Näin haluaisin asua vanhana

Voi olla, että tällaisessa suuritöisessä rintamamiestalossa eläminen ei vanhemmiten enää onnistu. Ettei jaksa huolehtia isosta pihasta tämänkään vertaa, ei jaksa kasvattaa itselleen syötävää, remontoida eikä pitää edes alkeellista siisteyttä yllä. Välillä haaveilen osuustoiminnallisen vanhainkodin rakennuttamisesta, sellaisen jonka me vanhukset omistaisimme kimpassa ja tarjoaisimme työsuhdeasunnon myös talonmiehelle ja terveydenhoitajalle. Kukaan ei määräisi meitä iltaviideltä nukkumaan ja aamuviideltä ylös vain koska se sopii hänen työvuoroihinsa! Päättäisimme itse mitä ja koska syömme, olisimme omia pomojamme. Hoivapalvelut saisimme tietysti maakunnalta, ja siellä päässä oltaisiin hyvin iloisia, kun meitä olisi monta hoidettavaa saman katon alla. Kätevää työmatkojen kannalta! Toki meillä olisi omat pikku asunnot, mutta yhteistilojakin paljon. Lääkäri tulisi käymään ja fysioterapeutti, meidän ei tarvitsisi lähteä palveluiden perässä minnekään. Yhteiskyydillä voisimme hurauttaa ostoskeskukseen tai taidenäyttelyyn jos huvittaa.

Mutta eikö kuitenkin olisi hauskempaa asua mummonmökissä! Olisi! Ja vaikkei itse jaksaisikaan vastata elukoiden hoidosta, olisi niitä silti kiva paijailla.

kuva: Chris Eason, Flickr

Mitä jos asuisikin mökkikylässä? Niitähän on sellaisia ruokaosuuskuntia, jotka palkkaavat työsuhteeseen sopimusviljelijän. Löytyisikö yritteliästä luomuviljelijää, tai muutaman viljelijäperheen kimppaa, jotka haluaisivat lähteä ekokyläbisnekseen?

Minun ekokylästäni saisi ostaa tai vuokrata mökin ihan kuka vain, ilman ikärajoja. Vai pitäsikö olla soveltuvuustesti, että varmasti on mukava ihminen? Ehkä ei - entäs jos en itse pääsisikään sisään!

Kylä sijaitsisi siis toimivan luomutilan mailla. Siinä olisi paikka useammallekin yrittäjälle. Joku voisi olla vanhusten perhehoitaja, joku hoitaa mökkitalkkarin tehtäviä esimerkiksi sen maanviljelyksen ohessa, eikä minua haittaisi vaikka siellä olisi yleisöllekin avoin kotieläinpiha ja pikku kesäkahvila. Me kyläläisethän voisimme myös hoitaa niitä yhteistoiminnallisesti. Osallistuminen voimien mukaan olisi hyvää terapiaa huonokuntoisemmillekin. Omalta tilalta saisimme luomulähituotteita. Ehkä maatalon tuvassa tarjottaisiin halukkaille myös kotiruokaa maksua vastaan.

kuva: Flickr

Kuten kuvasta näkyy, teemme myös yhteistyötä paikallisen päiväkodin, eskarin ja koulun kanssa. Meille voi tulla retkelle katsomaan kanoja ja mummoja! Me voimme opettaa sukan kutomista ja lukea satuja.

kuva: Brad Greenlee, Flickr

Ehkä meistä on viljelyksillä tai navetassa enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta saamme silti osallistua, koska se kuntouttaa ja virkistää. Tällaiset terapiamuodot voidaan ottaa huomioon vuokrassa tai palvelumaksuissa, suuntaan taikka toiseen. Tietysti meillä, kuten muissakin palvelutaloissa, voi ostaa vaikka siivousta tai hiustenleikkuuta. Käytämme julkisen terveydenhuollon palveluja; jos kunto edellyttää, kodinhoitaja käy vaikka kolmesti päivässä (ja hoitaa näppärästi samalla käynnillä koko naapuruston). Mutta hoidamme myös toinen toisiamme.

kuva: Pixabay

Mökkikylässä saa olla omassa rauhassaan, mutta jos haluaa seuraa sienimetsään tai soutelemaan, sitä löytää helposti. On ompeluseuraa, halkotalkoita ja lukupiiriä. Meillähän on kaikilla hoitotestamentit tehty hyvissä ajoin, joten kun höperöidymme, meille voidaan laittaa seurantapanta jalkaan. Meitä ei tarvitse lukita sisään: kylän dementiahoitaja seuraa tilannetta, ja mummo käydään hakemassa pois metsästä jos ei itse osaa tulla. Mutta ei silti estetä lähtemästä uudestaan metsään vaikka huomenna, jos mieli tekee.

Ehkä meidän kylässämme toimii oma valuutta. Työtunnin voi vaihtaa toiseen, ja jokaisen tunti on yhtä arvokas. Voi poimia puolukoita toiselle ja saada vastineeksi kotona leivottua leipää oman tilan jauhoista. Mutta jos tästä tulee oikea yhteisö, tunteja ei tarvitse laskea. Vienhän minä tietysti kalaa naapuriin, kun sitä tulee yli oman tarpeen. Kun olen ollut sikopaimenessa omenatarhassa elokuussa ja tammimetsässä syyskuussa, toki minulle kuuluu possunpotka marraskuussa. Ja kun kerran ruvetaan niitä klapeja porukalla tekemään niin tottahan niitä kannetaan sillekin mummolle, josta ei mitään varsinaista hyötyä ole enää kenellekään, ellei mökinvuokraa lasketa. Joku tuo sitten puita minullekin, kun itse en enää jaksa.

Kuule sinä luomuviljelijä, joka luet tätä. Pistäpä liikeidea mieleesi hautumaan! Ota naapuritilan nuoripari mukaan. Taatusti ihan ensimmäinen ekokylään muuttaja on eläkkeelle jäävä tilitoimiston pitäjä, joka hoitelee puolestanne koko sen paperityösotkun, eikö olekin valtava helpotus! Ja toinen on aivan tavattoman pätevä entinen opettaja, joka neuvoo koulun jälkeen lapsianne kotiläksyissä niin kiinnostavasti, että niistä tulee kaikista luokkansa priimuksia. Tarvitsetko hyvää puuseppää tai taikasormista koneenkorjaajaa? Tai vanhalleisännälle kaveria, joka jaksaisi loputtomasti väitellä päivänpolitiikasta? Ei sitä koskaan tiedä, millaisia asukkaita onnistuu saamaan. Ja ota hei minutkin sinne kylään asumaan! Minusta ei ole paljon hyötyä, mutta ei hirveästi haittaakaan, ja ideahan oli kuitenkin alunperin minun.

Lintujen myrkyttäminen

Koska tähän blogiin on joku löytänyt sellaisellakin hakusanalla kuin "lintujen myrkyttäminen", päätin luovuttaa puheenvuoron asiantuntijoille:

- Mepäs kerromme sitten, kun meillä on näkemystä. Olemme viettäneet näitä kauniita kesäpäiviä Keskeneräisen ja joen välisellä rypsipellolla.

Ihan vaan nauttineet olostamme ja tankanneet etelänmatkaa varten. On ollut mukavan sateista. Vallan hirmuisesti etanoita, sammakoita, viljan tähkätupsukoita.

No sitten yhtenä kauniina päivänä tämä. Kyllä varmaan niin oli päivä, katso miten aurinko heijastuu ikkunaklasista. Oli monta tuntia auringonlaskuun vielä. Härkkine tuli meidän pellolle ja alkoi kaasuttaa. Aloitti tuolta jokivarren pöpeliköstä, mutta sitten se siirtyi ylemmäs, ihan meidän ruokapöydälle.

Aluksi me koitettiin olla niin kuin ei huomattaisikaan tätä hyvien tapojen puutetta ja etikettirikkomusta.

Mutta se kaasu oli kitkuisen katkuisaa ja meni nokkaan, alkoi köhityttää. Ja härkkine kulki edestakaisin edestakaisin takaisin ja edes, ja koko ajan se tuli lähemmäs. Me jouduttiin väistämään aina vaan pitemmälle, ole siinä sitten niin kuin et olisikaan!

Ihan rupesi kutittamaan höyhenten tyviä se haju. Ja vielä seuraavanakin päivänä.

Enkä nyt sano tätä sillä, että meitä kurkia pitäisi jotenkin erityisesti suojella! Ehei, kyse ei suinkaan ole vain meistä! Siellähän oli pelto täynnä porukkaa, niin kuin joka päivä! Kaksikymmentäkaksi sepelkyyhkyä lehahti lentoon sen härkkineen edestä, ja joka korren välissä pikkulinnut ajoivat takaa pörriäisiä ja sörriäisiä. (Sanomme nyt niitä linnuiksi tässä, vaikka ne ovatkin niin surkean pieniä).

Yksi varsin epäsuhtainen kaveripari oli myös liikkeellä. Älkää nyt katsoko, näytän vähän siivellä sinnepäin. Tuolla koiranputkikossa.

Ollaan taas niin kuin ei mitään, mutta huomaatteko: rusakko ja varis seurustelevat keskenään! Me emme suinkaan ole spesistejä, mutta tuo tuollainen ei ole luonnollista!

Me paheksumme vain sanattomasti: HYI!

Ei katsota sinnepäin, ehkä ne älyävät lähteä.

Noin. Perversseiltä petti hermo.

Mutta mitäs minun pitikään lausua varsinaisesta asiasta, meni mielestä. Mikäs se asia olikaan. Paljon oli väkeä kuitenkin.

Kaksi päivää myöhemmin rypsi alkoi jo kukkia. Yllättäen pellossa tuli vastaan kuollut raja. Niin kuin oja, mutta ilman kuoppaa. Ilman vettä ja namisammakoita. Pelkkää eimitään. Mikähän se on?

Aluksi aioimme harppoa siitä yli varovasti,

... mutta eihän maltettu olla syömättä siitäkin kohdasta. Pelto oli jotenkin erilainen kuin ennen, ei niin hyvän hajuinen, mutta ruokaa oli tosi paljon. Kuolleita sörriäisiä ja pörriäisiä vaikka millä mitalla. Löydettiin pari kylmää pikkulintuakin. Nami.

Ja niitä ojia olikin kaksi, ja sitten taas kaksi ja kaksi ja monta ja monta. Joten ei ne varmaan olleetkaan mitään erikoista.

Nyt tämä pelto kukkii jo ihan kunnolla. Tosi hyvä ruokapaikka se on. Kutsutaan aina kaveritkin syömään, kun nähdään niitä. Tuossa pellon vieressä on paikka, josta nousee savua ja jossa seisoo ihminen katselemassa tänne pikku laatikko kädessä. Se ihminen aina laittaa sormet korviin, kun me huudellaan kutsuja kavereille. On meillä melko kantava ääni, en tahdo olla turhan vaatimaton sen suhteen. Hyvin kuuluu kutsu, ja kauas.

Meitä tulee joka päivä lisää.

Kani- tikka curry

Otsikko ei osannut oikein päättää, mitä kieltä se olisi. Mitä sanoo kielenhuolto tähän? Mitä on Tikka Curry suomeksi ja kuinka se kirjoitetaan? Epäilemättä pienillä alkukirjaimilla, mutta mitkä ne kirjaimet ovat? Ongelman olisi voinut kiertää otsikoimalla Rabbit Tikka Curry, niin kuin etnisessä ravintolassa, mutta sitten koko maailman kanikarrinystävät olisivat tunkeneet tänne reseptin toivossa ja pettyneet, kun se onkin vain suomeksi. Mitatkaan eivät ole muun maailman tuntemina kupillisina, unsseina ja paunoina vaan ihan si-järjestelmän mukaan. Google-kääntäjä ei niistä selviä.

Parempi olisi tietysti ollut tikka curry kanista. Mutta kun kerran on erikseen olemassa Chicken Tikka Curry ja Mutton Tikka Curry niin pitää tälläkin ruokalajilla olla nimi, joka ilmentää sen pysyvyyttä ja kestävää asemaa kulinaarisella kartalla. Ettei se ole vain tavallinen tikkakarri, joka nyt poikkeuksellisesti tällä kertaa valmistetaankin rabbitista. Vaan että tämä ruoka tehdään aina tästä eläimestä.

Jaa ei tehdä vai? No kyllä meillä ainakin tehdään. Sitten joskus, kun on talvikanalakin ja omia tipuja, tehdään varmaan Chicken Tikka Currya ylimääräisistä kukonpojista. Vai jokohan silloin on opittu tekemään suomeksi kukonpalakarria?

Ehkä kierrämme ongelman ja valmistammekin vain kokkoovääniä.

No nyt se resepti sitten.

Kaninpalakarri

marinadi:

loraus öljyä
luomulimetin mehu
4 rkl Tikka Curry -tahnaa
luraus Srirachaa
turkkilaista jugurttia
inkivääriä raastettuna
pari valkosipulinkynttä puristettuna

pari kaninkoipea

pannulle:

loiskaus öljyä
noin kolme sipulia
pari valkosipulinkynttä
liraus soijakastiketta jos tarvitaan
luomuparsakaali
linssejä
mustapippuria
vettä tarpeen mukaan
ja ehkä vielä vähän valkosipulia

Hanki mahdollisuuksien mukaan luomuna nekin ainekset, joista ei ole erikseen mainittu.


Tee näin:

Leikkele koivista lihat sopivankokoisiksi paloiksi. Luista ja rämppeistä voi keittää liemen, niin ei mene mitään hukkaan. Tai antaa koiralle raakana. Miksei kissallekin.

Sekoittele marinadin ainekset ja sotke kaninpaloihin.

Meillä lihat eivät olleet marinadissa kuin valmistelujen ajan. Olisivat ne voineet olla pitempäänkin, mutta näin onnistui oikein hyvin, kun liha oli annospaloina.




















Virittele tulet hellaan. 

Pilko sipuli ja parsakaali, myös varsi kuorittuna. 

Näytä öljypullolle paistokasarin pohjaa. Kuullota sipulit, lisää jossain vaiheessa valkosipulinkynnet. 

Lisää lihapalat marinadeineen parissa erässä. Anna hautua. Tunti kuulostaa sopivalta ajalta. Lisukkeita voi keitellä samalla, kun hella kerran on lämmin. Meillä oli kokojyväriisiä. 

Lisää parsakaalinpalat loppuvaiheessa, noin vartti ennen syöntiä. Jos et tykkää parsakaalista, lisää jotain muuta kasvista. Meillä nyt sattui olemaan sitä. Linssit lisätään kymmenisen minuuttia ennen kuin pitäisi olla valmista.

Jos karri näyttää kuivalta, lisää vettä. Jos se kaipaa suolaa, lisää suolaa tai vaikka soijakastiketta. Jos tulee mieleen, että pitäisiköhän kuitenkin lisätä vielä loppuvaiheessakin valkosipulia, että se myös maistuisi, tee sitten niin. Ja viimeistellään muutamalla pippurimyllyn pyöräytyksellä.

Vielä sananen riisistä. Riisin viljelyyn käytetään yli kolmannes maailman kasteluvedestä. Se tuottaa kymmenesosan maailman metaanipäästöistä ja nopeuttaa siis pahasti ilmastonmuutosta. Siihen vielä kuljetukset päälle. Riisiä viljellään myös täysin kestämättömissä ja epäeettisissä olosuhteissa. Rikkaat riisinviljelijämaat pystyvät tukiaisillaan painamaan hinnan niin alas, että kehittyvät maat joutuvat myymään riisinsä pilkkahintaan. Köyhät viljelijät eivät saa siitä riittävää elantoa. Isot ylikansalliset maatalousyritykset tarjoavat viljelijöille korkeakorkoisia lainoja siementen, lannoitteiden, torjunta-aineiden ja muiden tuotteidensa ostamiseen. Monet ajautuvat velkakierteeseen, joka vain syvenee, mitä enemmän riisiä he tuottavat. Riisipelloilla huhkivat siirtotyöläiset ja orjat, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan työsuojelusta. Eivätkä lukeneet suojeluaineiden turvaohjeita, kun eivät osaa lukea.

Kuluttaja-lehden numerossa 1/2015 on iso juttu basmatiriisin viljelystä. Siinä sivussa kerrotaan myös kuluttajajärjestöjen yhteistyönä tekemästä tutkimuksesta, johon kuului sekä kenttätutkimusta että 12 elintarvikeyhtiölle ja eurooppalaiselle kauppaketjulle tehty kysely. Ongelma on, että edes kyselyyn vastanneet yritykset eivät välttämättä kerro alihankkijoitaan. Näin toimi esimerkiksi Risellan omistaja Ebro Foods. Uncle Ben'siä valmistava Mars ei vastannut lainkaan. Kuluttajan pitäisi luottaa yritysten omiin sosiaalisen vastuun ohjelmiin, joista niistäkään ei paljasteta yksityiskohtia.

Tai sitten voi yrittää vielä löytää jostain reilun kaupan riisiä. Ainakin basmatiriisiä on reiluna niin vähän tarjolla, että hinta on noussut bulkkiriisiä selvästi suuremmaksi. Suomalaiset myymälät eivät enää tarjoa sitä. Ei ole ollut menekkiä. Urtekram on juuri poistanut reilun riisin valikoimistaan, ja Lidlin Fairglobe-basmatiriisiä ei saa Suomen myymälöistä.

Saisikohan sitä, jos kirjoittaisi ja pyytäisi?

Voi myös olla syömättä basmatiriisiä tai ylipäänsä minkäänlaista riisiä. Onhan muutakin ruokaa. Lähempänä kasvanutta, ongelmattomampaa.

Terhi Hautamäen artikkeli aiheesta
on tässä lehdessä.
Siinä kerrotaan paljon enemmän.

--------------

Tervetuloa mukaan seuraamaan tätä blogia, Tua Jalkanen ja Sanna!
Welcome to follow this blog, Ela!

Terve taas

Nonni, syöpäleikkaus onnistui ja olen taasen terve. Valitteluni niille, jotka olivat aikoneet blogin välityksellä seurata urheaa kamppailuani kuolemaan saakka. Älkää kuitenkaan millään muotoa menettäkö toivorikkauttanne, olen suunnitellut joka tapauksessa kuolevani lopuksi. Syöpähoidoistakin voi hyvällä säkällä vielä tulla joku postaus, koska sädehoito kuulemma kuuluu asiaan.

Kuvassa uskoakseni Marguet Rosé Grand Cru -samppanjaa Porvoossa Sicapelle-ravintolassa perjantaina 13. päivä. Kannatti poiketa.

Tällä kertaa ravintolakokemus Sicapellessä ei ollut epätasainen, niin kuin joskus on saattanut käydä. Se oli kauttaaltaan erinomainen. Kaikenkokeneilla seuralaisillani meni useamman kerran silmät nurin.

Odottelen yhä sellaista kameraa, joka välittäisi ruokakuvien katsojille myös makuja. Nämä kuvat on lisäksi otettu hämärissä olosuhteissa, ilman salamavalojen räiskettä. Olen vähän lisännyt valaistusta niihin jälkikäteen, että näkyisi yleensä jotakin.

Alakerran isäntä katuu vieläkin, että kerran vuosia ja vuosikymmeniä sitten uskoi minua, kun estin häntä moukkamaisesti valokuvaamasta annoksia Budapestin Gundelissa, ettei meitä vain luultaisi venäläisiksi turisteiksi. Itse olen kuitenkin vakuuttunut, että kuvista ei välittyisi kuin tunnelman riekaleita, annosten herkullisuudesta ei häivääkään.

Esimerkiksi eilinen alkupala. Sen piti olla maanläheinen valkopapucassoulet. Mikä hiivatti on cassoulet? Jotain ranskalaista diivailua, onpa maanläheistä! Pöytään tuli lautasella vähän mustunut paahtoleivänviipale, ja perässä hymyilevä kokki, joka alkoi kaivaa lusikalla leivän päälle jotain tämän näköisestä purkista ->

Kyseessä oli kuulemma Englannin keittiön lahja maailmalle, beans on toast.

Tölkin sisältö ei kuitenkaan ollut ihan purkkikamaa. Tarjoilijat väittivät joutuneensa itse syömään tölkkipavut; meidän annoksessamme höyryävät pavut olivat kuulemma jotain ihan muuta. Lisänä tuhdisti savunmakuista makkaraa ja sen kanssa samalta alueelta peräisin olevaa eläimellisen alkukantaista punaviiniä. Joka tietenkin sopi kuin nakutettu.

Sicapellen viinipaketissa on aina todellisia helmiä. Kannattaa maistaa viiniä ennen ruuan pöytään tuloa. Se saattaa olla suorastaan pahaa. Sitten ruuan kanssa se puhkeaakin kukkaan. Tämä viini ei potkinut vastaan yhtään. Väite saman alueen ruokien ja viinien yhteensopivuudesta sai meidät vakavasti harkitsemaan viininvalmistusta happamista pikku rypäleistämme. Sen viinin olisi pakko natsata täydellisesti kanipataan. Tai ehkä voikukkaviiniä oman pihan sadosta ja samoilla voikukilla syötettyä kania? Ei voi olla pahaa mitenkään, kun tämäkin makkara-viinipari oli näin hyvä!

Joo, kyllä minä ymmärrän, että ei se kuvassa paljon miltään näytä. Sinun on nyt vain uskominen minun sanaani.

Tuo leipä! Sen oli kuulemma Kaisa leiponut itse paikan päällä satavuotiaaseen juureen. Onnittelut Kaisalle, leipä oli maukasta ja mehevää ja rapeaa ja ihanaa oliiviöljyn kera grillattuna ja sitten myöhemmin ihan sellaisenaan, kirnuvoin kanssa.

Kun lopulta selvisimme cassouletin aiheuttamasta hurmostilasta ja kykenimme taas aistimaan jotain muutakin, esim. näkemään toisemme ja jopa puhumaan, aloimme epäillä, että tästä ei voi tarjoilu mennä kuin alaspäin. Ihme kyllä näin ei sitten käynytkään.

Jaahas, tästä näyttääkin tulevan pitemmänpuoleinen postaus. Onneksi valitsimme vain viiden ruokalajin illallisen ja jätimme juustotkin pois.

Minulla kävi myös tilatessa taivaallisen hyvä tuuri. Olin yksinkertaisuuden vuoksi väittänyt itseäni kasvissyöjäksi, mutta sanoin voivani kyllä syödä kalaa ja simpukoitakin. Tarjoilija oli jo lähdössä viemään tilausta keittiöön, kun tulin kysyneeksi, eiväthän heidän lihansa vain satu olemaan luomua. No kyllä sattuivat! On kuulemma joku muukin sanonut, että kannattaisi kertoa asiasta ruokalistassa! Tämän jälkeen minulle alkoikin käydä kaikki. Tarjoilija oli vielä niin tavattoman huomaavainen, että tarjosi mahdollisuutta vaihtaa tartar johonkin toiseen vaihtoehtoon. Hän varmaan arveli raa'an lihan voivan tuottaa vaikeuksia tällaiselle kukkahatulle. Todellisuudessahan minä olen seurueemme varsinainen raakalainen, jota joutuu sohimaan grillipihdeillä kauemmas, etten ahmisi pihvejä ennen kypsennystä. Mutta kauniisti ajateltu kuitenkin.

Otetaanpas sitten pikakelauksella. Muille tuli kampasimpukka-annos, mutta yksi simpukoita syömätön sai sen tilalle lohta (kuvassa). Kampasimpukoista ei ole kuvaa, mutta asettelu oli samanlainen. Keskellä oleva vihreä liemi on ilmeisesti surautettu vesikrassista. Se maistui ihanasti ruoholle, vaikkakin joidenkin mielestä tuosta voisi jättää ihana-sanan pois.


Marmorifileetartar oli päällystetty jollain sammakonkudun näköisellä, joka sittemmin paljastui tapiokahelmiksi. Isompia tapiokapalleroita käytetään taiwanilaisissa kuplajuomissa, joita alkaa saada länsimaistakin. Niihin on helppo imeyttää erilaisia makuja. Nämä maistuivat suunnilleen soijakastikkeelta.





Monesti tartarin tarjoajat eivät luota lihan omaan makuun, vaan koittavat peittää sen esimerkiksi pippurilla tai etikalla. Miksi sitten tarjota tartaria ollenkaan, kysynpä vaan. Tämä oli hyvä.

Koska söimme vain viisi ruokalajia, saimme valita turskan ja possunkyljen välillä. Herkullisen läskinen possu tarjottiin omassa liemessään lehtikaalin kera. Lehtikaali kirvoitti ihastuksen huudahduksia; koitanpa taas kasvattaa sitä ensi kesänä. Ei siitä kuulemma saa samanlaista kotioloissa, mutta onhan se hyvää silti, vaikka ei ihan juuri tällaista.



Turskahan ei varsinaisesti maistu miltään, mutta ennakkoluulot olivat turhia: siitä oli silti saatu maukas annos. Mukana pinaattia, 63-asteinen muna, sopivan happamia majoneesisöösejä ja ihanan rasvaisia ja suolaisia lantin kokoisia rapsakoita perunalettusia.







Jälkiruokana saatiin omenaterriiniä, kinuskikastiketta, jäätelöä ja paistettuja limpunmurusia. Tällä yhdistelmällä on suorastaan pakko onnistua. Kerran näinkin; Sicapellessä on nähty uhkarohkeitakin kokeiluja. Omena tarjoiltiin makuumme liian kylmänä. Näin saimme vähän kritiikkiä tähänkin kritiikkiin.



Koska Sicapellen lista vaihtuu omia aikojaan, pikku hiljaa, kuukauden päästä on jo puolet listasta jotain muuta.

Ei ole aivan mahdoton ajatus, että tuolla saattaisi käydä uudestaan. Nythän on sentään lotossakin jättipotti...

-----------------

Tervetuloa tämän ravintolakritiikittömyysblogin lukijoiden joukkoon, Mervi!

Broileria voi syödä

Ehtikin vierähtää vuosia ilman että söin broileria. Eiliseen asti.

Alakerran isännällä jäi grillauskausi päälle.

Tavallinen Suomessa myytävä broileri ei ole mikään kanarotu vaan eri rotujen risteytys, hybridi. Se on jalostettu kasvattamaan valtavat rintalihakset. Kuudessa viikossa broileri paisuu pikkutipusta 1,7-kiloiseksi. Jotta rintalihasten paino ei kaataisi sitä nokalleen, siitä on tehty myös isojalkainen. Haluaisitko kuulla hieman broilerien kasvatuksesta?

Jos et halua, sinulla on ilmeisesti jo asiasta jonkinlainen käsitys. Jos haluat, löydät helposti tietoa netistä. Voit valita näistä käsitystäsi tukevan kannan tai vilkaista kaikki, jos tahdot saada monipuolisemman näkemyksen:

Kana nimeltä Ross 508 / YLE
Broilereiden kasvatus / Animalia
Uskomuksia broilerista / Siipikarjaliitto

Broilerien sekä niiden vanhempien elämässä on eräitä epämiellyttäviä piirteitä, joiden takia en ole viime vuosina tukenut kyseistä teollisuudenalaa ostamalla sen tuotteita. Toki olen silti joutunut tahtomattani tukemaan sitä verovaroin.

Nyt Suomesta ilokseni saa myös jonkun verran eettisemmin kasvatettua broileria. Suolaa & hunajaa -blogissa on hieno postaus aiheesta, käy katsomassa.

Ostin L'uomu nokan rintaleikkeitä koekäyttöön. Linkistä sopii käydä katsomassa, millaisesta elukasta on kyse ja miten se elää elämänsä.

Grillatessa meni aikaa hieman enemmän kuin pakkauksessa suositeltu 10 minuuttia, olihan pakkasta toistakymmentä astetta ja piti ensin rakentaa kunnon hiillos, ettei se loppuisi kesken. Alakerran isännän grillikausi ei ole vielä päättynyt. Yleensä se lopahtaa tammi-helmikuussa ainakin noin kuukaudeksi viritäkseen sitten taas entistä vilkkaampana, kunhan grilli on lapioitu esiin kevättalven hangista.

Alakuvassa saattaa näyttää, kuin kananrintaa olisi hieman veitsellä sörkitty, ja niin onkin. Pitäähän kypsyysaste varmistaa ennen aterialle käymistä. Lisukkeena uunijuureksia ja jugurtilla jatkettua valkosipulimajoneesia. Jos nyt yrität kuvitella makua, voin kertoa, että itse kasvatetut palsternakat olivat taivaallisia ja broilerissa oli sitruunainen marinadi. Vai pitäisikö kirjoittaa reilusti vain marinaati, niin kuin marmelaati?

Kyllä oli taas mukavaa pitkästä aikaa syödä broileria, vaikka toden sanoen suurempi ikävä minulla oli pekonia niinä vuosina, kun olin jo alkanut vierastaa tehotuotantoa ja pekonia ei vielä saanut luomuna. Broileri on kuitenkin maultaan melko lähellä kania, mutta pekonia ei oikein voi korvata millään.

Alakerran isäntä huomauttaa tähän, että broilerissa on nahka! Kani on kokille päätyessään nahaton. Ei sama ollenkaan!

Tämä oli kyllä hyvä lisä ruokakaupan valikoimiin, täytyypä muistaa kiittää kauppiasta.

--------------------

Tervetuloa mukaan tämän blogin lukijoiden joukkoon, talikko!

Tiellä

Kävin pikaisesti Turussa syömässä ja kai minulla oli joku toinenkin tekosyy poiketa siellä. Tien päällä oli aivan valtavan kaunista, kun oli lumiset maisemat! Ensin auringonnousua enteilevässä vaaleanpunaisessa hämärässä, sitten auringon noustessa, auringon paistaessa, lumisateessa jne. - Oli upean näköistä.

Pitäisiköhän poistua kotoa vähän useammin?

Päätin, etten rysäytä tänne läjää valokuvia maantiestä, mutta sitten näin Sadun hienot on the road -kuvat Kaliforniasta ja ajattelin että hittolainen, kyllä minäkin! Ei ole yhtään tylsää, tai jos ehkä sinusta onkin niin joku ulkomaanelävä voi eksyä tänne näkemään nämä ja pitää hyvinkin eksoottisina. Eihän sitä koskaan tiedä. Joten tässä tulee! Muista varmasti napsauttaa kuvat isommaksi, että voit ihailla niitä riittävästi. Jos ne ovat epätarkkoja, voi voi, se johtuu vain vauhdin hurmasta.

Siitä en tajunnut hankkia kuvaakaan, kun kaikki oli ihan vaaleanpunaista. Suu auki vain ällistelin. Mutta sitten ajoin pahki tällaiseen sumupilveen.

Kuvat ovat tietysti uskollisen navigaattorini ottamia. Enhän minä nyt vauhdissa, milloinkaan!

Nämä aamu-usvat vaan olivat niin hienoja.

Ja sitten yhtäkkiä sää selkeni. Tässä kohdassa on pakkasta sopivasti, -20°C.

Kyllä varmaan näillä kuvilla on joku funktio tässä tarinassa. Niin kuin että autoja tuli vastaan ja samaankin suuntaan niitä meni. Ja sieltä se aurinko nousee! Puunlatvoissa paistaa jo! Navigaattori ja minä hihkuimme ja osoittelimme hienoimpia kohtia toisillemme.

Mutta sitten kun aurinko paistoi ja hanki kimmelsi ja jokaisen puun jokainen oksa oli koristeltu ja sillankaiteisiinkin oli ommeltu miljoona paljettia, olikin ehkä jotenkin liian tavallisen näköistä ja kuvaaminen unohtui taas.

Tänään päivä valkeni pilvisenä. Ajoin Tammelaan. Sää heittäytyi aivan lämpimäksi.

Ystäväni lähetti taannoin minulle Ranskasta nipun vitsejä. Yhdessä äiti käskee lasta katsomaan mittarista, onko ulkona kylmää vai lämmintä. Lapsi katsoo ja tiedottaa, ettei ole kylmää eikä lämmintä, ulkona on nolla astetta.

Mikäs vitsi tuossa on, muka! Eihän nollassa asteessa ole kylmä! Ihan järkevästi sanottu lapselta.

Ei suomalainen voi ymmärtää ranskalaista huumoria. Kulttuuriero.

No kumminkin oli siis lämmintä, nollakeli, ja oi miten ihanasti kaikki puut oli kuorrutettu. Ajettiin pikkutietä metsään.

 Tie vain kapeni ja kapeni, mutta ennen kuin se muuttui tykkänään kinttupoluksi, tulimmekin perille Yli-Tokon tilalle.

Hain sieltä hyvänlaisen satsin laidunpossua. Vihdoinkin voin taas syödä sikaa hyvällä omatunnolla! Tämä erä saa riittää meille ensi syksyyn asti. Tulevana kesänä meillä on toivottavasti oma possunpuolikas kasvamassa tuolla farmilla, ja siinähän sitten riittää mukuttamista taas vuodeksi eteenpäin. Jos minulla käy niin hyvä onni elämässä, että tämä projekti toteutuu, raportoin varmasti siitä kuvien kera.

Tällä kertaa poikkesimme Yli-Tokolla aivan kiepahtaen vain. Varsinaisesti tila on erikoistunut vuonohevosiin, mutta onhan siellä muitakin elukoita.

Luullakseni.


Loppuksi vielä suttuinen kotivideo lapsesta, joka ei halua syödä elämiä. Ja äiti antaa periksi!