Uutta tietoa palsternakasta ja pihamme asukkaista

Eikös vielä tänäänkin löytynyt kasvimaalta kolme palsternakkaa! 

Voi vain kuvitella epäjärjestelmällisyyden määrää, kun ihminen ei yhdellä kaivamisella löydä kaikkia noita melko suuria juurikkaita 120cm x 180cm:n laatikosta.

Lisäksi olen löytänyt kerrassaan hurmaavan blogin Olemme puutarhassa, jossa on hieno postaus palsternakasta viime syksyltä. Siitä opin, että palsternakan makeus vähenee varastoinnin aikana, kun sokerit muuttuvat tärkkelykseksi. Kun siis kehuin kevätpalsternakan ihanaa makeutta, täytyy ottaa huomioon, että viimeisin vertailukohta on puutunut monta kuukautta laarissa ja menettänyt koko ajan makeuttaan. Syksyllä vastanostettuna sekin on siis ollut makeampi. Ehkä jopa yhtä makea kuin kevätpalsternakka? Ei kai sentään.

Puutarhamme asujaimistoon on liittynyt sepelkyyhkypari. Tulivat, muutaman päivän istuivat kylki kyljessä langalla, ja aloittivat haudonnan melkein heti. Pesä on puutarhan kauimmaisessa kolkassa, siellä niiden sinivuokkojen äärellä, kanadantuijassa. Emot näyttävät hautovan vuorotellen.

Jotenkin minusta tuntuu, että se on koiraspulu, joka vapaavuorollaan huhuilee ja esittää taitolentoa. En tosin erota heitä toisistaan. Joka tapauksessa hän heittäytyy leijailemaan, koukkaa aaltomaisesti alas ylös ja lentoradan huippukohdassa läiskäyttää siipiään pari kertaa, niin että se kuulostaa melkein kättentaputukselta. Sitten hän tyytyväisenä lehahtaa jollekin tukevalle oksalle sopivan matkan päähän pesästä ja aloittaa karmealla, käheällä äänellä: Hu-huu-hu. Hu-huu-hu. Hu-huu-hu. Hu!

Sitten sama uudestaan, ja uudestaan, pesän kaikilla puolilla. Kuinkahan kauan hän jaksaa soida? (Alakerran isäntä ihmetteli, miksi hän vielä soi, vaikka eukko jo hautoo! Ihmiset!) Odotan, että poikaset esitellään koelennolla joskus kesäkuun puolivälissä.

Kevätmieli kiekuu

Fasaanikukkomme Kevätmielen kolme rouvaa sen sijaan kuljeskelevat hänen kanssaan kuikerrellen pitkin pihaa eivätkä näytä pitävän kiirettä haudonnan aloittamisella. Eikö nyt pitäisi jo ruveta?

Kevätmieli pullistelee ja kiekuu ja ajaa raivoissaan pois pihasta poikansa, vaikka tämä hiippailee pitkin puskanvieruksia pitkänä ja laihana, aivan maanmyötäisenä, ja koittaa lopulta päästä lentämällä karkuun.

Rouvat näyttävät tyytyväisiltä. Ehkä he itse tietävät aikataulunsa. Jopa paremmin kuin minä?

Jos joku ihmettelee kuvien omituista tuhruisuutta, asiaan saa valaistusta postauksesta Vanhaa ikkunalasia.