maanantai 28. syyskuuta 2015

Luonnonvärisiä kaneja

Kanien värigenetiikka on ihan oma tieteenhaaransa. Meidänhän ei tarvitse väreistä piitata mitään, koska emme käytä kanien nahkoja. Lihakanit menevät teuraaksi liian nuorena, että niistä saisi hyvälaatuiset turkit. Joten meille on siis aivan sama, minkä värisiä kanit ovat vai ovatko minkään. Kuka uskoi?


Kaikki paistikkaamme ovat ns. luonnonvärisiä. Sen näkee tuosta vaaleasta silmänympäryksestä. Kuvassa Mixin poikaset, jotka ovat kaniväen termein luonnonharmaita (A_ B_ C_ D_ G_) ja luonnonkeltaisia (A_ bb C_ D_ G_). Joissakin heistä on enemmän "punavahvistusta" kuin toisissa, ja sen vuoksi osa näyttää punertavammilta kuin toiset. Perusvärin päälle kanilla voi vielä olla yksi, kaksi tai kolmekin punaisuusgeeniä, taikka sitten tietysti olla olematta. Maxi-täti, joka on aivan ketunpunainen, on perusväriltään geneettisesti samanlainen kuin tuossa keskellä olevat kaksi luonnonkeltaista pupua, mutta hänellä on lisäksi kaikki kolme punavahvistusta (AA bb CC DD GG y1y2y3).

Tämähän tuli selvästi selitettyä.


Luonnonvärisillä kaneilla on myös vaalea vatsa, samoin jalkojen sisäsivut ja hännän alapuoli. Myös tuo viehättävä kylkikuvio kuuluu asiaan.



Samaten vaalea alue kuonossa ja leukaperiä noudatteleva vaalea viiva (joka ei vielä poikasilla näy selvästi).


Yllä olevat kuvat ovat jo melko vanhoja. Poikasten turkki on jälleen muuttunut:


Tummia sävyjä on tullut lisää. Luonnonväristen kanien jokainen karva on raidallinen. Nyt osassa karvoista on tumma kärki. Pohjavilla on suunnilleen saman väristä kuin hännänpäällinen.


Tältä me näytämme nykyään. Ihan pikkuisilta pupusilta vielä.

Ja meitä kiinnostaa kovasti kaikki uusi nakerrettava. Niin kuin tuo musta laatikko. Se on varmaan jotain hyvää! Ei kai tarjoilija sitä muuten tänne työntäisi. Tutkitaan!




Kanien kuvaaminen on hauskaa ja helppoa, ne jaksavat poseerata paikoillaan vaikka kuinka kauan.

--------------

Tervetuloa seuraamaan tätä blogia, Ariel!


torstai 17. syyskuuta 2015

Jokin sentään onnistui

Aiemmista tiedoista poiketen fasaanin pesintä on sittenkin onnistunut myös tänä kesänä. Ei tosin tässä pihassa, mutta saamme silti nauttia tuloksista nyt tyrnien kypsyttyä.

komea kukkopoika

Lintukuvat ovat taas taattua wanhan lasin läpi -laatua.



Tyrniaikana pihassa on paljon kaikenlaisia lintuja.



Eräskin isä toi koko perheensä tänne nauttimaan sadonkorjuusta.



Kukkopoikia (edessä) näyttäisi olevan ainakin kolme ja kananuorikoita (takana) neljä.



Sitten on vielä pesueen äitimuori, joka vahtii jälkeläistensä toikkarointia mielellään joltain korkeammalta tähystyspaikalta.



Kukko ei ole täältä kotoisin eikä meille ennestään tuttu, mutta toki tervetullut, perheineen. Joku voisi ajatella, etteivät nämä marjat riitä omankaan pihan linnuille koko talveksi, mutta hei haloo! Täällä on sentään silti aivan eri tilanne kuin monessa muussa paikassa. Kaikilla ei ole tyrnejä ollenkaan! Ja kun meiltä loppuvat tyrnit, syödään aronioita. Kyllä kaikille riittää ravintoa. Ei aina tarvitse olla niin hienoa.

Sitä paitsi meillä oli kestävyysvaje: kukaan ei syö kotiloita nyt, kun kanat lähtivät talvikotiinsa! Tarvitsemme lisää kotilonsyöjiä. Tervetuloa tänne!


- Kiitos!

---------------------

Tervetuloa tämän blogin lukijaksi, Kati!


lauantai 5. syyskuuta 2015

Lopetan

Kaninkasvatus on mukava harrastus. Kaneista ei ole paljon vaivaa verrattuna moniin muihin tuotantoeläimiin. Kanit eivät metelöi eivätkä haise, ja niitä voi kasvattaa ekologisesti omalla takapihalla, oman takapihan rikkaruohoilla. Ellei ole omaa peltoa, lisäksi tarvitaan vain vähän ostoheinää. Kaninliha on vähärasvaista ja -kolesterolista, vaaleaa ja miedon makuista. Minulle on myös tärkeää, että syömäni eläimet ovat saaneet mahdollisimman hyvän elämän ja kuoleman. Tästä pystyy parhaiten vastaamaan, kun kasvattaa eläimet itse.

Nyt aion kuitenkin lopettaa kaninkasvatuksen. Tuntemattomasta syystä olen edelleen epänormaalin väsynyt, vaikka kilpirauhasen vajaatoiminnat ja syövät on kaikki hoidettu ja vaikka nukun pitkiä (joskin katkonaisia) yöunia. Vuorokaudessa vietän entistä vähemmän tunteja pystyasennossa, nekin uupuneena, enkä ehdi tehdä kaikkea mitä haluaisin.

Valitettavasti en voi itse valita, mitä teen ja mitä jätän tekemättä. Töissä on pakko käydä. Kaikki harrastukset voi lopettaa.

Myin emokanit Mixin ja Maxin takaisin niiden kasvattajalle. Maxi oli kallis rotukani, josta olin maksanut hurjan hinnan: seitsemänkymppiä. Kasvattaja kävi itse hakemassa kanit meiltä ja sujauttaessaan seitsemänkymppiä käteeni sanoi: "Kiitos lainasta!" Tämä oli itse asiassa molemmille kannattava kauppa. Minulle jäivät paistikkaiksi Maxin poikaset, ja kasvattaja sai kaninsa takaisin taitavana, pesän rakentamista ja poikasten hoitoa harjoitelleena emona, parhaassa iässä.

Itse rakastin enemmän Mixiä, ja muutenkin uskon risteytyskanien ylivertaisuuteen. Mixi on erinomainen emokani, ja hän jatkaa nyt siinä työssä lapsuudenkodissaan. Mixin seitsemän pikku pupuliinia jäivät tänne jatkamaan kasvuaan. He joutuivat eroon emostaan vähän aikaisemmin kuin muuten olisi käynyt, mutta ei kuitenkaan niin aikaisin kuin villissä luonnossa.

Maxin yhdeksästä poikasesta tytöt jäivät kanilaan, pojat muuttivat jo vajaa kahdeksanviikkoisina ulkohäkkiin. Siirrettävistä ulkohäkeistä on enemmän juttua täällä. Ja nyt raportti ulos muutosta:

- Me ollaan näin pieniä pupusia ja ihan kolmestaan jouduttiin suureen maailmaan. Nypötänpä tässä uudessa paikassa ja ihmettelen. Tai sit...

 - ...vois vähän tutkia paikkoja tai...

- ...SINKOILLA, jiihaa!









Pikkupojat vaikuttivat tyytyväisiltä uuteen asumukseensa. Ehkä osa singahtelusta ja pukkihyppelystä johtui jännityksen purkamisesta, mutta kyllä se minusta näytti ihan riemuloikalta. Ja edelleen pitää välillä ottaa pienet hepulijuoksut ympäri häkkiä. Eri tavalla kuin sisällä kanilassa, vaikka siellä on paljon enemmän neliöitä.

- No tietty, saadaanhan me isoveljetkin vielä ainakin yksi sinkoiluhepuli päivässä! Se nyt vaan on kania.



torstai 3. syyskuuta 2015

Tuijan kävyt ja viherpeippoparvi

Tuijat kukkivat keväällä. Nyt alkavat kävyt pullistua, ensin kellertävinä ja sitten ruskistuen.


Kävyt ovat pieniä, sentin mittaisia, ja niitä on tiheässä. Puutarhapalstoilla käpyjä pidetään ongelmana. Kuinka saisi tuijasta kaikki kävyt irti, kun ovat niin rumia ja ruskeita? Meilläpä on tähänkin tietysti ratkaisu.



Syystä taikka toisesta pihassa on pyörinyt jo pitemmän aikaa iso viherpeippoparvi. Ei tällaistakaan ole nähty menneinä kesinä. Räkätit hävinneet, viherpeipot tulleet tilalle? Saattaa joukossa lennellä se järripeippokin, joka heinäkuun kylmillä säillä koitti vielä viritellä kevätlauluaan. Yleensä se kai pesii Lapissa. Keväällä.


Tavallisesti viherpeipot ilmestyvät meillä talvisin lintulaudalle. Nyt ne ovat tsilililittäneet tässä elokuun. Ehkä nämä yksilöt aikovat vielä muuttaa etelämmäksi talvehtimaan? Kuulemma jotkut lentävät aina Ranskaan asti, ja olen minä nähnyt ja kuullut viherpeippoja Kreikassakin, vaikka ne eivät varmaan sitten viitsi vaivautua tänne asti pesimään.


Nyt niitä on täällä aivan pilvinä. Jykevästä nokasta viherpeipon tunnistaa siementen syöjäksi. Tuollaisella työkalulla ei ole konstikaan vääntää tuijankäpyjä irti oksasta ja rouskutella niitä suihinsa.


Onhan sekin mukavaa, että vuodet eivät ole veljeksiä. Aina on jotain uutta ihmeteltävää.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...