Tunnisteet
ALOITA TÄSTÄ
bloggaus
elukat
eläintarha
energia
ennustus
fasaani
gm
henkilö
hevosenliha
hiilijalanjälki
hortoilu
hunaja
huussi
ikkunat
ilmastonmuutos
juomat
kana
kani
kasvatus
kasvissyönti
kasvit
keittiö
keli
kierrätys
kirja
kuisti
kuluttaminen
käsityö
lainsäädäntö
lammas
lehti
lihan tuotanto
linnut
luomu
maalaus
maalämpö
maatiaiset
matka
meditaatio
metsä
Monsanto
NASS
nauta
oikeinkirjoitus
omavaraisuus
putkiremontti
puutarha
ravintola
remontti
rintamamiestalo
ruoka
sairaus
sato
siivous
sika
sisustus
talous
talvivarastot
tuulivoima
tuumailu
vaalit
vaatteet
valitus
valokuvaus
vuodenajat
yhteisöasuminen
ylellisyys
tiistai 30. toukokuuta 2017
Tervetuloa viileä sää
Omena avasi ensimmäiset kukkansa eilen. Nyt on juuri passeli hetki sään kylmentyä vähäksi aikaa.
Sillä tavalla tätä sesonkia riittää kauemmin. Ja jos ensi yönä tulee kauan kaivattu sade, rankkakin ehkä, ei se vie mennessään kaikkia omenankukkia, koska suuri osa on vielä tiukasti nupulla.
Vasta kaikkein havaintokykyisimmät mehiläiset ovat töissä omenatarhassa. Kylmän säärintaman ehtiessä tälle pituuspiirille mehiläiset vetäytyvät pesiinsä tarinoimaan ja kimalaiset ottavat vastuun omenan pölytyksestä.
Myös omenapuun alla rehottaa ja kukkii.
Kylmä sää sopii koulujen päättäjäisviikonlopulle. Räntäsateessa ilmenee vähemmän ilkivaltaa, vähemmän alkoholimyrkytyksiä ja harvempia hukkumisia. Jos olet järjestämässä puutarhajuhlia, lohduttakoon edes tämä tilasto sinua.
torstai 25. toukokuuta 2017
Tehdään viinimarjoja
Eipä paljon mitään tulisi mitään, jos eivät kimalaiset ahkeroisi. Äkkiä loppuisi syötävä maailmasta, esimerkiksi mustikat katoaisivat heti. Kuinkas sitten suu pantaisiin.
Tässä tehdään meille viinimarjoja ensi talveksi.
Viinimarjapensaat siis kukkivat! Ja kukkii moni muukin.
Tuomi tuoksuu huussinnurkalla.
Kirsikka kanakopin seinustalla.
Rakkaat vaahterat soivat kimalaisten pörinää.
Mehiläinen juo valoa.
keskiviikko 17. toukokuuta 2017
Kuntoutumista metsässä
Nykyään en jaksa tehdä paljoakaan. Ennen kävelin eikä kävelemiselle ollut mitään rajaa. Huoletonna luotin jalkoihini, että ne vievät minut tästä tuon vuoren yli ja metsän halki, tänään ja vielä huomennakin. Nyt pitää varoa, etteivät voimat lopu kesken lenkin niin etten pääse takaisin kotiin. Eikä se ole enää mikään pitkä lenkki.
Jaa mikä minua vaivaa? Sen kun tietäisi. Malttia: vastahan minä vuosi tai pari sitten kirjoitin, että diagnoosi julkaistaan heti kun saadaan selville (pysy kanavalla). Tutkimukset jatkuvat.
Kovasti oireet viittaavat esimerkiksi krooniseen väsymysoireyhtymään (cfs), mikä on sikäli noloa, että en ennen oikein kunnolla edes uskonut mokomaan höpöhöpötautiin. Ruttojumalan kosto? Mutta katsotaan nyt vielä.
Nyt, kun kaikki tekemiseni on hyvin rajallista, olen ymmärtänyt, että se mitä eniten haluan, on kävellä metsässä.
Omavaraistelu tietysti on minun juttuni myös. Elukoista olen joutunut sairauden myötä luopumaan, mutta puutarhassa kasvaa vielä joitakin ruokakasveja. Enimmäkseen vuohenputkia ja nokkosia, mutta kuitenkin.
Töissä käyn sen verran kuin pystyn - en siis paljon - ja se syö vähät voimani, niin että kivat ja kuntouttavat asiat jäävät. Niin kuin se käveleminen.
Siispä käytin tilaisuuden hyväkseni, kun olin sairaalareissulla päätynyt sellaisen pienen kaupunkimetsän äärelle, jossa on kävelyteitä, koirankakkoja, kaljatölkkejä ja muuta idyllistä. Uskalsin lähteä pienelle kierrokselle. Ajattelin, että jos väsyn enkä pääse etenemään, istahdan kannonnokkaan ja syön repustani banaanin.
Hanhiaura lensi kääkkyen koilliseen. Aamuaurinko paistoi.
Heti kun astuin metsätielle, kuulin voimallista tikan rummutusta. Aloin kuikotella kaula kenossa ylöspäin, jotta saisin tikan silmiini. Ja herramunjee mitä näinkään!
Vihreää! Ihan selvästi!
Ei sitä vielä oikein erottanut muuta kuin latvuksissa ja valoa vasten. Kiitos tikalle, että tulin oikaisseeksi ruotoni ja luoneeksi silmäni ylös taivaisiin!
Parin metrin päässä tietä tonki peloton mustarastas. Cityeläimet näkyvät tottuneen ihmisiin eri tavalla kuin meillä siellä maalla. Katseli se minua kirkkaalla silmällään, ja kun lähdin eteenpäin, se lennähti läheiselle oksalle. Siinä se nökötti kuin pikimusta aukko maisemassa ja vahti ohimenoani.
Joka puolelta kuului rakentamisen ja liikenteen ääniä. Metsää oli harvennettu. Yksi läntti näytti kuitenkin suht koskemattomalta. Poikkesin polulle.
Niin kuin näet, taivas pilkottaa puiden takaa: ei tämä iso metsä ollut. Mutta ihan tarpeeksi metsä tähän tarkoitukseen. Mustarastas lauloi, ja peipponen ja tintit.
Polku katosi hakkuuaukiolle. Kevyen liikenteen väylä oli ihan vieressä, kulkeuduin sille. Askel oli jotenkin huterampi kuin aikaisemmin. Keskityin kävelemään jäntevästi. Ojassa nyhjäsi rusakonpoika aterioimassa, mutta hyppeli pusikon suojiin vastaantulijan tieltä, ennen kuin ehdin tarkentaa.
Tienvierus oli valkovuokkomerenä. Tässä äitienpäiväkukkia, ei paljonkaan myöhässä. Ole hyvä, äiti!
(Äitini pitää enemmän elävistä kuin kuolleista kukkasista. Voin ruhtinaallisen anteliaasti lahjoittaa hänelle joka vuosi kaikki tienvierusten valkovuokot.)
Jokin piti merkillistä rääpättävää ääntä. Jäin seisoskelemaan. Etsin valojen ja varjojen joukosta.
Joku mörkö. Ja toinenkin.
Neljä närheä kisaili ja rähisi lähipuissa. Jahtasin niitä kamerallani, ja ne leikkivät velociraptoria: Yksi lensi näyttävästi johonkin puskaan ja esitti siellä sekalaisia ääniä ja kahistelua. Minä sitten taitavana vaanin häntä enkä huomannut niitä kolmea muuta, jotka vaanivat minua. Ennen kuin lähtivät lentoon ihan pääni päältä. Kuinka voi noin värikäs lintu hävitä niin hyvin koivun runkoon, että en näe sitä, vaikka tiedän, että se on siinä?
- Kiitos piilosleikistä, oli hauskaa!
Kannatti lähteä metsään taas. Metsä se on pienikin metsä, ja luulen että hätätapauksessa yksikin puu riittää.
Ei se minua kokonaan parantanut, mutta mielen kuitenkin.
Jaa mikä minua vaivaa? Sen kun tietäisi. Malttia: vastahan minä vuosi tai pari sitten kirjoitin, että diagnoosi julkaistaan heti kun saadaan selville (pysy kanavalla). Tutkimukset jatkuvat.
Kovasti oireet viittaavat esimerkiksi krooniseen väsymysoireyhtymään (cfs), mikä on sikäli noloa, että en ennen oikein kunnolla edes uskonut mokomaan höpöhöpötautiin. Ruttojumalan kosto? Mutta katsotaan nyt vielä.
Nyt, kun kaikki tekemiseni on hyvin rajallista, olen ymmärtänyt, että se mitä eniten haluan, on kävellä metsässä.
Omavaraistelu tietysti on minun juttuni myös. Elukoista olen joutunut sairauden myötä luopumaan, mutta puutarhassa kasvaa vielä joitakin ruokakasveja. Enimmäkseen vuohenputkia ja nokkosia, mutta kuitenkin.
Töissä käyn sen verran kuin pystyn - en siis paljon - ja se syö vähät voimani, niin että kivat ja kuntouttavat asiat jäävät. Niin kuin se käveleminen.
Siispä käytin tilaisuuden hyväkseni, kun olin sairaalareissulla päätynyt sellaisen pienen kaupunkimetsän äärelle, jossa on kävelyteitä, koirankakkoja, kaljatölkkejä ja muuta idyllistä. Uskalsin lähteä pienelle kierrokselle. Ajattelin, että jos väsyn enkä pääse etenemään, istahdan kannonnokkaan ja syön repustani banaanin.
Hanhiaura lensi kääkkyen koilliseen. Aamuaurinko paistoi.
Heti kun astuin metsätielle, kuulin voimallista tikan rummutusta. Aloin kuikotella kaula kenossa ylöspäin, jotta saisin tikan silmiini. Ja herramunjee mitä näinkään!
Vihreää! Ihan selvästi!
Ei sitä vielä oikein erottanut muuta kuin latvuksissa ja valoa vasten. Kiitos tikalle, että tulin oikaisseeksi ruotoni ja luoneeksi silmäni ylös taivaisiin!
Parin metrin päässä tietä tonki peloton mustarastas. Cityeläimet näkyvät tottuneen ihmisiin eri tavalla kuin meillä siellä maalla. Katseli se minua kirkkaalla silmällään, ja kun lähdin eteenpäin, se lennähti läheiselle oksalle. Siinä se nökötti kuin pikimusta aukko maisemassa ja vahti ohimenoani.
Joka puolelta kuului rakentamisen ja liikenteen ääniä. Metsää oli harvennettu. Yksi läntti näytti kuitenkin suht koskemattomalta. Poikkesin polulle.
Niin kuin näet, taivas pilkottaa puiden takaa: ei tämä iso metsä ollut. Mutta ihan tarpeeksi metsä tähän tarkoitukseen. Mustarastas lauloi, ja peipponen ja tintit.
Polku katosi hakkuuaukiolle. Kevyen liikenteen väylä oli ihan vieressä, kulkeuduin sille. Askel oli jotenkin huterampi kuin aikaisemmin. Keskityin kävelemään jäntevästi. Ojassa nyhjäsi rusakonpoika aterioimassa, mutta hyppeli pusikon suojiin vastaantulijan tieltä, ennen kuin ehdin tarkentaa.
Tienvierus oli valkovuokkomerenä. Tässä äitienpäiväkukkia, ei paljonkaan myöhässä. Ole hyvä, äiti!
(Äitini pitää enemmän elävistä kuin kuolleista kukkasista. Voin ruhtinaallisen anteliaasti lahjoittaa hänelle joka vuosi kaikki tienvierusten valkovuokot.)
Jokin piti merkillistä rääpättävää ääntä. Jäin seisoskelemaan. Etsin valojen ja varjojen joukosta.
Joku mörkö. Ja toinenkin.
Neljä närheä kisaili ja rähisi lähipuissa. Jahtasin niitä kamerallani, ja ne leikkivät velociraptoria: Yksi lensi näyttävästi johonkin puskaan ja esitti siellä sekalaisia ääniä ja kahistelua. Minä sitten taitavana vaanin häntä enkä huomannut niitä kolmea muuta, jotka vaanivat minua. Ennen kuin lähtivät lentoon ihan pääni päältä. Kuinka voi noin värikäs lintu hävitä niin hyvin koivun runkoon, että en näe sitä, vaikka tiedän, että se on siinä?
- Kiitos piilosleikistä, oli hauskaa!
Kannatti lähteä metsään taas. Metsä se on pienikin metsä, ja luulen että hätätapauksessa yksikin puu riittää.
Ei se minua kokonaan parantanut, mutta mielen kuitenkin.
maanantai 8. toukokuuta 2017
Nyt
maanantai 1. toukokuuta 2017
Kukkoja jäi yli
- No heissan ja hyvää toukokuuta! Minulla olisi sinulle taas sellainen kiva piilokuva. Viime kerralla olivat kuulemma liian vaikeita, joten nyt laitoin vain yhden, sopivan helpon ja muutenkin mukavan.
- Arvaa, mikä komea eläin kulkee pellossa!
- Oikein arvattu, minähän se siinä! Olitpa taitava!
- Olen tässä aika lähellä oman reviirini rajaa. Sen verran omalla puolella, että jos tässä joku kiekuu, niin se olen minä. Tuolla kauempana pellolla kulkee noita nuoria kukonpoikamiehiä, naapurin äijän ja minun alueiden välisellä turvavyöhykkeellä. Saavat ne siellä olla, kunhan eivät ylitä rajaa.
- On niistä hyötyäkin joskus. Jos vaikka tulee ilmahyökkäys tai muu vaara, on enemmän silmiä tarkkailemassa. Pojat kyllä varoittavat heti, jos jotain erikoisempaa liikkuu näillä tienoin. Ja enpähän ole ainoa maalitaulu tällä pellolla.
- Huomaat, että pystymme elämään rauhallisesti rinnakkain, kun kukin tietää paikkansa. Joskushan nuo pojat tietysti yrittävät tänne minun puolelleni joko pahat mielessä tai ihan vain läpikulkumatkalla. Mutta oli syy mikä hyvänsä, viisumia ei myönnetä. Saavat ne kyllä lentävän lähdön! Tuolla peltokaistaleellaan ne minun puolesta voivat olla ihan vapaasti ja mellastaa miten haluavat.
- Pitäähän poikien harjoitella. Pullistelevat siellä nyt toisilleen, sillä kanoja ei heille riitä.
- Kanat nimittäin asuvat mieluummin täällä minun pihallani.
- En sitä ihmettele yhtään. Minähän olen kuitenkin kaikkein pulskin ja tyylikkäin.
------------
Sirkku Heinonen, kiva kun liityit tämän blogin lukijoiden tasokkaaseen joukkoon!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)