keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Talipalloista ja valokuvauksesta

Useat asiantuntijat ovat neuvoneet minua tarjoamaan harmaapäätikalle ihraa, jotta se jättäisi ikkunankarmit syömättä. Ensi hätään turvauduin talipalloihin, varsinainen läski tarjoillaan perinteisesti lähempänä talvipäivänseisausta.

Aikaisemmin talipallotorni on sijainnut talon viereisessä omenapuussa, mutta jotenkin tuo puu on onnistunut söjöttämään oksansa vuosi vuodelta yhä laajemmalle niin että esimerkiksi
a) puun viereistä laattapolkua ei enää pääse kulkemaan ja
b) talipallojen paikka jää ikkunasta katsoen aivan risukon peittoon.

No minä ovelana tätinä vaihdoin talipallojen paikkaa. Haluanhan päästä valokuvaamaan kaikkia ihmeellisiä otuksia, joita talipallot houkuttelevat.

Ensin sihtailin alakerran keittiönikkunoista, missä kohdassa on hienoimmat maisemat. Loppujen lopuksi kilpailu oli aika tasaväkinen.



Päädyin valinnassani aroniaan, koska se on keskeisellä paikalla ja näkyy hyvin ikkunasta. Lintujen valokuvaus onnistuu siis oivallisesti. Yläkuvassa mallina keltasirkku.

(Salaisena toiveena tässä oli lisäksi, että naakat eivät ehkä tyhjennä talipallotelinettä ihan joka päivä, kun se on tuolla tiheikössä. Vaikka mistäs sitä ikinä tietää. Naakka on kyllä ketterä eläin. Ja tykkäänhän minä naakoista, toki! Niiden ruokkiminen vain tulee niin kalliiksi.)

Otin varmemmaksi vakuudeksi aroniassa istuvista linnuista myös lähikuvia. Kyllä toimii! Tässä näitä:




Tavallisesti poistan sata ikkunan läpi otettua kuvaa jokaista säästettävää kohti. Säästän ne, joista pystyy päättelemään, mikä eläin on kyseessä.

Näin aurinkoisella säällä kuvat tietysti onnistuvat paremmin, kun valotusaika on lyhyempi. Hämärissä käsien tärinä lisää haastetta mukavasti. Ei elämässä pidä olla liian helppoa. Pokkarini pitkä zoomi sitten moninkertaistaa tärinän.



Kävin siis eilen ripustamassa talipallot aroniaan. Tämä kuva on otettu ulkoa käsin. Kyllä on jotenkin pliisua eikä ollenkaan niin taiteellista. Epäjatkumot antavat kuvalle tiettyä oomphia, sitä erityistä jotakin, jolla luontokuvakilpailuja voitetaan. Varmastikin.




En ollut vielä ehtinyt sisään taiteellisten ikkunoiden taa, kun ensimmäiset koemaistajat pyrähtivät paikalle. Tintit eivät kovasti arastele ihmistä.




Jatkossa kuitenkin kuvaan  mukavasti ja lämpimästi  luovasti sisätiloista käsin, joten sinä saat nauttia parhaimmillaan jopa tällaisista kuvista. Nyt vain toivotaan, että harmaapäätikan lisäksi muutkin suurharvinaisuudet löytävät paikalle. Odotan tukaania.



maanantai 28. marraskuuta 2016

Harmaapää pyrkii seinän läpi

Aamuisin kuuluu keittiönikkunani takaa koputusta, kratinaa ja kahinaa.


Ensimmäisellä kerralla säikähdin, kun ikkunan ääreen astuessani näin harmaapäätikan lasin toisella puolella, painautuneena kiinni lämpöä valskaavaan ikkunanrakoon. Säikähdimme molemmat. Hän lennähti muutaman metrin päähän omenapuuhun, ja saatuamme näin hieman välimatkaa silmäilimme toisiamme mietteliäästi ja totesimme säikähdyksen melko turhaksi.


Luulen, että hän hakee ikkunanraoista hyönteisiä ruuakseen. Toivon ainakin, ettei kyse ole mieltymyksestä ikkunakitin makuun. Jos tuollaisella nokalla alkaa putsata kittejä ikkunoista, lasit tipahtavat jo ennen joulua.



sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Adventtikampa

Askartelin alakerran isännälle terveellisen ja maukkaan adventtikalenteri-aamukamman. Se alkoi tänään ensimmäisestä adventista ja päättyy siihen kun hänellä, toisin kuin minulla, alkaa joululoma. Nyt ei tarvitse enää kuin pysyä tahdissa ja syödä yksi omenansiipale joka aamu; kyllä se talvipäivänseisaus lopulta koittaa. Tai koittaa koittaa, vaikkei päivä ehkä onnistuisikaan aivan ylettömästi valkenemaan.



Adventtikampa roikkuu kätevästi alakerran isännän ruokapöydän päällä, kohdassa johon hän väistämättä lyö aamuisin päänsä. Kalenteri tulee siis havaittua, vaikka kuinka silmät sikkarallaan nousisi päivän töihin.

Erinomaisen hienoa ensimmäistä adventtia sinullekin!



torstai 24. marraskuuta 2016

Satokausikalenteri


Hyvä ystävä, tämä on mainos! Vai onko, kun Satokausikalenterin tekijät eivät tiedä, että mainostan heitä? No suositus kumminkin. Melkein tekisi mieleni sanoa, että kirja-arvio, sen verran runsas lukupaketti tämä kalenteri on.

Tällaista olen kaivannut, ja nyt se on tässä.

On monta hyvää syytä suosia sesonkikasviksia. Esimerkiksi nyt edullisuus, ekologisuus, tuoreus ja maku. Kalenterista löytyy lisää. Tämän kalenterin avulla sesonkiruokailu on helppoa. Perustana ovat kotimaiset kasvikset, sekä tuoreet että varastoitavat, ja ruokavaliotaan voi halutessaan monipuolistaa niillä tuontikasviksilla, jotka kulloinkin ovat parhaimmillaan. Ja kerrotaan täällä myös villivihreistä ja kaloistakin!

Avataanpas kalenteri ja katsotaan, kuinka se toimii.



Johdantoaukeaman jälkeen alkaa heti ihan sellainen kalenteri-kalenteri, josta selviää, että tänään on torstai ja Ismon päivä. Joka kuukauden kuvasivulla on lueteltu kotimaiset ja ulkomaiset sesonkikasvikset ja lisäksi varastokasvikset. Sitten on vielä suositus: kokeile ainakin näitä. Jospa oikeasti ottaisi projektiksi käyttää noita suosituskasviksia joka kuukausi. Myös niitä, joita ei ehkä tule normaalisti käytettyä.

Mutta tähän ei saada menemään kuin kaksitoista aukeamaa, ja sitten on vielä kaksi kolmannesta kalenterista jäljellä. Mitä loppusivuilla on?

Paljastan aiheet.

Fodmap-ruokavalio rauhoittaa herkän vatsan
Villiyrtit ovat sesonkiruokaa parhaimmillaan
Villiyrtit (kolme sivua eri yrttien käyttöohjeita ja niiden sesongit kuukausittain)
Kalojen, äyriäisten ja nilviäisten ravintoainetaulukko ja sesongit kuukausittain)
Yleistietoa ravintoaineista ja saantisuosituksista; yleistieto-osuuden jälkeen kustakin kivennäisaineesta ja vitamiinista tarkempi selostus: mihin sitä tarvitaan ja mistä sitä saa (4 sivua, lähteet lueteltu)
Kasvisten ravintoainetaulukko (4 sivua)
Kasvisten kuvaukset; mistä tuntee hyvän ja kypsän, miten käytetään, mistä tuodaan, satokausi, säilytyslämpötila, luovuttaako paljon etyleeniä tai onko sille herkkä, sopiiko fodmap-ruokavalioon (mukana myös sieniä, 18+ sivua)


Täydennä ruokavaliotasi terveellisillä pähkinöillä ja siemenillä
ja takakannessa vielä Satokausikalenterin tarina.

Mutta nettisivuilta löydät vielä paljon tätäkin enemmän tietoa.

Huhhuh, näinköhän sitä taas joutuu viisastumaan?


--------------

Lämpimästi tervetuloa mukaan, Katja Liukkonen!



maanantai 21. marraskuuta 2016

Tekstiilin kierrätys

Päivän Hesari tiesi kertoa, että suomalaiset heittävät vuosittain menemään yli 70 miljoonaa kiloa tekstiilejä. Niiden kierrätystä ei vielä ole saatu organisoitua yhtä hyvin kuin vaikkapa paperin tai lasin. Edistystä on kuitenkin tapahtunut. Siitä lisää Hesarissa.

Tekstiilijätevuoria on tietysti alkanut viime aikoina syntyä, kun nuoriso saattaa perjantain shoppailusessiossa ostaa kymmenkunta halpaa t-paitaa. Joka viikko. Eihän niitä kaikkia ehdi käyttää edes kertaalleen. Eivätkä monet niistä useampaa käyttökertaa kestäisikään.

Kuulemma joitakin vuosikymmeniä sitten ostettiin parempilaatuisia vaatteita ja lopuksi ne kierrätettiin matonkuteiksi, joten tekstiilijätettä ei juurikaan syntynyt.

Ilmeisesti elän jonkinlaisessa aikasilmukassa. Lisäisin vielä, että ostamisen ja matonkuteeksi leikkaamisen välisinä vuosikymmeninä pruukaan käyttää vaatteen loppuun asti. Ja sitten vielä vähän. Ja menee se vielä kesällä puutarhassa, ainakin jos ei kukaan tule käymään.

Lahoimmista kohdista ei saa edes matonkuteita. Niistä tulee kertakäyttörättejä saastaisimpiin siivoushommiin.

Mutta on matonkudetarpeitakin päässyt kertymään vinttikomeroon useampia pahvilaatikollisia.

Minulla kun ei ole täällä tilaa pystyttää kangaspuita, päätin kokeilla räsymaton virkkausta. Hyvinhän se onnistuu ja on lisäksi hauskaa! Jos ei liikaa suunnittele, vaan ottaa mitä sattuu olemaan käsillä tai leikkaa paidanhelmoja sitä mukaa kuin inspiraatio määrää, tämä käy taideterapiasta.




Tuo kirjava rantu on ruudullista kauluspaitaa, jonka sain ammoin hyvin käytettynä siskolta. Muut ovat enimmäkseen lakanoita ja tyynyliinoja. Tuo kirkkaamman sininen oli niin ihana pussilakana! Lauran kanssa ostettiin samanlaiset toisistamme tietämättä. Ukkosensininen on Finlaysonin tyynyliina; se oli hiutunut jo aivan puhki keskeltä, mutta reunoista sai vielä näin paljon kelpo kudetta. Tämä matto on sataprosenttista puuvillaa. Noiden materiaalien ostoaikoihin ei ollut ekopuuvillaa saatavissa, mutta minun mielestäni ne muuttuvat vuosien saatossa koko ajan ekommiksi.



Tää on vielä kesken...

Taisin jäädä niin sanotusti koukkuun. Täältähän tunkee uusi matto. Nuo oranssit sortsit minulla oli silloin 20 vuotta sitten Kreetalla! Tuon punaisen jättipaidan sain Heliltä 80-luvulla! Ja on tässä sitä samaa ihanaa pussilakanaakin, tuolla niin rakkaan kirkkaansinisen ruutupaidan vieressä. Se olikin pitkäkäyttöinen paita, olisiko sekin ollut siskon peruja vai mistähän se ilmestyi? Virkkaaminen käy ilmeisesti myös muistijumpasta.

Ohje matonvirkkaukseen löytyi Hella & houkutuksesta. Minun mattoni eivät näytä samalta kuin siellä, mutta enpä toisaalta ole noudattanut ohjettakaan. Pitää sellainen kuitenkin olla. Siinä on sama juttu kuin ruokaresepteissä. Tai etikettisäännöissä: ne pitää tuntea, että niitä sitten voisi rikkoa.


-------------

Tervetuloa mukaan keskeneräistelemään, Ursula Peponis!


torstai 10. marraskuuta 2016

Täällä taas


- Nonih, täällä sitä ollaan Keskeneräisen talviravintolassa. Onneksi löysimme paikalle ennen kuin ruoka loppuu; täällä näyttää olevan kuokkavieraita aivan mahdottomasti, hmph! Kuulemma on joskus ennenkin ollut tässä blogissa kuvia samasta aiheesta. Syy ei suinkaan ole meidän. Me emme koskaan toista itseämme. Meillä on joka aamu tuore näkökulma!




- Tässä olemme siis Eppu, Heppu ja minä.




- Ja lisää sakkia saapuu paikalle.

Hetkinen vain (huutaa Keskeneräinen)! Keitäs nämä eput ja heput ovat? Minä tein viime talvena aivan valtavan työn kun laadin virallisen kukkorekisterin tarkan dokumentoinnin perusteella! (Katso täältä numeroa napsauttamalla kukkorekisteri, osat 1 ja 2.) Tunnistin Ukon ja Paten ja Eikan ja Urmaksen ja Vekan, muiden muassa. Ei täällä silloin ollut mitään eppuja. Nämä ovat ihan uusia kukkoja. Menikö koko työ aivan haaskuun?! Mistä nämä tänne tulivat?

Tämä arkistoijan painajainen alkoi jo kuukausi sitten:


Lokakuun alussa pihaan pölähti yhtäkkiä tusinan verran täysin tuntemattomia fasaaneja, kukkoja ja kanoja. Kukot olivat kiiltäviä ja komeita mutta vieraita. Vaikka olivatkin kuin kotonaan.




Lähemmin tarkasteltuna osalla oli merkillisiä valkoisia kohtia naamassa. Ihan kuin meidän... pikku... tipuilla!

Komeat kukot olivatkin samaa poikuetta, joka tässä on taaperrellut koko loppukesän. Uusissa vaatteissa vain.




Joillakin oli vielä hieman puutteita asussaan. Esimerkiksi kaikki eivät olleet ehtineet kasvattaa täysimittaista pyrstöä. Kuka minkäkin kohdan oli jättänyt viimeiseksi.




He olivat kyllä selvästi itselleen aivan tutuilla paikoilla. Herrajjestas, onkos siinä meidän Petteri lempioksallaan? Oletpas sinä kasvanut!

Tämä asettaa minut nyt pulmalliseen tilanteeseen: aloitanko arkistointityön alusta, kuvaan ja kuvailen, seuraan ja kirjaan ja ehkä kevääseen mennessä olen saanut luoduksi uuden, ajantasaisen kukkorekisterin...

Tai ehkä minä vain kuvaan.



-------------

Marika T! Tervetuloa seuraamaan fasaanien toilailuja ja muuta mielenkiintoista, mitä keskeneräisellä mäellä on kesken!


lauantai 5. marraskuuta 2016

Mitä syksylle tapahtui?


Minä käyn nykyisin niin hitaalla, että aika vain liukuu ohi. Oli minulla kuviakin otettuna syksyn väriloistosta ja pihamme uusista asukkaista. Mutta lokakuu hävisi jonnekin, ja nyt ne ovat jo vanhentuneita.

Liian myöhään muistin, että olin ajatellut istuttaa tänä vuonna valkosipulit hyvissä ajoin ja vieläpä lähettää niitä ystävällekin istutettavaksi. Ja nyt onkin jo maa jäässä ja lumi päällä. Ei se tosin estä valkosipulien istuttamista, hyvissä ajoin istuttamisen kylläkin. Enkä minä jaksa niitä kaikkia kerralla istuttaa: tänään vähän, seuraavana päivänä lepään, sitten taas pikkuisen. Väliajat vain istun, enkä aina jaksa edes istua suorassa.

Ajan virtaamisen huomaa siitä, että koko ajan pitää leikata kynsiä.

Lääkäri sommittelee b-lausuntoa, pitäisi hakea osatyökyvyttömyyseläkettä. Osatyökykykin tosin kuulostaa liioittelulta. Että jaksaisin käydä töissä, jopa parina päivänä viikossa! Mutta ei ole mitään "oikeaa" tautia joka kelpaisi diagnoosiksi. Syöpä oli siitä hyvä, yksi sana riitti eikä tarvinnut selitellä.

Puutarhakalusteet peittyvät lumeen, ikkunat ovat tiivistämättä. Mutta onhan kaunista. Tänään leijailee harvakseltaan isoja lumihiutaleita, kuin animaatioelokuvassa. Sellaisella sateella pitäisi olla oma nimi. Kielestä puuttuu sanoja.





----------------

Tervetuloa seuraamaan tätä blogia, Riitta Karjalainen! Kyllä tämä tästä taas päivittyy.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...