Meille laiskoille valittajille

Näin itsenäisyyspäivän tienoilla on jostain syystä tapana muistella sota-aikoja, vaikka talvisodan syttyessä Suomi oli ollut itsenäinen jo kolmattakymmenettä vuotta. Tästä syystä varmaan monilla on sellainen harhakäsitys, että Suomi olisi saanut itsenäisyytensä sotimalla. Mutta kyllähän se neuvottelemalla saatiin ja lakki kädessä nöyrtymällä. Parempi tietysti niin!

Kun tänään nyt kuitenkin pitää ajatella Suomen kohtaloita toisessa maailmansodassa, suosittelisin tarkoitukseen erinomaista teosta Tuntematon emäntä. Löytyy ainakin meidän kirjastossa historiahyllystä T:n kohdalta, vaikka kirjoittajat ovat Hintikka ja Häppölä. Tässä kirjassapa on mietittävää kaikille meille laiskoille valittajille!

Lukiessa voi eläytyä siihen, miten maatalon emäntä pärjäilee lasten kanssa, kun isäntä ja hevonen viedään sotaan ja pitääkin itse tehdä omiensa lisäksi myös kaikki miesten työt. Ilman hevosta. Lisäksi tähän päälle se, että kaikesta on pulaa: ruuasta, vaatteista, polttoaineista. Ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä. Kaikki on säännöstelty ja byrokratia hirmuinen. Jos jotain lihaa onnistut kasvattamaan, se on luovutettava, eikä edes voita saa kirnuta kotona ettei vain lipsahtaisi mitään omaan käyttöön. Kansanhuoltoon on jollain ilveellä päästävä vaikka kymmenien kilometrien päähän jonottamaan paperipinkan kanssa. Missä lapset ovat sillaikaa ja kuka kantaa avannosta jokaiselle lehmälle sen 30 litraa juomavettä, varsinkin kun kumisaappaat ovat puhki ja uusia ei saa. Puukengät on ja paperinarupäälliset. Lämpötila -35°C, sisällä vähän leudompaa, jos olet jaksanut hakata halkoja jossain kumman välissä.

Jos tarvitset vaatetta niin ei kuin pellavia kasvattamaan, liottamaan, loukuttamaan, häkilöimään ja mitä kaikkea niille tehdäänkään. Toki voit myös iltapuhteella kaivaa vintiltä mummovainaan vanhat vaatteet, ratkoa, kääntää, yhdistellä, muodistaa ja ommella taas kokoon. Vaikka sitä valoahan ei ole. Jos tahdot peseytyä tai pestä lakanat niin aina voi keittää saippuaa jostain teurasjätteistä, jos olet onnistunut sellaisia hankkimaan. Ja toki kaiken tämän lomassa on aikaa kerätä ja käsitellä voikukanjuuria kahvinkorvikkeeksi. Heti kun olet tehnyt ne peltotyöt silkalla ihmisvoimalla. Hyvin se käy, jos on aamulla saanut vähän velliä ravinnokseen. Auraa vetämästä pitää tietysti välillä kipaista taikomaan tyhjistä laareista ravitsevaa ruokaa koko talon väelle. Mielikuvitusta käyttäen se onnistuu. Leivät voi laittaa kohoamaan siinä samalla. Vanhukset ja lapset ehkä hoitavat toinen toisensa?

Kun lasken yhteen eri luvuissa vähitellen paljastuvat talon työt, tulen tulokseen, että emännät tekivät päivässä noin 36 tuntia töitä, lopun ajan sai käyttää nukkumiseen jos sai unta huoliltansa. Toki uniajasta pihistettiin, että saatiin kirjoittaa kirjeitä omalle kullalle sinne jonnekin, jos sattuisi vielä elossa olemaan. Siinä sivussa tekaistiin vielä villasukat pakettiin (homma alkaa lampaan keritsemisestä).

Kaiken kaikkiaan oikein tutustumisen arvoinen kirja. Tarkemmin ajatellen, ehkä minä sittenkin jaksaisin tämän kerran tyhjentää sen astianpesukoneen isommin vinkumatta.

Satokausikalenteri

Hyvä ystävä, tämä on mainos! Vai onko, kun Satokausikalenterin tekijät eivät tiedä, että mainostan heitä? No suositus kumminkin. Melkein tekisi mieleni sanoa, että kirja-arvio, sen verran runsas lukupaketti tämä kalenteri on.

Tällaista olen kaivannut, ja nyt se on tässä.

On monta hyvää syytä suosia sesonkikasviksia. Esimerkiksi nyt edullisuus, ekologisuus, tuoreus ja maku. Kalenterista löytyy lisää. Tämän kalenterin avulla sesonkiruokailu on helppoa. Perustana ovat kotimaiset kasvikset, sekä tuoreet että varastoitavat, ja ruokavaliotaan voi halutessaan monipuolistaa niillä tuontikasviksilla, jotka kulloinkin ovat parhaimmillaan. Ja kerrotaan täällä myös villivihreistä ja kaloistakin!

Avataanpas kalenteri ja katsotaan, kuinka se toimii.

Johdantoaukeaman jälkeen alkaa heti ihan sellainen kalenteri-kalenteri, josta selviää, että tänään on torstai ja Ismon päivä. Joka kuukauden kuvasivulla on lueteltu kotimaiset ja ulkomaiset sesonkikasvikset ja lisäksi varastokasvikset. Sitten on vielä suositus: kokeile ainakin näitä. Jospa oikeasti ottaisi projektiksi käyttää noita suosituskasviksia joka kuukausi. Myös niitä, joita ei ehkä tule normaalisti käytettyä.

Mutta tähän ei saada menemään kuin kaksitoista aukeamaa, ja sitten on vielä kaksi kolmannesta kalenterista jäljellä. Mitä loppusivuilla on?

Paljastan aiheet.

Fodmap-ruokavalio rauhoittaa herkän vatsan
Villiyrtit ovat sesonkiruokaa parhaimmillaan
Villiyrtit (kolme sivua eri yrttien käyttöohjeita ja niiden sesongit kuukausittain)
Kalojen, äyriäisten ja nilviäisten ravintoainetaulukko ja sesongit kuukausittain)
Yleistietoa ravintoaineista ja saantisuosituksista; yleistieto-osuuden jälkeen kustakin kivennäisaineesta ja vitamiinista tarkempi selostus: mihin sitä tarvitaan ja mistä sitä saa (4 sivua, lähteet lueteltu)
Kasvisten ravintoainetaulukko (4 sivua)
Kasvisten kuvaukset; mistä tuntee hyvän ja kypsän, miten käytetään, mistä tuodaan, satokausi, säilytyslämpötila, luovuttaako paljon etyleeniä tai onko sille herkkä, sopiiko fodmap-ruokavalioon (mukana myös sieniä, 18+ sivua)

Täydennä ruokavaliotasi terveellisillä pähkinöillä ja siemenillä
ja takakannessa vielä Satokausikalenterin tarina.

Mutta nettisivuilta löydät vielä paljon tätäkin enemmän tietoa.

Huhhuh, näinköhän sitä taas joutuu viisastumaan?

--------------

Lämpimästi tervetuloa mukaan, Katja Liukkonen!

Once in a Lifetime

Tässä yhtenä yönä tajusin, miksi kirjosiepon pyörimäänjäänyt levy kuulosti niin tutulta. Se visersi:

- Same as it ever was
same as it ever was
same as it ever was
same as it ever was
...

Onko kirjosieppo plagioinut laulunsa Talking Headsien piisistä Once in a Lifetime? Eipä, vaan päinvastoin! Ja juuri tämän takia kappaleesta tuli aikoinaan hitti. Se kuulosti jo valmiiksi niin tutulta, meni suoraan alitajuntaan, eikä kukaan tajunnut miksi, vaikka olisi kuunnellut kirjosieppoa puolihorteessa tuhansia tunteja.

Temppu ei ollut edes uusi. Edward Lear käytti sitä nonsense-runossaan Mr and Mrs Spikky Sparrow jo 1800-luvulla. Tosin hän avoimesti myönsi, että runo kertoo varpusista vaateostoksilla, joten ei ollut vaikea arvata, mistä hän oli napannut joka säkeistön lopussa toistuvan kertosäkeensä rytmin. Tavut vaihtuvat, mutta rytmi menee joka kerran näin:

Zikky wikky mikky bee!!
Witchy witchy mitchy kee!
Sikky tikky wee!

Siinä on varpusta teille, tai kyllä pikkuvarpunenkin käy.

tuore pikkuvarpunen

Mitä tulee muihin lintuasioihin, niin räkätinpesälle on sitten viime näkemän kuulunut tällaista:

Enemmän ruokaa!

Enemmän kakkaa! (Samalla käynnillä voi nielaista jopa kaksi tällaista jöötiä.)

- Älä töni!
- Mä en mahdu!
- Kuka tallaa mun selkää, häivy sieltä!

- Hajaantukaa, mä kokeilen mun siipiä!
- Ei saa potkia!

- Hei, täällä etureunallakin voi olla!

- ... ainakin jos on näin huuuuurjan iso kun määä. Mitähän tapahtuis, jos kokeilisin siipiä tohon suuntaan?

Ja nytpä sinne ei enää kuulukaan mitään. Olin aikonut vielä eilen ottaa dramaattiset pesästälähtökuvat mutta kas, myöhästyin. Sellaista se on nuorison kanssa.

Pariton naakka

Pihassa on pariton naakka.

Naakkaparven hajaantuessa muut lähtevät tahoilleen parittain. Tämä yksi käy syömässä ihan yksin.

Eräs toinen naakka 18.4.

Toisilla on pesät jo sisustettuina. Mahtaako sillä yhdellä olla?

No nyt minä unohduin taas pitkäksi toviksi tässä välillä lukemaan Konrad Lorenzin kirjaa Eläimet kertovat, lukua Vuodesta vuoteen ne palaavat, joka kertoo erityisellä hellyydellä ja asiantuntemuksella naakoista. Professori Lorenz tutki kotinsa ullakolla asuvaa naakkayhdyskuntaa havainnoimalla sitä vuosikaudet. Aivan tekisi mieleni kopioida tähän edes muutama sivu tuosta mainiosta kirjasta.

Lorenz puhuu naakkojen yhteydessä rakkaudesta ensi silmäyksellä ja vakuuttaa ettei tämä suinkaan edellytä naakoilta mitään ihmisominaisuuksia, vaan että se päinvastoin osoittaa, kuinka ihmisillä vielä on jäljellä eläinten vaistoja. Naakatkin nimittäin ihastuvat toisiinsa monesti jo ensitapaamisella. Ne kihlautuvat vuoden vanhoina, ensimmäisenä keväänään, ja perustavat perheen vuotta myöhemmin. Toisin kuin ihmiset, ne rakastuvat puolisoonsa yhtä kiihkeästi joka kevät - aina uskollisesti siihen samaan, kunnes kuolema heidät erottaa.

Miksi meillä siis on pariton naakka?

Ehkä hän ei ole vielä löytänyt sopivaa kumppania. Eivät kaikki naakat varmaan onnistu siinä ensimmäisenä keväänään, vaikka tavallisesti niin tapahtuukin. Tai ehkä hänen puolisonsa on kuollut. Leskeksi jäänyt naakka voi löytää uuden parin, mutta ottaahan se varmaan aikansa. Varsinkin, jos pariton naakka on naaras. Lorenzin mukaan naakkakoiras kihlautuu aina arvoasteikossa itseään alempana olevan naakattaren kanssa, mikä yksivuotiailla käy luonnostaan, koska tyttönaakat ovat pienempiä ja heikompia kuin nuorukaiset. Liiton solmittuaan naakat kuitenkin toimivat tiiminä, jonka jäsenet ovat parven asteikolla samanarvoiset. Käytännössä siis naaras nousee sosiaalisilla tikkailla ja saa puolisonsa statuksen. Kuinka sen käy koiraan kuoltua? Vapaat sulhasehdokkaat ovat enimmäkseen vähäpätöisiä nuorukaisia.

Lorenz kertoo tarinan ainoasta kerrasta, jolloin hänen naakkayhdyskuntansa erittäin vakiintunut arvojärjestys järkkyi. Nuori koiras oli ollut poissa koko kesän ja kadottanut sinä aikana kunnioituksensa yksinvaltiasta kohtaan. Palattuaan kotiin elinvoimaa uhkuen se kaappasi heti vallan, vaikka oli naimaton ja joutui sen vuoksi taistelemaan yksin paria vastaan.

Lorenz huomasi tapauksen, kun eräs pieni, hento ja arvoasteikossa matalalla oleva naakatar otti mahtailuasennon ruoka-astialla, ja johtajanaakka luovutti sille välittömästi paikkansa. Omituista! Kun Lorenz huomasi uuden tulokkaan kukistaneen johtajan, hän ensin oletti tappion nujertaneen entisen despootin niin pahasti, että se alistui nyt kaikkien edessä. Otaksuma oli kuitenkin väärä, entinen ykkönen siirtyi vain arvojärjestyksen kakkoseksi. Selitys tapaukseen oli se, että tulokas oli palatessaan rakastunut tuohon nuoreen naaraaseen ja kahden päivän kuluessa julkisesti kihlautunut sen kanssa. Tyttönen nousi samalla hetkellä kuningattareksi, eikä sen tarvinnut enää väistää ketään. Ihmeellistä, että se ymmärsi arvonnousunsa ja alkoi heti käyttäytyä sen mukaan! Samoin koko muu parvi, jossa sana tapahtuneesta levisi hämmästyttävällä nopeudella.

- No, joko puhutaan minusta eikä kirjoista?
Tämä tässä on kauranjyvä.

- Ja se kuoritaan näin:
varpailla kiinni ja nokalla väännetään...

- Ai sinä ihailetkin kaulustani! No katso!

- Se todistaa, että kuulun Corvus monedula-lajin
koilliseurooppalaiseen alalajiin (soemmeringii).

- Kyllä, on toisellakin puolella.
Hieno, vai mitä? Ei kaikilla ole!
Muuten, jos tietäisit linnuista mitään,
näkisit silmän väristä,
ettei tässä mitään leskirouvia olla.
Ensimmäistä kevättäni elän.
Ei vain sattunut kohdalle se oikea.
Ehkä ensi keväänä.

Blogiylidirektaattorin huomautus: kahta riviä pitempiä kuvatekstejä ei suositella! Tämä blogi asetetaan tarkkailuun toistaiseksi.

Lukemista lapsille

Lapsena olin hurjan kiinnostunut pleistoseenikaudesta. No tietysti myös koko mesotsooisesta maailmankaudestakin, kukapa lapsi ei. Mutta minä myös tiesin niistä ajoista jotain, esimerkiksi niiden nimet. Ai siksikö, kun olin niin lahjakas ja viisas? No ei, vaan siksi että lähelläni olevat aikuiset katsoivat aiheelliseksi lahjoittaa minulle tietokirjoja aiheesta. Niin kuin esimerkiksi Björn Kurténin Jääkauden, jota hiljattain täällä blogissakin vähän hipaisin. Taikka H.G.Wellsin Elämän ihmeet. Mitenkäs minä muuten olisin mistään mitään tietänyt?

Kurténin Jääkausi ei kuitenkaan ollut mikään lastenkirja. Melkeinpä väittäisin, että nykylapset eivät jaksaisi lukea sellaista, kun ovat tottuneet saamaan tietoa helposti, liikkuvina kuvina ja lyhyinä pätkinä.

Löysin äskettäin nykylapsille oivallisesti sopivan kirjan. Lainasin sen kirjastosta, ja nyt jo suunnittelen sen ostamista. Montakohan sopivan ikäistä lasta tuttavapiirissäni onkaan?

Jani Kaaro valittiin tässä vähän aikaa sitten vuoden 2015 tiedetoimittajaksi. Hän on suomentanut läjän tietokirjoja, muun muassa Ernst Mayrin perusteoksen What Evolution Is (Evoluutio, 2003), ja sitten kirjoittanut tämän Evoluutio-nimisen kirjan nuoremmille lukijoille. Kirjan hauska kuvitus tukee tekstiä ja auttaa lapsiakin ymmärtämään, mistä oikein on kyse. Lisäksi se on asiantuntevaa, vitsikästä ja viihdyttävää. Taiteilija on Väinö Heinonen.

Aikuinenkaan ei tylsisty tätä kirjaa lukiessa. Voi vaikka tunnistaa vanhoja tuttuja! Siltä ainakin tuntui, kun äkkäsin tämän herneenversoa kastelevan munkin koristamassa ykkösosan nimiösivua. No mutta Mendelhän se siinä!

Kirja on jaettu selkeästi neljään osaan:

1. Mitä on evoluutio?
2. Geenit ja evoluutio
3. Elämän synty
4. Ihmisen tarina

Tuo on sellainen lista, että minun ainakin tekee välittömästi mieli alkaa lukea.

Ensimmäisessä osassa tarinaa kuljettaa Darwin (kuvassa). Muitakin maailmansyntytarinoita on mainittu kuin evoluutio, mikä ainakin minua aivan riemastutti. Mukaan ovat päässeet mm. kalevalainen sotkanmunaselitys ja Raamatun luomiskertomus.

Teksti on selkeää, mutta tyypilliseen lastenkirjaan on vielä hieman matkaa. On käytetty lauseenvastikkeitakin ja vieraita termejä. Yhdenkin luvun nimi on "Arkaainen eoni"! No herrajjestas, mitenkäs uusia sanoja sitten tulisi ikinä oppineeksi, jos ei niitä saisi käyttää lasten kuullen? Omasta kokemuksesta voin todeta, että lapset osaavat luistella kaiken sellaisen yli, mitä eivät vielä ymmärrä. Ne ovat tottuneet siihen. Ne tekevät sitä joka päivä. Pari sivistyssanaa taikka tieteellistä termiä ei haittaa yhtään.

Ja jos ei ymmärrä tekstiä luonnonvalinnasta, tuon lintukuvan ymmärtää kyllä.

Piirrokset ovat todellakin niin herkullisia - ja informatiivisia - että sain ihan hillitä itseäni, etten olisi tämän pahemmin tallannut tekijänoikeusvarpaille. Mukaan pääsi nyt vielä tämä, jossa havainnollistetaan mutaatioiden syntyä. Tämäkin tilanne naurattaa ehkä enemmän aikuisia kuin lapsia. Minua ainakin hymyilytti hieman, jostain syystä. Kyllä tämän kirjan parissa aikuinen viihtyy.

Kirja on muuten ilmestynyt jo 2011, niin että eihän niin ikivanhaa opusta tietenkään mistään kirjakaupasta voi enää löytyä. Mutta netissä varmaan onnistuu vielä tällaisenkin muinaisjäänteen esiin kaivaminen. Sivumennen sanoen Evoluutio voitti vuonna 2013 Valtion tiedonjulkistamispalkinnon ja Lauri Jäntin säätiön palkinnon. Ja nyt taas yksi vanha täti ostaa sen sukulaislapselle, joka on kiinnostunut luonnonilmiöistä. Ja ehkä muutamalle, jotka eivät vielä ole.

Sitten vielä toinen asia. Sain Saaralta ilahduttamishaasteen. Alkuperäisessä muodossaan haaste kuuluu näin:

Haastehen säännöt on seuraavat: - Kirijoota plokiteksti, johona kerrot haastehen säännöt ja haastat mukahan valittemas plokkaajat (= bloggaajat).- Kun sun haastamas plokkaaja lähtöö mukahan ja julukaasoo haastepostauksen plokisnansa, laita ilahrutusasia vireelle. Voit ilahruttaa plokkaajakaveria sulle sopivimmalla lailla esimerkiksi laittamalla hänelle postikortin, kirijehen, pienen herkun tai jotaki omatekemää. Ilahruttaa voit myös vaikkapa kommenttien tai sähköpostin välityksellä!

Tämä on nyt ihan kamalan vaikeaa. Miten voi valita, keitä haastaa tähän? Ja miten niitä voi sitten ilahduttaa? Vaikka tuossa on meille epäsosiaalisille laitettu ihan esimerkkejäkin, tuntuu silti epävarmalta. Miten joku nyt minun kommentistani ilahtuisi, taikka postikortista sen enempää. Varsinkin jos tietää että se johtuu nyt jostain haasteesta. Tuntuu, että pitäisi olla isompi ja työläämpi ilahdutus. Kakku vähintään tai lahjakortti tai kaasugrilli tai sapattivuosi tai remontti.

Nyt on kyllä sikäli sopiva aika tälle asialle, että minua itseäni on ihan tavattomasti ilahduttanut tuon edellisen postauksen palaute kommenttilootassa. Haluaisin heti ilahduttaa ihan kaikkia takaisin!

Mutta nyt vaan ryhdistäydyn ja haastan pari vanhaa tuttua: Helin ja Rantakasvin.

Noin! Hyvä, minä!

Muistahan osallistua arvontaan, jos et ole vielä osallistunut. Aikaa on 25.2. klo 16 asti.

---------------

Tervetuloa mukaan tämän blogin lukijaksi, Aila!

Elän jääkausien aikaa

... ja niin elät sinäkin, vaikka ei sitä ehkä joka päivä tule ajatelleeksi.

kuva: David Stanley / Flickr

Jääkausi ei todellakaan ollut jotain sellaista, joka loppui 10 000 vuotta sitten ja on nyt ohi. Tuo viimeisin jäätymisjakso oli vain osa pidempää jääkausien sarjaa, joka alkoi jo 2,6 miljoonaa vuotta sitten ja jatkuu edelleen. Säännöllisin väliajoin ilmasto hieman lämpenee (noin 10°C) ja jää sulaa osittain, mutta vain lyhyeksi ajaksi, 10 000 - 20 000 vuodeksi. Nyt elämme tällaista välivaihetta. Edellisestä lämpöjaksosta on 100 000 vuotta ja oletettavasti seuraavaan on saman verran.

Kaikki jäätiköt eivät ole sulaneet tämän lyhyen lämpimämmän jakson aikana. Antarktiksella, Grönlannissa ja korkeimpien vuorten huipuilla niitä vielä on jääkauden jäljiltä. Eivät ne olisi ehtineet sulaakaan tässä välissä, ellei nyt sitten ihminen toiminnallaan saa sössittyä ilmastoa vielä pari astetta lämpimämmäksi. Voimme sulattaa viimeiset jäätiköt, hukuttaa kaikki rannikkokaupungit ja tappaa sukupuuttoon suurimman osan maapallon eliöistä, mahdollisesti itsemme siinä mukana, mutta jääkausien hidasta rytmiä tämä tuskin keikauttaa. On näitä sukupuuttoja nähty ja merenpinnan vaihteluita.

Yksi elämäni alkupuolen suuria lukuelämyksiä oli maailmankuulun suomalaisen paleontologi Björn Kurténin teos Jääkausi. Ahmin sen tuoreeltaan sen ilmestyttyä suomeksi 1972 ja palasin siihen toistuvasti. Paleontologian saralla on tapahtunut kuitenkin huomattavaa kehitystä viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana: on kehitetty uusia tutkimusmenetelmiä ja tehty uusia löytöjä. Olen kaivannut uudempaa, paremmin ajan tasalla olevaa kirjaa, mutta en ole tohtinut hankkia sellaista, koska olen pelännyt pettyväni. Voisiko tieto olla niin huumaannuttavaa enää tässä iässä? Voisiko kukaan pärjätä valovoimaiselle Kurténille? Ei ja ei. Mielenkiintoista blogia pitävän Maija Karalan suosituksesta ostin nyt kuitenkin päivitykseksi Tom Björklundin ja Seppo Vuokon kirjan Mammutin aika - elämää jääkaudella, joka tosin on ilmestynyt jo 2009.

Jääkausi

Mammutin aika

Tässä heti nähtävissä yksi kirjojen eroista. Kurténin kirja oli Kurténin kirja, jolla oli useita kuvittajia; Vuokon kirja on yhtä paljon taidemaalari Tom Björklundin kirja.  Kuvitus on upeaa, kädenjälki tuo tällaiselle asiaatuntemattomalle maallikolle mieleen Rien Poortvlietin.

Jääkausi

Jääkausi

Mammutin aika

Mammutin ajasta puuttuvat kartat ja kaaviokuvat, joita Kurténin Jääkausi tarjoilee anteliaasti. Mammutin aikaa ei selvästi ole tarkoitettu oppikirjaksi, tai sitten se edustaa erilaista oppimiskäsitystä. Asiat tarjoillaan artikkelimaisina paloina ilman vaikeita termejä. Kurtén lähti liikkeelle fossiililöydöksistä, kuvasi niitä tarkasti - myös kuvituksesta huomattava osa esittää erilaisia kalloja - ja heittäytyi esittelemään erilaisten tutkimusmenetelmien yksityiskohtia. Hän spekuloi laajasti erilaisilla teorioilla, esitteli jopa mahdottomat ja perusteli, miksi ne ovat mahdottomia. Teos asettui osaksi tiedeyhteisön sisällä käytyä keskustelua. Mammutin aika on helppolukuisempi. Taustatietoja ei tarvita. Suuri osa kuvituksesta esittää nykyisin eläviä eläimiä ja kasveja; teksti käsittelee paljolti perusekologiaa, tuttuja eliöitä osana muuttuvaa eliöyhteisöä. Niin kuin oikein onkin, sillä useimmat jääkauden kasvi- ja eläinlajit elävät tänäkin päivänä. Eihän siitä ole vielä aikaa kulunut juuri yhtään.

Vaikka Kurténin kirja kertoo yhtä paljon jääkautta tutkivan paleontologin työstä kuin itse jääkaudesta, hän onnistui notkeilla lauseillaan luomaan herkässä iässä olevaan mieleeni kuvan kadotetusta paratiisista. Kun iskee oikein kova ikävä jääkaudelle, joudun ankarasti muistuttamaan itselleni optikko- ja hammaslääkäripalveluiden puutteellisuudesta 30 000 vuotta sitten. Se helpottaa edes vähän.

Jääkausi

Mammutin aika

Jääkauden ihmisiä koskeva osa on molemmissa kirjoissa jo vanhentunut, uutta tietoa tulvii nyt sellaista vauhtia. Ehkä maltan odottaa, että Svante Pääbon uusin teos aiheesta saadaan käännettyä suomeksi. Tai toisaalta ehkä en.

Kurténin aikana ei ollut keinoja selvittää Neandertalin ihmisen ja nykyihmisen sukulaisuussuhteita. Koska asiasta oli vain teorioita ilman todisteita, Kurtén kirjoitti ajatuksensa romaanimuotoon. Tyylikäs ratkaisu! Itseäni asia jännitti niin kauan, kunnes DNA-tulokset saatiin, ja olin selvinneisiin faktoihin oikein tyytyväinen: tällaista tulosta olin salaa toivonutkin.

Lopuksi, saanko esitellä: taiteilija itse!

Oma siemen

Kuka omistaa siemenet?

Kanadassa säädettiin viime vuoden lopulla laki, jollaista ylikansalliset maatalousjätit yrittävät saada voimaan kaikkialla: siemen ja kaikki mitä siitä syntyy on pysyvästi siemenen myyjän   (= jalostajan / patentoijan) omaisuutta.

Yhtiö, jonka siemeniä ostat, voi antaa sinulle väliaikaisesti etuoikeuden kerätä viljelmistäsi kasveista siemeniä, varastoida ja käsitellä niitä, valikoida ja jalostaa, tuoda ja viedä niitä maasta. Nämä oikeudet kuuluvat kuitenkin peruuttamattomasti ja pysyvästi yhtiölle; se voi myöntää ne sinulle tai kieltää ne sinulta.

kuva: teamjenkins / Flickr

Samaan päämäärään on aikaisemmin pyritty myymällä viljelijöille steriilejä hybridisiemeniä, jotka kyllä antavat sadon, mutta sadosta kerätyt siemenet eivät enää ole hedelmällisiä.

Lievempi keino on tavallisten, lisääntymiskykyisten hybridisiementen tarjonta. Olet luultavasti itsekin hankkinut kaupasta siemeniä, joiden pussissa lukee F1. Kyseessä on silloin kahden ominaisuuksiltaan erilaisen lajikkeen risteytys, hybridi. Hybridisiemenet tuottavat runsaan, terveen, elinvoimaisen ja tasalaatuisen sadon. Mutta jos keräät seuraavan sukupolven siemenet ja kylvät ne, tulos onkin aivan erinäköistä. On pitkää ja pätkää, lihavaa ja laihaa, makeaa ja kitkerää, aikaista ja myöhäistä, punaista ja valkoista, taudinkestävää ja rupista. Siksi hybridisiemenet pitää ostaa aina uudestaan kaupasta, joka vuosi.

Vielä näppärämpi konsti on painaa siemenpussin kylkeen merkintä F1, vaikka pussissa olevat siemenet oikeasti ovatkin jotakin vakiintunutta lajiketta, joka tuottaisi itsensä näköisiä jälkeläisiä vuodesta toiseen, jos joku vain ottaisi niistä siemenet talteen ja kylväisi ne.

Lainasin kirjastosta kirjan Oma herne ja valitut pavut. Siinä annetaan neuvoja siementen keräämiseen ja varastointiin, kerrataan risteyttämisen ja perinnöllisyyden aakkoset  ja suorastaan yllytetään jalostamaan itse kotikonstein juuri omaan pihaan sopivia, oman maun mukaisia lajikkeita.

Heräsi epäilys, että tämä kirja saattaa olla piankin lainvastainen tai ainakin usuttaa lainvastaiseen toimintaan. Pitäisi varmaan ostaa omaksi, niin kauan kuin se on mahdollista. Jos Suomeen saadaan vastaava laki kuin Kanadassa säädettiin, ryhdyn lainrikkojaksi. Saatan jopa liittyä Maatiaiseen! Jaa, mutta täytynee järjestäytyä jo ennen sen lain säätämistä. On sitten helpompi mennä maan alle vaihtokauppaamaan pimeitä siemeniä, kun on kontaktit valmiina.

Toki muissakin kirjoissa neuvotaan omaan siemenkasvatukseen.

kirja-alesta

Paitsi että haluan vastustaa maatalousjättien ylivaltaa pienviljelijöihin, olen myös huolissani viljelykasvien yksipuolistumisesta. Ennen vähän joka kylällä oli oma peruna- ja omenalajikkeensa, omannäköiset kanansa ja sikansa. Viljoista oli lukemattomia hieman toisistaan poikkeavia kantoja. Nyt kaikki ostavat siemenensä samalta firmalta ja samaa lajiketta kasvaa sadoillatuhansilla hehtaareilla. Entäs, kun siihen iskee tauti?

Jostakin vähäpätöisestä maatiaiskannasta saattaa löytyä geeni, joka antaa vastustuskyvyn uudelle taudille. Paljon näitä kantoja on jo menetetty, mutta onneksi on myös kerätty siemenpankkeihin, mitä vielä on jäljellä viljelykasvien monimuotoisuudesta. Siemenpankit ovat kuitenkin museoita. Parhaiten maatiaislajikeiden geenivarat säilyvät ja monipuolistuvat, kun niitä viljellään vuodesta toiseen, otetaan siemen talteen ja kylvetään se taas.

Ostin viime vuonna Ikeasta laittomia puuhiani varten tällaiset kivat laatikot, kaksi lootaa 3,99 €. Näissä aion säilyttää sulassa sovussa niin kaupan kuin omia ja ystäviltä vaihdettuja siemeniä. Tähän asti siemeniä on ajelehtinut siellä täällä, ruokakaapissa, tietokoneen vieressä, vintissä, lipastossa. Jos oikein aktiiviseksi heittäydyn, laadin myös kylvösuunnitelman ja -kalenterin.

Katsotaan nyt, mitä kaikkea sitä jaksaa.

Viimeinen vuosisata?

Martin Rees on viisas. Lisäksi hän on Cambridgen yliopiston kosmologian ja astrofysiikan emeritusprofessori, kirjailija ja paljon muuta. Tiivistetty parin kappaleen mittainen lista tärkeimmistä muista jäsenyyksistä, arvonimistä ja hommeleista, joihin hän on ollut osallisena, löytyy tuolta, jos haluat kurkata. Sitä paitsi hänellä on Dumbledoren nenä!

Baron Rees of Ludlow, Kt., OM, FRS, HonFREng FMedSci., kuva: Flickr

Reilu kymmenen vuotta sitten Rees julkaisi kirjan Our Final Century. Ameriikan ihmemaassa, missä ihmiset haluavat kaiken heti, kirja ilmestyi nimellä Our Final Hour. Tässä kirjassa Rees arvioi, että ihmiskunnan todennäköisyys selviytyä kuluvasta vuosisadasta on 50%. Itse en olisi tuosta kovin huolissani, sillä henkilökohtaisen selviytymiseni todennäköisyys on nolla prosenttia.

Jos sinulla on 17,5 minuuttia luppoa, voit kuluttaa sen katsomalla Martin Reesin Ted Talk -puheen maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuudesta. Jos ehdit katsoa vain ihmiskunnan, aloita kahdeksan minuutin kohdalta. Tai jos et ehdi, kerron spoilerina kohdan, josta tykkäsin: Auringollamme on yli puolet elinajastaan edessäpäin. Jos jotain älyllistä elämää asuu tällä planeetalla vielä, kun aurinko alkaa sammua, se on yhtä kaukana meistä kuin me bakteereista. Ja jos maapallon elinikä kuviteltaisiin vuoden mittaiseksi, tämä vuosisata olisi yksi neljäsosasekunti kesäkuussa.

Rees on teknologiaoptimisti: hän uskoo, että teknologia tarjoaa keinot joilla yhdeksän miljardia ihmistä mahtuu elämään tällä planeetalla siedettävissä oloissa vuonna 2050. Hän on kuitenkin politiikkapessimisti: mahdetaanko noita keinoja ottaa käyttöön.

kuva: BBC / Flickr

Mitä pitemmälle vuodet vierivät, sitä selvemmäksi tulee, että emme aio pysäyttää ilmaston lämpenemistä nyt, kun se vielä voisi onnistua. Eiköhän Reeskin ole jo arvioinut prosenttinsa uudelleen viimeisten kymmenen vuoden aikana. Ei vaan ole viitsinyt sanoa.

No, nythän on Perussa meneillään ilmastokokous. Jospa ne siellä sorvaavat hyvän sopimusluonnoksen ja miettivät rahoituksenkin valmiiksi, niin päästään ensi vuonna Pariisissa allekirjoittamaan sopimus, kuinka pelastetaan maailma. Vielä ehtisi.

Dementikko ratkoo murhamysteeriä

Maud unohtelee asioita. Valmistaa kupillisen teetä ja unohtaa juoda sen. Lähtee kauppaan, mutta perillä ei muista, mitä aikoi ostaa. Välillä talokin näyttää vieraalta, ja kuka on tuo nainen, joka sanoo häntä äidiksi?

Maud muistaa kuitenkin, että oli joku tärkeä asia, joka hänen täytyy selvittää...  Hän löytää taskustaan muistilappuja, jotka on kirjoittanut itselleen. Lapuissa lukee, että hänen ystävänsä Elisabeth on kadonnut. Niin se oli, nyt hän muistaakin! Samanlainen tapaus kuin silloin seitsemänkymmentä vuotta takaperin. Hän yrittää puhua siitä ihmisille, mutta nämä vain huokailevat ja pyörittelevät silmiään, yrittävät vaientaa hänet. Hän tekee tutkimuksia omin päin. Mutta on niin vaikea edetä, kun ei muista johtolankoja! Maud kirjoittaa itselleen muistilapun...

Sain tämän mukaansatempaavan kirjan lainaksi Lauralta. Kerran aikaisemmin hän lainasi minulle dekkarin, jossa murhamysteeriä selvittää lammaslauma. Sekin oli hyvä kirja.

Elisabeth Is Missing herättää muitakin ajatuksia kuin että onkohan hovimestari taas syyllinen. Ajatuksia omasta tulevaisuudesta, ja joidenkin nykyisyydestä. Ajatteleminen on terveellistä.

Suosittelen!

Metsäihmisen kirja

Oletko koskaan nukkunut paljaalla maalla? Kätkeytynyt metsään?

Kirja ihmisestä metsässä. Karhusta, joka on metsä. Erikistä äitinsä poikana, naisensa miehenä ja tyttärensä isänä; hänen tyttärestään Mallasta. Kaikkien henkilöiden suhteesta metsään.

Olihan siinä sisällissotakin. Mutta ennen kaikkea siinä oli metsä.

Ehkä et ole voinut välttyä kirja-arvosteluilta ja kirjailijan haastatteluilta. Minä olen onnistunut suurimmaksi osaksi kiertämään ne. Luin vain kirjan. Kyllä se varmaan kannatti tehdä juuri näin. Ei ollut kukaan ehtinyt selittää sitä puhki.

Ai niin, enpä sitten itsekään selitä sen enempää. Lue se.


Minulla on vielä lukematta Goldfinch, kun nyt kirjoista puhutaan, ja linnuista. Tikli. Kesällä en ollut siinä kunnossa, että olisin kajonnut mihinkään niin paksuun teokseen, varsinkaan mihinkään mitä kuvaillaan sanalla heartrending. Nyt epäröin sen lukemista, koska se kuulemma on unputdownable. No ei, en todellakaan voi sanoa sitä suomeksi. Sano itse, jos pystyt.

Joka tapauksessa nukun nykyiselläänkin niin huonosti, että minulla ei ole varaa pitää sänkyni vieressä kirjaa, joka on unputdownable. Tarvitsen kauneusuneni. Joku voisi sanoa, että erittäin kipeästi.

Miksi sitten mainitsen koko kirjasta, kun en tiedä voinko suositella sitä? Jotenkin nämä kirjat tuntuvat nivoutuvan yhteen. Kun olen lukenut, tiedän miksi.

Malttaisinko odottaa jouluun? Silloin saa valvoa yöt läpeensä (ja syödä suklaata koko ajan). On tosin lainakirja. Suklaiset sormenjäljet kirjan sivuilla voisivat verottaa lainaajan ystävyyttä.

Ehkä voisi mussuttaa suklaata ja lukea kirjaa vuorotellen? Kuten huomaat, olen avoin aivan uusille konsepteille ja valmis muuttamaan elintapojani radikaalisti.

Saatan raportoida myöhemmin, kuinka kävi. Jos muistan.

Pitäisikö poliitikkojen ymmärtää jostain jotain?

Menestynyt poliitikko ei ole se, joka ymmärtää ratkaisun ongelmiin vaan se, joka lupaa mukavia ja tulee valituksi.

Hesarin toimittaja Paavo Teittinen pääsi tekemään unelmahaastattelun, kun taloustieteilijä Dambisa Moyo poikkesi Suomessa Nordic Business Forum -seminaarissa. Siinä samassa kuin Iso-Arska. Arska pääsi lööppeihin, mutta Moyolla oli asiaa.

Dambisa Moyo. Kuva: Cooling3/Flickr

Moyon mukaan länsimaat ovat rappeutumassa ja joutuvat pian kokemaan kovia. Pääsyy tähän on politiikan lyhytnäköisyys. Ongelmamme ovat pitkäkestoisia ja rakenteellisia, mutta poliitikot ajattelevat vain seuraaviin vaaleihin asti.

Moyo haluaa pidemmät vaalikaudet ja minimistandardit poliitikoille. Poliitikoilla pitäisi olla todellista kokemusta taloudesta, tieteestä ja muista tärkeistä asioista.

Olen samaa mieltä. Jotta ihmiskunta yleensä voi selvitä nykyisestä tilanteestaan, päättäjillä pitäisi olla kyky nähdä erittäin monimutkaisten ongelmien juurille, tehdä tarvittavat johtopäätökset ja toteuttaa ne ikävät toimenpiteet, jotka pitävät meidät pinnalla. Siinä ei riitä, että on TV:stä tuttu urheilija, rikollinen tai tosi-TV-julkkis.

Huomaa myös, että Moyo ei puhunut koulutuksesta vaan kokemuksesta, vaikka itse onkin nuori tohtori. Minun parlamenttiini kelpaa kalastajakin, jos hänellä on syvällinen näkemys ja ymmärrys asioista.

Sen sijaan sellaiset ihmiset eivät kelpaa ollenkaan, jotka sulkevat silmänsä tilanteen vakavuudelta ja tekevät päätöksiä sen perusteella, mikä hyödyttää heitä itseään juuri nyt; ei sen perusteella, mikä hyödyttää meitä kaikkia pitkällä aikavälillä.

Tähän väliin haluan siteerata fyysikko Albert Bartlettia, joka pitkän uransa aikana on joutunut yhä uudestaan toteamaan, että ihmiset eivät yleensä ollenkaan käsitä eksponentiaalista kasvua, puhuttiinpa sitten väestönkasvusta tai hiilidioksidipäästöjen lisääntymisestä. Hän kertoo tunnetun shakkilautatarinansa lisäksi seuraavaa laskuesimerkkiä:

Kuvittele bakteeri, joka lisääntyy jakautumalla kerran minuutissa. Kahdesta bakteerista tulee neljä, neljästä kahdeksan ja niin edelleen. Jos pulloon pannaan yksi bakteeri kello 11 ja pullo tulee täyteen kello 12, moneltako pullo on puolillaan?

Oikea vastaus on tietysti: kello 11.59.

Bartlett jatkaa kysymällä: "Jos te olisitte bakteereja pullossa, missä vaiheessa tajuaisitte tilan loppuvan? Silloinko, kun kello on 11.55, jolloin pullosta on täyttynyt vasta yksi kolmaskymmeneskahdesosa ja 97 prosenttia pullosta on vielä avointa tilaa, joka suorastaan huutaa kehittämistä?"

Poliitikolla pitäisi olla ymmärrystä edes perusaritmetiikasta. Jatkuva kasvu ei ole mahdollista rajatussa tilassa, rajallisin resurssein.

Jos poliitikot todella tekisivät niitä päätöksiä, jotka ovat ihmiskunnan parhaaksi, he olisivat erittäin epäsuosittuja ihmisiä. Melkeinpä pitäisin yhtenä hyvän poliitikon kriteerinä sitä, että homma ei erityisesti houkuttele. Ja todella hyvän poliitikon kriteerinä, että siihen silti suostuu, itsensä ja oman huolettoman ja mukavan elämänsä uhraten.

Tilanne on tällä hetkellä kovin toisenlainen.

Noista kuvista tulee muuten myös mieleeni kokemus. Miehistä en tiedä, mutta naisena voin sanoa että mieli kehittyy kuin nuo rypäleet, kun taas kropalle käy niin kuin lehdille. Kaikkea ei voi saada.

Bartlettin bakteerivertaus on kerrottu mm. Alan Weismanin kirjassa Maailma täynnä meitä (Countdown, Our Last, Best Hope for a Future on Earth?).

Tyrnimarjojen muodonmuutos ja metsänpohja

Tänä vuonna en poiminut lainkaan tyrnejä enkä muitakaan marjoja puutarhasta, hedelmiäkin vain suoraan syötäväksi. En tehnyt mehuja enkä hilloja. Silti minulla on nyt jääkaapissani oletettavasti tyrnipensaasta tullutta satoa hyvin säilyvässä muodossa, palvattuna peuranpaistina.

Alunperinhän tyrnit näyttivät tällaisilta:

Tämä oli varmaan nyt taas sellainen, mitä vanha kansa kutsuu transformaatioihmeeksi. Yksi näitä juttuja. Käsin koskematta, pyytämättä ja yllättäen.

Käytin tyrnimarjojen muodonmuutosta hyväkseni ja tein eväät metsäretkelle.

Peuranpaistin päällä on marinoitua punasipulia. Sellainen tavallinen marinaadi, rypsiöljyä ja etikkaa, sokeria ja suolaa, taivaallinen yhdistelmä. No en tehnyt itse. Hyvää on silti. Paistin alla on luomuingmariinia ja Salosen ruisleipää. Leivän alla on uutinen mielenosoituksesta, jossa vastustettiin niitä EU:n ja USA:n salassa käymiä vapaakauppaneuvotteluja. Niistä ei ole paljon uutisoitu, kun ei toimittajille kerrota mitä on tekeillä. Miksi kerrottaisiin, kun ei neuvottelevien maiden parlamenteillekaan kerrota. Ja mitäs se meille kuuluu. Eikö se riitä, että Suomen kokoomuslaisen neuvottelijan mukaan siellä puretaan kaupan esteitä ja nikkaroidaan investointisuojia, ja tästä hyötyvät sitten kaikki.

Kaupan esteitä ovat esim. sellaiset lait jotka suojelevat kuluttajia. Myrkyllisten ja haitallisten aineiden kiellot. Vaatimukset pakkausmerkinnöistä. Palautusoikeudet. Sen sellaiset. Miten voi tietää, mitä on tappolistalla, kun ei kerrota. Onkohan avainlippumerkintä esimerkiksi epäreilu kilpailuetu kotimaisille tuotteille ja ulkomaisten tuotteiden kaupan haittaamista? Saako asettaa vaatimuksia tuotantoeläinten hyvinvoinnille tai kasvinviljelyn puhtaudelle, jos jossain muussa maassa ei sellaista vaadita? Sehän estää kyseisen maan tuotteiden kauppaa täällä eli on kaupan este.

Investointisuoja tarkoittaa sitä, että jos joku yritys on investoinut ulkomaille ja sitten kohdemaa muuttaakin lakejaan niin että yritykselle on siitä haittaa, yrityksellä on oikeus korvauksiin. Sanotaan esimerkiksi, että jollain maalla olisi löysät kaivoslait, jotka sallivat kenen tahansa onnenonkijan tehdä valtauksia missä vain, perustaa kaivoksen vaikka tähän minun mökkini alle ja pitää omanaan kaiken mitä löytää. Jos sitten kyseinen valtio jossain vaiheessa huomaisi, että ehkä jälkipolvetkin tarvitsevat mineraaleja ja niiden jakaminen ulkopuolisille ilmaiseksi saattaa olla turhaa, lakia ei voi enää parsia tai muuten joutuu maksamaan miljardikorvaukset niille yrityksille, jotka olisivat voineet haluta perustaa tähän vaikka uraanikaivoksen.

Käyköhän siinä niin, että jos jokin aine todetaan vaaralliseksi, sitä ei kuitenkaan voi kieltää, koska investointisuoja estää lakimuutokset? En tiedä. Miksi neuvottelut käydään salassa?

Ai niin, olin menossa metsään.

Lähimmät sieni- ja marjapaikat ovat kaikki nykyään avohakkuina. Menin autolla siihen säilyneeseen vakiopaikkaani tuolla vähän kauempana. Perillä näytti tältä:

 Jaahas, ne ovat ehtineet tännekin. Mutta onhan vielä metsiä, vaikka sitten vieraita. Tuossa vieressäkin on puita pystyssä. Eikun tutkimaan.

Tämmöistä aika harvennettuahan se tuppaa nykyään olemaan. Tässä kohdassa ei kuitenkaan ollut koko maa hakkuujätteiden peitossa. Niiden alle sienet jäävät piiloon, vaikka niitä olisi tuhatmäärin. Vaikea on kävelläkin risukasoissa. Tämä oli oikeastaan aika hyvä kohta. Löytyi suppilovahveroita ja orakkaita.

Ajattelin metsänpohjaa. Miten syksy syksyn jälkeen kaikki lehdet satavat sinne ja jäävät paikoilleen. Ei niitä kukaan haravoi, ja sittenkin vaan elämä jatkuu metsässä. Vuodesta toiseen, vuosisadasta ja -tuhannesta toiseen, aina vaan.

No, takaisin arkeen, tässä kohdassa oli kyllä pelkkää silokalliota niinkin äskettäin kuin 10 000 vuotta sitten. Vastahan olivat jäät sulaneet. Ei ollut vielä puita pudottelemassa lehtiään. Ei ollut multaa, missä kasvaa.

Tarkemmin ajatellen juuri tämä kohta taisi olla silloinkin vielä sulamisvesien peitossa ja nousi sieltä kuiville vasta myöhemmin. Mutta kuitenkin. Ajattelin niitä lehtiä ja neulasia, jotka vuosisatojen mittaan ovat varisseet tähän ja muuttuneet vähitellen maaksi. Kuinka paksu kerros sitä jo onkaan. Miten hieno järjestelmä. Miten tarpeetonta haravointi.

Tove Janssonin Kuuntelijassa oli se taiteilija, joka piirsi metsänpohjaa. Yksityiskohtaisesti. Koko elämänsä, milloin ei vastaillut ihailijapostikasoihin, kun oli tullut sijoittaneeksi piirroksiinsa joitain satuolentoja, pupuja muistaakseni, joista sitten tulikin suosittuja. Ihmisparka hukkui lasten kirjeisiin. Nyt olen onnellinen, että en koskaan kirjoittanut Tove Janssonille.