siemeniä ostat, voi antaa sinulle väliaikaisesti etuoikeuden kerätä viljelmistäsi kasveista siemeniä, varastoida ja käsitellä niitä, valikoida ja jalostaa, tuoda ja viedä niitä maasta. Nämä oikeudet kuuluvat kuitenkin peruuttamattomasti ja pysyvästi yhtiölle; se voi myöntää ne sinulle tai kieltää ne sinulta.

kuva: teamjenkins / Flickr

Samaan päämäärään on aikaisemmin pyritty myymällä viljelijöille steriilejä hybridisiemeniä, jotka kyllä antavat sadon, mutta sadosta kerätyt siemenet eivät enää ole hedelmällisiä.

Lievempi keino on tavallisten, lisääntymiskykyisten hybridisiementen tarjonta. Olet luultavasti itsekin hankkinut kaupasta siemeniä, joiden pussissa lukee F1. Kyseessä on silloin kahden ominaisuuksiltaan erilaisen lajikkeen risteytys, hybridi. Hybridisiemenet tuottavat runsaan, terveen, elinvoimaisen ja tasalaatuisen sadon. Mutta jos keräät seuraavan sukupolven siemenet ja kylvät ne, tulos onkin aivan erinäköistä. On pitkää ja pätkää, lihavaa ja laihaa, makeaa ja kitkerää, aikaista ja myöhäistä, punaista ja valkoista, taudinkestävää ja rupista. Siksi hybridisiemenet pitää ostaa aina uudestaan kaupasta, joka vuosi.

Vielä näppärämpi konsti on painaa siemenpussin kylkeen merkintä F1, vaikka pussissa olevat siemenet oikeasti ovatkin jotakin vakiintunutta lajiketta, joka tuottaisi itsensä näköisiä jälkeläisiä vuodesta toiseen, jos joku vain ottaisi niistä siemenet talteen ja kylväisi ne.

Lainasin kirjastosta kirjan Oma herne ja valitut pavut. Siinä annetaan neuvoja siementen keräämiseen ja varastointiin, kerrataan risteyttämisen ja perinnöllisyyden aakkoset  ja suorastaan yllytetään jalostamaan itse kotikonstein juuri omaan pihaan sopivia, oman maun mukaisia lajikkeita.

Heräsi epäilys, että tämä kirja saattaa olla piankin lainvastainen tai ainakin usuttaa lainvastaiseen toimintaan. Pitäisi varmaan ostaa omaksi, niin kauan kuin se on mahdollista. Jos Suomeen saadaan vastaava laki kuin Kanadassa säädettiin, ryhdyn lainrikkojaksi. Saatan jopa liittyä Maatiaiseen! Jaa, mutta täytynee järjestäytyä jo ennen sen lain säätämistä. On sitten helpompi mennä maan alle vaihtokauppaamaan pimeitä siemeniä, kun on kontaktit valmiina.

Toki muissakin kirjoissa neuvotaan omaan siemenkasvatukseen.

kirja-alesta

Paitsi että haluan vastustaa maatalousjättien ylivaltaa pienviljelijöihin, olen myös huolissani viljelykasvien yksipuolistumisesta. Ennen vähän joka kylällä oli oma peruna- ja omenalajikkeensa, omannäköiset kanansa ja sikansa. Viljoista oli lukemattomia hieman toisistaan poikkeavia kantoja. Nyt kaikki ostavat siemenensä samalta firmalta ja samaa lajiketta kasvaa sadoillatuhansilla hehtaareilla. Entäs, kun siihen iskee tauti?

Jostakin vähäpätöisestä maatiaiskannasta saattaa löytyä geeni, joka antaa vastustuskyvyn uudelle taudille. Paljon näitä kantoja on jo menetetty, mutta onneksi on myös kerätty siemenpankkeihin, mitä vielä on jäljellä viljelykasvien monimuotoisuudesta. Siemenpankit ovat kuitenkin museoita. Parhaiten maatiaislajikeiden geenivarat säilyvät ja monipuolistuvat, kun niitä viljellään vuodesta toiseen, otetaan siemen talteen ja kylvetään se taas.

Ostin viime vuonna Ikeasta laittomia puuhiani varten tällaiset kivat laatikot, kaksi lootaa 3,99 €. Näissä aion säilyttää sulassa sovussa niin kaupan kuin omia ja ystäviltä vaihdettuja siemeniä. Tähän asti siemeniä on ajelehtinut siellä täällä, ruokakaapissa, tietokoneen vieressä, vintissä, lipastossa. Jos oikein aktiiviseksi heittäydyn, laadin myös kylvösuunnitelman ja -kalenterin.

Katsotaan nyt, mitä kaikkea sitä jaksaa.