Näytetään tekstit, joissa on tunniste lihan tuotanto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lihan tuotanto. Näytä kaikki tekstit

perjantai 17. helmikuuta 2017

Näin haluaisin asua vanhana

Voi olla, että tällaisessa suuritöisessä rintamamiestalossa eläminen ei vanhemmiten enää onnistu. Ettei jaksa huolehtia isosta pihasta tämänkään vertaa, ei jaksa kasvattaa itselleen syötävää, remontoida eikä pitää edes alkeellista siisteyttä yllä. Välillä haaveilen osuustoiminnallisen vanhainkodin rakennuttamisesta, sellaisen jonka me vanhukset omistaisimme kimpassa ja tarjoaisimme työsuhdeasunnon myös talonmiehelle ja terveydenhoitajalle. Kukaan ei määräisi meitä iltaviideltä nukkumaan ja aamuviideltä ylös vain koska se sopii hänen työvuoroihinsa! Päättäisimme itse mitä ja koska syömme, olisimme omia pomojamme. Hoivapalvelut saisimme tietysti maakunnalta, ja siellä päässä oltaisiin hyvin iloisia, kun meitä olisi monta hoidettavaa saman katon alla. Kätevää työmatkojen kannalta! Toki meillä olisi omat pikku asunnot, mutta yhteistilojakin paljon. Lääkäri tulisi käymään ja fysioterapeutti, meidän ei tarvitsisi lähteä palveluiden perässä minnekään. Yhteiskyydillä voisimme hurauttaa ostoskeskukseen tai taidenäyttelyyn jos huvittaa.

Mutta eikö kuitenkin olisi hauskempaa asua mummonmökissä! Olisi! Ja vaikkei itse jaksaisikaan vastata elukoiden hoidosta, olisi niitä silti kiva paijailla.

kuva: Chris Eason, Flickr

Mitä jos asuisikin mökkikylässä? Niitähän on sellaisia ruokaosuuskuntia, jotka palkkaavat työsuhteeseen sopimusviljelijän. Löytyisikö yritteliästä luomuviljelijää, tai muutaman viljelijäperheen kimppaa, jotka haluaisivat lähteä ekokyläbisnekseen?


Minun ekokylästäni saisi ostaa tai vuokrata mökin ihan kuka vain, ilman ikärajoja. Vai pitäsikö olla soveltuvuustesti, että varmasti on mukava ihminen? Ehkä ei - entäs jos en itse pääsisikään sisään!


Kylä sijaitsisi siis toimivan luomutilan mailla. Siinä olisi paikka useammallekin yrittäjälle. Joku voisi olla vanhusten perhehoitaja, joku hoitaa mökkitalkkarin tehtäviä esimerkiksi sen maanviljelyksen ohessa, eikä minua haittaisi vaikka siellä olisi yleisöllekin avoin kotieläinpiha ja pikku kesäkahvila. Me kyläläisethän voisimme myös hoitaa niitä yhteistoiminnallisesti. Osallistuminen voimien mukaan olisi hyvää terapiaa huonokuntoisemmillekin. Omalta tilalta saisimme luomulähituotteita. Ehkä maatalon tuvassa tarjottaisiin halukkaille myös kotiruokaa maksua vastaan.

kuva: Flickr
Kuten kuvasta näkyy, teemme myös yhteistyötä paikallisen päiväkodin, eskarin ja koulun kanssa. Meille voi tulla retkelle katsomaan kanoja ja mummoja! Me voimme opettaa sukan kutomista ja lukea satuja.

kuva: Brad Greenlee, Flickr

Ehkä meistä on viljelyksillä tai navetassa enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta saamme silti osallistua, koska se kuntouttaa ja virkistää. Tällaiset terapiamuodot voidaan ottaa huomioon vuokrassa tai palvelumaksuissa, suuntaan taikka toiseen. Tietysti meillä, kuten muissakin palvelutaloissa, voi ostaa vaikka siivousta tai hiustenleikkuuta. Käytämme julkisen terveydenhuollon palveluja; jos kunto edellyttää, kodinhoitaja käy vaikka kolmesti päivässä (ja hoitaa näppärästi samalla käynnillä koko naapuruston). Mutta hoidamme myös toinen toisiamme.

kuva: Pixabay

Mökkikylässä saa olla omassa rauhassaan, mutta jos haluaa seuraa sienimetsään tai soutelemaan, sitä löytää helposti. On ompeluseuraa, halkotalkoita ja lukupiiriä. Meillähän on kaikilla hoitotestamentit tehty hyvissä ajoin, joten kun höperöidymme, meille voidaan laittaa seurantapanta jalkaan. Meitä ei tarvitse lukita sisään: kylän dementiahoitaja seuraa tilannetta, ja mummo käydään hakemassa pois metsästä jos ei itse osaa tulla. Mutta ei silti estetä lähtemästä uudestaan metsään vaikka huomenna, jos mieli tekee.


Ehkä meidän kylässämme toimii oma valuutta. Työtunnin voi vaihtaa toiseen, ja jokaisen tunti on yhtä arvokas. Voi poimia puolukoita toiselle ja saada vastineeksi kotona leivottua leipää oman tilan jauhoista. Mutta jos tästä tulee oikea yhteisö, tunteja ei tarvitse laskea. Vienhän minä tietysti kalaa naapuriin, kun sitä tulee yli oman tarpeen. Kun olen ollut sikopaimenessa omenatarhassa elokuussa ja tammimetsässä syyskuussa, toki minulle kuuluu possunpotka marraskuussa. Ja kun kerran ruvetaan niitä klapeja porukalla tekemään niin tottahan niitä kannetaan sillekin mummolle, josta ei mitään varsinaista hyötyä ole enää kenellekään, ellei mökinvuokraa lasketa. Joku tuo sitten puita minullekin, kun itse en enää jaksa.


Kuule sinä luomuviljelijä, joka luet tätä. Pistäpä liikeidea mieleesi hautumaan! Ota naapuritilan nuoripari mukaan. Taatusti ihan ensimmäinen ekokylään muuttaja on eläkkeelle jäävä tilitoimiston pitäjä, joka hoitelee puolestanne koko sen paperityösotkun, eikö olekin valtava helpotus! Ja toinen on aivan tavattoman pätevä entinen opettaja, joka neuvoo koulun jälkeen lapsianne kotiläksyissä niin kiinnostavasti, että niistä tulee kaikista luokkansa priimuksia. Tarvitsetko hyvää puuseppää tai taikasormista koneenkorjaajaa? Tai vanhalleisännälle kaveria, joka jaksaisi loputtomasti väitellä päivänpolitiikasta? Ei sitä koskaan tiedä, millaisia asukkaita onnistuu saamaan. Ja ota hei minutkin sinne kylään asumaan! Minusta ei ole paljon hyötyä, mutta ei hirveästi haittaakaan, ja ideahan oli kuitenkin alunperin minun.





tiistai 5. huhtikuuta 2016

Toinen tapa leikata kani

Jos tämä olisi akkainlehti, nyt kävisi huonosti. Huhtikuussa kuuluu kirjoittaa kylvöistä ja kesämuodista. Teurastusjutut kirjoitetaan lokakuussa. Ja sitten niitä EI julkaista!

Minulla on tietääkseni ihan oma tapa leikata kani. Alakerran isäntä otti syksyllä kuvia, mutta juttu jäi sitten tekemättä. Jos jätän ensi syksyyn, mahdan unohtaa asian uudestaan. Kyllä se on parasta julkaista nyt. Ja kanihan on niin lisääntyväinen eläin, ei sitä tiedä vaikka joku näin keväälläkin niitä laittaisi lihoiksi.

Jos taas tarvitset kaninleikkausvinkkejä vasta ensi syksynä, nytpä on sitten sinun vastuullasi muistaa, mistä niitä löytyikään.


Niin tosiaan, varoituksen sana. Kuvissa näkyy lihaa! Jos itse syöt vain suojakaasuun pakattuja suikaleita, jotka eivät ole peräisin mistään eläimestä, ainakaan tapetusta sellaisesta, kannattaa ehkä lopettaa katselu tähän. Ei tule sitten paha mieli.




…



…



…



…



…






Tästä lähdetään. Itse leikkaan lihat mieluiten, kun kani on "riippunut" jääkaapissa muutaman päivän. Yleisin tapa on irrottaa koivet ja nuo kylkiliepsukkeet ja leikata jäljelle jäänyt pötkylä sitten kolmeen tai neljään palaseen. Nyt esitellään kuitenkin gourmet-leikkaus, jolla otetaan talteen fileet.

Aletaan silti kaavanmukaisesti koivista. (Takakoivet on esitelty tuolla ylempänä pyöreässä kuvassa, ja kyllä, voit huijata kenelle vain että ne ovat kanankoipia. Suosittelen kuitenkin rehellisyyttä tässä niin kuin muissakin asioissa.)



Tartu takakoipeen tukevasti ja väännä sitä sivullepäin kunnes kuuluu KRUNTS.



Nyt on molemmat koivet kruntsautettu kunnolla. Leikkaa näin:





Tuossa ei pitäisi olla mitään ongelmaa, kunhan koivet on ensin kruntsautettu loppuun asti.

Etukoipia ei tarvitse kruntsauttaa, ei muuta kuin leikataan. Mutta ensin sananen läskistä.



Kanin liha on tunnetusti vähärasvaista. Jos sinulla on leikattavanasi villikani, sen ainoa läski on luultavasti tuossa hartiamakkarassa. Tämä on se paikka, johon kanin kuuluu varastoida ylimääräinen rasva.

Jos sen sijaan kanisi on lihantuotantoon jalostettua rotua ja sille on vielä syötetty viljaa tai muuta lihotusrehua, siinä luultavasti on läskiä myös sisäelinten ympärillä ja vaikka missä, niin kuin meidänkin kaneilla joskus tuppaa vähän olemaan.

Sitä minä vaan, että tässä vaiheessa haluat ehkä leikata pois nuo hartiarasvat. Ja sitten etukoivet eli "kanin siivet":




Nosta etukoipea vähän, niin että näet oikean kohdan mistä lähteä leikkaamaan: lapaluun alta. Sitten vain kuljetat veistä eteenpäin ihan kylkiluita hipoen.

Tähän asti kaikki meni niin kuin muuallakin. Mutta nyt irrotamme fileet.



Käännä jäljelle jäänyt pötkylä selkä ylöspäin. Käytä terävää veistä. Leikkaa selkärangan vierestä. Itse teen ensin avausviillon ja syvennän sitä sitten niin että pääsen paremmin törtsöttävien selkänikamien ohi. Katso kuvan oikeaa reunaa, näet kanin selässä kolme valkoista viivaa. Keskimmäinen on selkäranka ja kaksi muuta ovat luontoäidin sinulle merkitsemiä leikkausviivoja. Avaa niiden kohdalta ja painu sitten mahdollisimman läheltä selkärankaa alas asti.



Näin.



Työnnä peukalosi fileen ympärille kanin häntäpäästä. Kaivele file esiin peukalolla, se irtoaa helposti.



Vedä file irti.



Niskaan asti.

Katsotaan sama vielä toiselta puolelta:





Fileeseen jää yleensä kiinni muuta, väriltään selvästi punaisempaa lihaa. Sekin yleensä irtoaa sormin, ehkä vähän veitsellä auttamalla.

Fileestä on syytä irrottaa myös toisella puolella oleva ohut kalvo, ettei file kypsennettäessä käpristy.



Toimi kuin poistaisit nahkaa kalafileestä. Siis irrottele kalvon reuna, sitten aseta file kalvopuoli alaspäin. Pidä kiinni kalvon reunasta. Sellainen kalapiikki olisi muuten varmaan tosi kätevä apuväline tässä hommassa. Aseta veitsi kalvon ja fileen väliin, siis fileen alle. Liu'uta veistä leikkuulautaa vasten koko fileen pituudelta, jolloin kalvo irtoaa.


Ta-daa!



Nyt kani alkaa näyttää melko käytetyltä ja tulee mieleen lihaliemi tai koiranruoka. Kylkiliepeet voi toki vielä leikata erilleen jos keksii niille muuta käyttöä. Mutta jos haluaa olla gourmet-pipertelijä, kannattaa kani vielä kerran kääntää selälleen.



Onhan kanillakin sisäfileet! En ole kylläkään kuullut, että niitä kukaan muu irrottelisi. Teollisessa tuotannossa se ei liene järkevää, koska tähän saa kulumaan yhtä paljon aikaa kuin koko muun kanin leikkaamiseen. Mutta minulla on aikaa. Voin paljastaa, että sitä tulee joka päivä 24 ihan uutta ja käyttämätöntä tuntia lisää!



Sisäfileiden päällä olevat rämpsyt irrotellaan herkästi veitsen kärjellä.



Ulkoreuna irtoaa ihan sormin. Ole varovainen! Sisäfile on niin murea, että se suorastaan hajoaa käsiin. Voi veitselläkin autella.




Selkärangan vierestä sisäfile irrotetaan veitsellä leikkaamalla. Voit leikata yläpuolelta pitkin selkärangan viertä ja painaa veitsellä alas asti niin kuin ulkofileenkin irrotuksessa. Tässä kuvassa nirhataan veitsellä fileen alapuolelta. Kuinka vain. Tässä myös näkyy, että sisäfileet jatkuvat vaikka miten pitkälle, mutta kapenevat lopulta suiruiksi. Ihan loppuun asti ei ole pakko mennä.



Tällainen on kanin sisäfile. Ehkä jossain fine dining-ravintolassa saisi tästä annoksen. Kotioloissa keräät näitä 16 kappaletta ja tarjoilet paistettuina alkupaloiksi.

Tätä ei saa kaupasta.

Eikä muuten ravintolastakaan. Ei edes fine dining -ravintolasta.



sunnuntai 9. elokuuta 2015

Mixin poikaset


Mixi-mamman kesämökillä on vilinää.

- Jiihaa!

Alahyllyllä oli mökkioloihin sovellettu poikimispesä: pahvilaatikko. Kun poikaset kasvoivat kylliksi, he söivät itsensä ulos pesän seinän läpi. Toki Mixi auttoi hieman. Seinästä olikin paljon hauskempi kulkea kuin ovesta.



Viimeisenä pesästä lähti vaalea ujoliini.



Jos menee ovesta sisään ja seinästä ulos, voi juosta ympyrää. Pikkupuput pysähtyvätkin vain harvoin. Näennäisesti pysähtynyt pallero saattaa yhtäkkiä hypätä suoraan ylöspäin ja juosta siksakkia metrin ennen kuin taas tössähtää paikalleen. Pupujen seuraaminen on varsin huvittavaa. Mutta kuvien ottaminen vaikeaa.



Varsinaisesti pikkupuput ovat kahta eri väriä: luonnonkeltaista (kuvassa punaisempi ja vaaleampi versio)...


... ja luonnonharmaata (osa näistäkin vähän enemmän punaiseen päin kallellaan kuin toiset, eli siis ruskeita).



Poikaset ovat nyt kuukauden vanhoja, isoja pupuja jo. Ensi kuun vaihteessa, kun he ovat vielä melko paljon isompia, Mixi lähtee takaisin kasvattajalleen. Hänestä ei tule paistia, vaan hän jatkaa hyvin alkanutta uraansa emokanina. Hänellä on selvästi lahjoja alalle.


perjantai 29. toukokuuta 2015

Mustat pallerot

pikkumusta, 480g


Maksin kaksi eloonjäänyttä poikasta ovat nyt lihottaneet itseään kolme viikkoa vapaalla maitotarjoilulla. Tänään koitti totuuden hetki: punnituspäivä. Odotettavissa oli, että pennut ovat melko tuhteja. Olivatkin lähes puolikiloisia. Ihan kunnon lihakanin kokoisia siis, mutta ei mitään friikkejä. Meillä on punnittu isompiakin kolmiviikkoisia. Tosin silloinkin oli kyseessä poikkeuksellisen pieni poikue: neljä poikasta, yhteensä 2,4 kg.

Tuo kaksi ja puoli kiloa taikka vähän päälle taitaa olla emokanin rahkeille sopiva poikuepaino. Meillä ei ole ollut yhtään kolmeen kiloon yltävää poikuetta, ellei lasketa sellaisia, joita imettää kaksi emoa yhdessä. Tämä koskee kaiken kokoisia poikueita. Viiden ja kymmenen poikasen satsit painavat tässä iässä yleenä saman verran; emokanin maidontuotannolla on rajansa, ja jos maitoannosta jakamassa on monta, jokainen saa vähemmän.

Poikueet punnitaan könttänä 21 vuorokauden iässä, koska siihen asti ne elävät enimmäkseen emonsa maidolla. 21 vrk:n poikuepaino kertookin siis lähinnä emokanin ominaisuuksista. Sitä käytetään yhtenä vertailulukuna kun mietitään, mitkä emot jätetään jatkamaan sukua. Tällä kertaa tulos oli pohjanoteeraus: 950g! Mutta ehkäpä tätä kertaa ei lasketa, kyseessä taisi olla vasta harjoitus, kun poikasia oli vain kaksi. Eihän kaninpoikanen mitenkään pysty imemään itseään yli kilon painoiseksi kolmessa viikossa!


Ylläoleva kuva on kaninkasvattajan raamatusta, teoksesta Rabbit Production (Cheeke & al.), ja käppyrästä voi nähdä emokanin maidontuotannon määrän. Huippukohta on tässä kolmen viikon kuluttua poikimisesta, sitten maidon määrä kääntyy laskuun ja pupukaiset opettelevat syömään ruohoa, tai mitä nyt sattuu olemaan tarjolla. Alemmasta taulukosta käy vielä ilmi, että kaninmaito sisältää erityisen paljon rasvaa ja proteiinia. Tämä on yksi kanin tehokkaan lisääntymisen salaisuuksista.

Käyrä päättyy äkisti kuukauden kohdalla, koska jos emokani on tullut uudestaan tiineeksi heti poikimisen päälle, se vieroittaa poikasensa imetettyään niitä neljä viikkoa, kaivaa uuden pesäkolon ja saa uudet poikaset 31 vuorokautta edellisten jälkeen. Kani on monien petojen lempiruokalistalla, ja sen keino selviytyä tästä on lisääntyä kuin kani.

pikkumustat, 950g

Seuraava punnitus on 56 vuorokauden iässä. Kuka muistaa seiskan kertotaulun? Siis kahdeksan viikon vanhana. Tällä kertaa punnitaan puput erikseen, sillä tämä tulos kertookin jo heistä itsestään. Sukupuolen ohella tämä on tärkein tieto, kun lihakaninpoikaselle tehdään jatkosuunnitelmaa.

Sellaista tietoa ei tietenkään lainkaan oteta huomioon, että näillä on sama mutaatio kuin äidillään ja vielä pahempana: antavat paijata, jopa ottaa käteen, vastustelematta. Ragdoll-kaneja. Sanoisinko jo suorastaan passiivisia. Näiden suhtautuminen elämän yllättäviin ilmiöihin menee osapuilleen näin:

- Ai kappas, maailman katto aukes. Nyt sieltä tulee jonkun jättiläishirviön räpylä tännepäin. Viittiskö avata toisenkin silmän, no en taida viittiä. Oho, nyt se jättiläinen koskee mua. Olkoon, en jaksa siirtyä. Jaa, ei olis kannattanutkaan, ei se kai ollukkaan vaarallinen. Maistanpa sitä varmuuden vuoksi (lipslipslips) ... aika suolanen. No, tämä on nyt varmaan vaan joku ilmiö. Ottaisko vielä torkut.




tiistai 14. huhtikuuta 2015

Yleisön pyynnöstä


Lukuisten pyyntöjen johdosta julkaisemme nyt muutamia ensikuvia kanilan uusista asukkaista. Haastattelua emme ole vielä saaneet; meillä on vasta tutustumisvaihe menossa, emmekä heti halunneet ryhtyä kovin tungetteleviksi. Ehkä tässä vähitellen, tuttavuuden syventyessä, pääsemme kyselemään henkilökohtaisistakin asioista, ja aivan varmasti raportti julkaistaan täällä. Mutta nyt tää on vielä kesken.

Minulla oli tuossa viime talvena muuta tekemistä, joten kanila oli tyhjillään, ja nyt aloitimme paistikkaiden tuotannon alusta. Uusia emokaneja tuli kaksi. Toinen heistä on puhdasrotuinen uudenseelanninpunainen ja toinen uudenseelanninpunaisen ja kalifornialaisen risteytys. Tämä punainen tässä on se, no, jatkossa käytän rodusta nimeä USP, jos se täytyy mainita.

Risteytyspupu on sellainen oikean kanin värinen. Väriä sanotaan luonnonharmaaksi, vaikka hän on oikeastaan pikemminkin ruskea. Isän voimakkaasta ketunpunaisesta väristä näkyy hänessäkin häivähdys. Hän on vasta nuori neito eikä ihan vielä valmis miehelään. Luonteeltaan hän on myös melko arka; tulee nuuskimaan sormea, mutta hyppää äkkiä taaksepäin kun kosketus on saatu. Siksi häntä ei ole vielä kovin paljon räimitty salamavaloilla päin näköä, kun vasta harjoittelemme luottamuksellista kanssakäymistä.

Työniminä tyttösillä on Mixi ja Maxi. Punainen kani on nimittäin himppua vaille viisikiloinen vonkale:


Maxilla on sellainen luonnevika, joita aina joskus parhaisiinkin kanipoikueisiin ilmestyy: hän on kesy lellipöpö. Häntä saa paijata. Ja jos lopettaa, hän tunkee kuononsa uudestaan käden alle. Muiden kanien kanssa hän ei tule niinkään hyvin toimeen. Kasvattaja oli yrittänyt yhdistää tytöt samaan häkkiin, mutta Maxi ilmaisi eriävän kantansa varsin selväsanaisesti. Samaten hänellä on ollut jonkun verran vaikeuksia päästä yhteisymmärrykseen vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Nyt seuraa spoileri elikkäs juonipaljastus. Jos haluat pysyä jännityksessä, älä lue seuraavaa kappaletta!

Kolmannella neuvottelukierroksella Maxi kuitenkin löysi kompromissin komean kalifornialaisuroksen kanssa, ja konkreettisia tuloksia odotellaan ensi kuun puolella.

- Vielä!

Tällä hetkellä neidot ovat majoittuneet kumpikin omaan asuntoonsa kanilassa. Välissä on verkkoaita. Alussa Maxi uhkaili Mixiä aidan takaa, ja Mixi kirmasi silloin kauimmaiseen nurkkaansa turvaan. Mutta se oli ikuisuus sitten, sunnuntaina. Nyt he jo välillä kuonoilevat verkon läpi. Emme kuitenkaan yritä pakottaa heitä syventämään ystävyyttään nopeammassa tahdissa kuin mihin he itse ovat valmiita, varsinkin ottaen huomioon Maxin sen-mistä-puhuttiin-tuolla-spoilerissa.



Kuulin kyllä, joku haukkui Maxia läskiksi siellä! Ei pidä paikkaansa tai ainakaan emme myönnä! Maxi pitää hyvää huolta ruumiinkunnostaan harrastamalla mm. joogaa. Kuvassa pallo-asana. Tee perässä!

Pitäähän Mixistäkin joku kuva olla. Laitetaan nyt yksi sitten. Hän on kyllä niin ihanan kaunis, että mielelläni odottaisin studiokuvia, mutta aistin kärsimättömyyttä siellä ruudun takana. No, tuossa maistiainen:


Viiden kuukauden vanhana on neito kaunehin, niinhän sitä sanotaan. Mixi saattaisi jo olla sukukypsä, mutta minkä tähden suotta kiirehtiä asioiden edelle. Onhan tässä kesää jäljellä. Hyvin joutaa odottamaan vielä kuukauden tai parikin ennen kuin aletaan edes ajatella häitä.

Kani on lihantuottajana ihan omaa laatuaan. Ennen kuin naaras on vuoden vanha, se on jo ainakin teoriassa voinut saada viisi-kuusi poikuetta, ja sen tyttäretkin ovat jo alkaneet lisääntyä. Näin siis luonnon helmassa. Tosin kanit käytännössä vähän hiljentävät lisääntymisvauhtia talven ajaksi. Tehotuotannossa emokaneilla pitää kiirettä ympäri vuoden, tai siihen kasvattajat ainakin pyrkivät. Meillä on leppoisampi tahti.

Vielä kun tiedämme, että samalla ruoka- ja vesimäärällä voi kasvattaa joko 3 kg kaninlihaa tai 1/2 kg naudanlihaa, kani alkaa vaikuttaa melko ekologiselta vaihtoehdolta.

Tehotuotantokanit syövät vilja-rehusekoituspellettejä, osittain sellaista ravintoa, jota ihminen voisi suoraankin käyttää. Meidän puput syövät enimmäkseen heinää ja rikkaruohoja.

Lopuksi ilahdutan sinua pikku taulukolla, ole hyvä. Luvut ovat keskiarvoja ja niihin pystyy jonkin verran vaikuttamaan rodun valinnalla sekä ruokinnalla ja muilla olosuhteilla, mutta kelpaavat viitteeksi:


 proteiineja,%
   rasvaa,%
kani
20,8
4,5
kana
peura
20,0
19,1
17,9
12,0
lammas
15,7
27,7
nauta
16,3
28,0
sika
11,9
45,0






Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...