perjantai 31. lokakuuta 2014

Tuoni vei teinit

Murrosikä alkoi sitten. Kuka sellaista jaksaa katsella, laitettiin syylliset lahtipenkkiin ilman valitusoikeutta.

Kun kymmenenkin nuorison edustajaa jakaa asunnon keskenään, siinä ovat hyvät käytöstavat kullanarvoiset. Heti jos joku alkaa ruikkia pissaa ympäriinsä, nuuskia toisten hännänalusia häiritsevällä tavalla saati sitten nylkyttää edestä, takaa ja sivusta aina tilaisuuden tullen, tuo joku on syytä poistaa joukosta viivyttelemättä.

Meillä tällaiseen säädyttömään käytökseen syyllistyi yksi kohtuullisen kokoinen (siis sisaruksiinsa verrattuna) mutta lihakaniksi aivan vääränmallinen yksilö. Tuommoinen jäniksenmuotoinen laiheliini, pitkäraajainen, enimmäkseen käpälää ja korvia koko poika. Siis tyypillinen teini.

Jiihaa, pois alta, meitsi on kingi!

Eipä se oikeastaan haittaa, että nämä nulikat ovat vasta vähän päälle parikiloisia. Olen tottunut yli kolmekiloisiin paistikkaisiin, mutta ei pidä luutua asenteisiinsa. Kaksikiloisina ne Euroopan tehokasvatetut kanitkin menevät teuraaksi. Siitä massasta reilu puolet päätyy marketin lihatiskiin; on kilossakin hetkeksi syömistä. Ja syödäänhän niitä pienempiäkin eläimiä. Ahvenia, vaikka. Kaksikiloinen olisi jo melko mötkäle. Tai katkarapuja.

Laura muistutti, että katkarapuja on yleensä tarjolla koko läjä. Mutta niinhän näitä pupujakin on.

Pois täältä rötköttämästä, meitsi tulee ja merkkaa kaiken, edestä ja takaa, roiskis!

Mitäs hajuja? Ei kai kukaan haasta mua?

Kuka ruikkasi seinään? Aijoo, se olin minä.









Miten niin jalat kakassa? Eikä oo, kato vaikka!

No niinhän siinä kävi, että tuskin oli ensimmäinen murkkukingi poistettu nurkan taa, kun toinen alkoi vetää omaa showta. Hän pääsi sitten samaan kiikkuun. Nylkijä mainitsi, että kovin oli pakkautunut verta genitaalialueelle. Mikäs kumma tuo on, kun aivan rysän päältä napattiin.

Ja eikös tänään, pyhäinpäivän aattona, taas alkanut kuulua kanilasta kurnutusta, nylkytystä ja takaa-ajon tiimellystä. Kolmas sankari siellä esittelee vastalöytynyttä miehuuttaan! Hänet on luvattu muualle siitoskaniksi, joten edessä on matkailua pitemmällekin kuin ihan tuohon nurkan taakse.

Sikäli tämä kaninkasvatus on näppärämpää kuin sanokaamme vaikka opettajan homma. Kaverini on opettaja, kyllä tiedän että silläkin alalla joutuu katselemaan nuorison pullistelua. Rasittavien murrosiän merkkien ilmaantumiseen ei vain ole heillä yhtä helppoa lääkettä kuin meillä kaninkasvattajilla.

Ammatinvalintakysymys, sanon minä.

Mikael Agricolan mukaan Kekri (Käkri, Keyri eli Köyri) -niminen jumalolento lisäsi karjan hedelmällisyyttä. Siitäköhän tässä köyrimisessä onkin kyse. Hyvää pyhäinpäivää, taikka kekriä niille, jotka sitä viettävät!

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Siirtomaatavara ja sesonkitaulukko

Vielä voi puutarhasta kerätä satoa: lehtikaalia, palsternakkaa, maa-artisokkaa ja sensellaista. Jos on hyvin niitetty, vuohenputkesta ja nokkosesta saa edelleen tuoretta satoa ainakin täällä etelässä. Vastakorjattu sato pullistelee vielä täysissä laareissa. Siellä lepäävät porkkanat ja punajuuret, valkosipulit ja kaalinpäät. Teurastusaika alkaa olla käsillä. Metsästäkin saa syötävää: ellei riistaa, niin ainakin suppilovahveroita ja puolukoita. Ehkä joku löytää karpaloitakin suolta.

On kuitenkin joitakin ruoka-aineita, jotka jätän nyt suosiolla vähemmälle. Ei ole mansikoiden aika, eikä tuoreiden herneiden. Odotan niitä ensi kesään. Miksikö? Niin, saisihan niitä marketista. Rahdattuna jostain kaukaa, kasvatettuna ties missä. Lentopetroolin haaskuuta on tuoda tänne tuoretta mansikkaa uudeksi vuodeksi. Jotkut ruuat tulevat rahtilaivan kylmäkontissa, vaan jäähdyttäminenhän syö energiaa. Tarvitaanko täällä kaikkia etelän hedelmiä? Pärjäisin ilman, mutta onko elämäni silloin ilottoman harmaata sinnittelyä? Onko se yleensä edes elämää, ellen kuluta kaikkea mihin minulla on mahdollisuus, kun kerran on mahdollisuus?

Minusta mansikka nyt vaan kertakaikkiaan maistuu paremmalta, kun sitä on ensin saanut aikansa odottaa. Niin kuin moni muukin asia.

kuva: l.hillesheim/Flickr

Nyt on aika syödä juureksia, kaaleja ja sipuleita. Ne ovat näin syksypuolella hyviä! Niiden maut sointuvat yhteen ja hyväilevät tutun lempeästi suomalaisia makunystyröitä.

Syön minä tuontitavaraakin, toki. Nytkin on mandariineja pöydällä, ja banaaneja. Vai pitäisikö olla ilman niitä, kunnes alkavat viihtyä omassa puutarhassa? Ulkomaastahan minä tuotan hyvinkin monet asiat: rusinat ja enimmät pähkinät, sitruunat, kanelit ja neilikat. Saatan ostaa avokaadonkin, kun oikein villiinnyn. Muistelenpa joskus keinutelleeni itseäni riippumatossa valtavien avokaadopuiden alla lämpimässä tähtikirkkaassa yössä. Ne olivat kuitenkin matoisia, ne avokaadot. Täältä saa jostain syystä aina madotonta eli varmaankin priimaa tavaraa. Paitsi jos haluaa kypsän, siitä joutuu maksamaan enemmän, ja sitten se onkin ylikypsä, ellei osaa pitää varaansa.

Etelän hedelmillä on kyllä myös omat sesonkinsa. Vaikka melkein kaikkea saakin ympäri vuoden, kaikkea ei kannata aina ostaa.

Joskus voi huvikseen ajatella, kuinka hyvin sitä nykyihminen enää pärjäisi ilman tuontiaineita. Jos nyt jotenkin vielä ilman talvimansikoita, mutta entäs kun jeera loppuu? Tai mustapippuri tai kahvi? Sokeri? Suola? Jokainen voi mielessään mietiskellä oman ruokataloutensa kipupisteitä. Onhan siinäkin ajankulua syysilloiksi.

Alla on yksi taulukko sesonkikasviksista. Sen saa suuremmaksi napsauttamalla, tai voit käydä katsomassa sitä alkuperäisellä Kikkomanin sivulla. Voinen mainosvaikutuksen kumoamiseksi paljastaa, että en ainakaan tällä haavaa käytä mitään Kikkomanin tuotteita. Ja saattaa tästä aiheesta olla parempiakin taulukoita. Kerro, jos tiedät hyvän.


maanantai 27. lokakuuta 2014

Metsäihmisen kirja



Oletko koskaan nukkunut paljaalla maalla? Kätkeytynyt metsään?

Kirja ihmisestä metsässä. Karhusta, joka on metsä. Erikistä äitinsä poikana, naisensa miehenä ja tyttärensä isänä; hänen tyttärestään Mallasta. Kaikkien henkilöiden suhteesta metsään.

Olihan siinä sisällissotakin. Mutta ennen kaikkea siinä oli metsä.

Ehkä et ole voinut välttyä kirja-arvosteluilta ja kirjailijan haastatteluilta. Minä olen onnistunut suurimmaksi osaksi kiertämään ne. Luin vain kirjan. Kyllä se varmaan kannatti tehdä juuri näin. Ei ollut kukaan ehtinyt selittää sitä puhki.

Ai niin, enpä sitten itsekään selitä sen enempää. Lue se.


Minulla on vielä lukematta Goldfinch, kun nyt kirjoista puhutaan, ja linnuista. Tikli. Kesällä en ollut siinä kunnossa, että olisin kajonnut mihinkään niin paksuun teokseen, varsinkaan mihinkään mitä kuvaillaan sanalla heartrending. Nyt epäröin sen lukemista, koska se kuulemma on unputdownable. No ei, en todellakaan voi sanoa sitä suomeksi. Sano itse, jos pystyt.

Joka tapauksessa nukun nykyiselläänkin niin huonosti, että minulla ei ole varaa pitää sänkyni vieressä kirjaa, joka on unputdownable. Tarvitsen kauneusuneni. Joku voisi sanoa, että erittäin kipeästi.


Miksi sitten mainitsen koko kirjasta, kun en tiedä voinko suositella sitä? Jotenkin nämä kirjat tuntuvat nivoutuvan yhteen. Kun olen lukenut, tiedän miksi.

Malttaisinko odottaa jouluun? Silloin saa valvoa yöt läpeensä (ja syödä suklaata koko ajan). On tosin lainakirja. Suklaiset sormenjäljet kirjan sivuilla voisivat verottaa lainaajan ystävyyttä.

Ehkä voisi mussuttaa suklaata ja lukea kirjaa vuorotellen? Kuten huomaat, olen avoin aivan uusille konsepteille ja valmis muuttamaan elintapojani radikaalisti.

Saatan raportoida myöhemmin, kuinka kävi. Jos muistan.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Kanilan syysviesti

Heippa! Täällä me ollaan kaikki kymmenen. Tärkeimmät uutiset ensin: ruoka on huonontunut! Tai no jaa, mutta vuohenputkea ja tuoretta ruohoa ja muuta vihreetä tulee enää tosi harvoin. Toisaalta kauroja ja härkäpapuja saadaan enemmän. Ja leipää ja omenaa. Leipä on parasta. Niin onhan kuivat heinätkin ihan hyviä, mutta niissä ei ole sitä jotain. Se on aika hyvää se sinimailanen, sitä on isossa säkissä jossa lukee Lusern Hackad strå, ja se haisee jännälle. Tarjoilija sanoo että piipputupakalle tai teelle. Ei me tiedetä mitä ne on. Mutta se maistuukin aika kivalle.

Löpö sanoo plääh.

Valaistus on parantunut. On pimeämpää. Me puput tykätään pimeästä ja hämärästä. Luonnonvaraiset kanit on monesti kolossa koko päivän ja tulee ulos syömään vain illalla ja aamulla, niin mekin tehtäisiin. Täällä on kyllä se vika, että kun tarjoilija tulee niin syttyy sellanen valo. Mutta ei se ole kamalan kirkas eikä se pala liian kauan. Pahempia on ne salamat, joita joskus välähtelee kun se jää tuohon seisomaan, vaikka ruoka on jo tarjoiltu. Silloin se tarjoilija kans surisee. Ja sitten se mutisee itsekseen, tai ehkä se puhuu meille. Vaikea sanoa.

Yhtenä päivänä tällä viikolla se laittoi ton väliseinän kiinni siksi aikaa kun se siivos toista puolta. Ja sitten kun toinen puoli oli siivottu, se hyökkäs meidän kimppuun ja otti meistä kiinni! Peto! Se tarttui saaliiseen, vaikka olisi kuinka potkinut ja rimpuillut, ja nosti ilmaan! Ja otti pois pesästä! Sitten se meni saaliin kanssa seisomaan sellasen pienen valon päälle ja jutteli koko ajan ja paijasi päästä, se oli kyllä hämmentävää, kun tuli niin ristiriitaisia viestejä. Ja sitten se päästikin irti, ja me oltiin omassa pesässä taas, vaikka sillä siivotulla puolella, ja sydän pompotti vieläkin kamalasti. Ei oikeen tiedetä, kuinka me päästiin karkuun. Siinä vaan kävi silleen. Ja sitten saatiinkin uusia olkikasoja kaiveltaviksi ja tutkittaviksi. Ja leivänpaloja!

Se höpötti koko ajan sellasta että onpa surkeeta ja eikö teistä yksikään oo edes kahta ja puolta kiloa. Ja sanoi meitä marsuiksi. Ja tota Pöpöä, kekä on kaikista pienin, se sanoi hamsteriksi. Puoltoista kiloa, se sanoi monta kertaa, kuinka on mahdollista. Ja kolme kuukautta. Ja kääpiö ja snäksi ja lemmikki ja vaikka mitä, mitä me ei ymmärretty. Lelupupu. Ja vaikka se vähän kuulosti siltä kuin se olis kehunut meitä tosi painokkaasti - samalta kuin silloin kun me syötiin meidän talo - niin toisaalta se leperteli ja löperteli samalla. Ei siitä ota selvää. Mutta sama kai se on, mitä se puhuu, kunhan huolto pelaa.

Ei se sitten meidän kaikkien kimppuun käynyt, jotenkin näytti että se nappasi vain isoimmat - Töpön, Söpön, Söpön ja Höpön - ja sitten Pöpön. Sen jälkeen se vain huokaili ja laittoi sellasen kuljetusboksin tänne sisään ja sanoi että kolme ensimmäistä mahtuu kyytiin. Tietysti me mentiin boksiin nuuskimaan, että mitä siellä on, ja sitten sen boksin ovi olikin kiinni ja se alkoi heilua ja meitä jänskätti kauheasti siellä sisällä. Ja se meni sen valon päälle seisomaan koko boksi sylissä ja mutisi vähän lisää ja raaputti pitkällä tikulla paperiin. Sitten kun boksin ovi aukesi, oltiinkin sillä siivotulla puolella, mihin ei vieläkään päässyt muuten, kun siinä oli aita välissä. Ja sitten tietysti kaikki jotka oli jo päässeet sille puolelle halus kanssa tulla tutkimaan sitä boksia ja se alkoi huutaa että kaikki ulos ja tämä juna lähtee nyt raiteelta kaksi. Ja se kaatoi meidät ulos sieltä, mutta otti se sitten vielä loputkin kyytiin, ne jotka oli vielä siinä vaiheessa aidan takana. Eikä me oikein tiedetä kuinka siinä kävi, kun meidän piti syödä niitä leivänpaloja, mutta lopulta se väliseinä olikin taas auki ja kaikki oli hienosti ja meillä oli paljon tonkimista ja ruokaa.

Siivouksen jälkeen lattia oli monesta kohtaa paljas, niin että meidän oli ihan pakko juosta ja hyppiä, ja sillä laillahan saa hyvin purettua pedon hyökkäyksestä aiheutuneen jännityksen. Sitten me järjestettiin kaikki olkikasat ja mentiin niiden päälle sukimaan itseämme, kun olihan kaikessa tiimellyksessä turkki mennyt huonosti ja tullut vieraita hajuja siitä pedosta. Tosin pedon käpälät haisi yllättäen aika hyvälle, vähän heinälle ja paijaukselle ja aika paljon leivälle. Mutta pitäähän silti hajujen olla järjestyksessä. Siivouksen yhteydessä enin osa meidän pesän hajuista ja tärkeistä papanamerkeistä oli kans hävitetty, varmaan vahingossa, mutta me alettiin heti tehdä uusia. Nyt täällä on jo ihan kodikasta taas.


Ai niin, sellanen epäkohta vielä, että yhtenä aamuna ei vesipullosta tullut vettä, kun yritettiin juoda siitä. Kun tarjoilija tuli, se sanoi että nonni ja pullot jäässä ja kuinkahan tässä käy, ja sitten se toi uudet pullot ja niissä olikin lämmintä vettä! Siis ihan yök! Me kyllä odotettiin, kunnes se jäähtyi kunnolla, ennen kuin juotiin sitä. Ei meillä ollutkaan niin jano. Varsinkaan, kun saatiin omenia aamiaisella.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Järkivihreää



Alexander Stubb on päässyt Hesarin Vieraskynä-palstalle esittelemään vihreitä ajatuksiaan. Tai ei siis vihreitä: järkivihreitä. Siinä on ero. Vihreys sinänsähän on järjetöntä, koska siinä ajattelutavassa eivät ole taloudelliset arvot ensimmäisinä. Järkivihreys menee jotenkin niin, että luonnon suojeleminen on sinänsä ihan hyvä ajatus, mutta...

Ilahdut varmaan, jos sanotaan, että olet kyllä kiva ihminen, mutta...

Mutta jotenkin nollaa kaiken edellä sanotun.

Stubbin mukaan "ilmastonmuutosta pitää hillitä teollisuutta ja työpaikkoja tarpeettomasti vaarantamatta". Siis hillitään, toki hillitään, mutta se ei saa häiritä taloudellista toimintaa. Hillitään sillälailla jotenkin kevyesti, ettei elintaso vain laske   lakkaa kasvamasta   siis ettei elintason kasvuvauhti vain hidastu.

Välillä pääministeriltä pääsee ihan järkevää tekstiä. "Ilmastonmuutos on ihmiskunnan suurimpia haasteita. Sen torjumisessa on kyse omasta ja lastemme tulevaisuudesta." Kokoomuslainenkin voi lausua näin, koska "hallitsemattoman ilmastonmuutoksen kustannukset olisivat moninkertaisesti ilmastotalkoiden kuluja suuremmat".

Mutta sitten se mutta. "EU:n on oltava ilmastopolitiikan edelläkävijä maailmassa, mutta..."

Muistathan vanhastaan, että EU:n ilmastotavoitteet jaetaan näihin kolmeen nippuun:
- kasvihuonekaasujen vähentäminen
- uusiutuvan energian lisääminen
- energiatehokkuuden lisääminen

Pääministeri on "valmis hyväksymään" jopa sen, että EU-maat suunnittelevat vähentävänsä kasvihuonekaasuja 40% vuoteen 2030 mennessä (vuoden 1990 tasosta laskettuna), ja että tavoitteesta tehtäisiin kaikkia jäsenmaita sitova.

Sen sijaan hänestä on tärkeää, että uusiutuvan energian ja energiatehokkuuden tavoitteet eivät olisi vastedes jäsenmaita sitovia, "sillä nämä sinänsä hyvää tarkoittavat tavoitteet ovat sotkeneet päästökaupan toiminnan ja tulleet eurooppalaisille kalliiksi". Eihän voi sitoutua sellaisiin tavoitteisiin, jotka voisivat maksaa jotain! Parempi, että ne ovat vain sellaisia suosituksia. Niitä voi sitten noudattaa kuka haluaa. Mekin noudattaisimme, ellei siitä koituisi kustannuksia. "Tulevaisuudessa luotamme enemmän päästökauppaan ja markkinatalouteen, vähemmän poliittiseen näpertelyyn ja valtion tukiaisiin." Markkinatalous ilmastonmuutoksenkin lopettaa eikä mikään poliittinen näpertely, saati se että valtiot puuttuisivat asiaan.

Pääministeri korostaa päästövähennysten jakamista eri maiden välillä "kustannustehokkaasti". "On halvinta vähentää päästöjä maissa, joissa ilmastotalkoita ei ole vielä aloitettukaan." Siis jossain tuolla muualla. Täällä meillä se ei käy, koska se tulisi meille liian kalliiksi. Ei yhtään kustannustehokasta!

"Tarvitsemme laajaa kansainvälistä yhteistyötä, jossa Kiinan kaltaiset nousevat taloudet ovat mukana." Voisinko olla enemmän samaa mieltä pääministerin kanssa? No en. Kiinan päästöissä ei ole mitään rotia. Ja mikä oikeus kiinalaisilla on pyrkiä keskiluokkaisiksi, kun köyhät kuluttaisivat paljon vähemmän? Sitä olen joskus silti ihmetellyt, kuinka kenelläkään on varaa vinkua, että Kiina ei ole vielä osallistunut ilmastotalkoisiin. Sitten on varaa, kun on itse noudatettu yhden lapsen politiikkaa muutama vuosikymmen. Luulisi olevan selvää ministeritasollakin, että hiilidioksidipäästöihin vaikuttaa, paitsi käytetty teknologia ja kulutustottumukset, myös kuluttajien lukumäärä. Siitähän tässä on pohjimmiltaan kyse: meitä on liikaa. Mikään maa ei ole tehnyt sellaisia uhrauksia tämän ongelman ratkaisemiseksi kuin Kiina. Vähän rispektiä siellä!

Stubbin mielestä voimme sekä vähentää päästöjä että menestyä. Suomalaisen cleantechin pääsy kansainvälisille markkinoille ja tämän mukanaan tuoma vaurastuminen onkin ilmeisesti ainoa järkevä tapa, jolla voimme osallistua ilmastonmuutoksen torjuntaan.

Lisäksi on vaarana, että jos me täällä Euroopassa jotenkin ikävästi rajoitamme teollisuuden päästöjä, teollisuus siirtyy maihin, jotka eivät sitä tee.  Tämän välttämiseksi on meidän teollisuudellemme jaettava ilmaisia päästöoikeuksia, mikäli kaikki maat eivät sitoudu vastaaviin ilmastopäätöksiin kuin EU. Siis jos rajoitamme päästöjä, meidän täytyy tästä korvaukseksi saada ilmaisia päästöoikeuksia. Hurraa, ilmastonmuutos on selätetty!

Nyt lienemme järkivihreyden ytimessä.

Tekstin korostukset ovat minun, ei Stubbin. Lainaukset ovat ihan oikesti Stubbia.



tiistai 21. lokakuuta 2014

Aikavääristymä tappaa tiellä liikkujia

Ensi viikolla etenkin jalankulkijat ovat tavallista pahemmassa hengenvaarassa. Tekniikka&talous -lehti raportoi tutkimuksista: viisareiden siirtely kahdesti vuodessa lisää merkittävästi vakavia liikenneonnettomuuksia. 

Huoltokatkon takia asiasta kertovaan artikkeliin pääsy oli välillä estynyt, joten poikkeuksellisesti länttäsin sen kokonaisuudessaan tuohon kuvan alle, kun olin sattunut kopioimaan sen hyvissä ajoin. Jostain syystä artikkeli on sittemmin kadonnut lehden nettisivuilta. Direktiivinikkarien salaliitto? Onneksi unohtivat artikkelin lehden mobiiliversioon. Lisäksi se on siis luettavissa tässä blogissa.

Sen vain halusin ensin itse lausua (taas), että viisareita siirtelemällä ei saada vuorokauteen minuuttiakaan lisää päivänvaloa. Ja että jos joku yritys haluaa liikesuhteidensa takia elää Keski-Euroopan, Yhdysvaltain länsirannikon tai vaikka Japanin ajassa, kyllä se minulle sopii, kunhan minun ei tarvitse. 

Mikä ihmeen järki siinä on, että koululaisten pitää valoisana puolena vuodesta mennä kouluun seitsemäksi, kun lukujärjestyksessä selvästi lukee että kahdeksaksi. Entäs viattomat lypsylehmät sitten! Miksi maitoauto ei voi tulla samaan aikaan ympäri vuoden, miksi lehmien päivärytmi täytyy sotkea Euroopan viisaridirektiivien mukaan. Mitä järkeä koko kesäajassa yleensäkään on, ei ole koskaan kirkastunut minulle. Eikä kirkastu. Nytkin pimenee vain päivä päivältä, vaikka kuinka kelloa rukkaisi.

Ja sitten itse uutiseen:




 

Kesäaikaan siirtyminen tappaa motoristeja, 

talviaikaan paluu jalankulkijoita

Tutkimuksen mukaan keväiset ja syksyiset kellonsiirrot lisäävät vakavien liikenneonnettomuuksien määrää merkittävästi jopa neljän viikon ajan. Kesäaikaan siirtyminen tappaa eniten motoristeja.

Keväiset ja syksyiset kellonsiirrot lisäävät vakavien liikenneonnettomuuksien määrää merkittävästi jopa neljän viikon ajan.
Tutkijoiden mukaan moottoripyöräonnettomuuksia sattuu 42 prosenttia enemmän sinä päivänä, jolloin kellot siirretään kesäaikaan.
Syksyllä jalankulkijoita jää auton alle 29 prosenttia enemmän sinä päivänä, kun kellon siirretään takaisin normaaliaikaan.
Vakavien liikenneonnettomuuksien määrä pysyy kellonsiirron jälkeen normaalia korkeammalla nelisen viikkoa.
Suurimmat vaikutukset koskevat keväisin moottoripyöräilijöitä, syksyisin jalankulkijoita ja autoilijoita, mutta myös muut liikenteen osapuolet kolaroivat merkittävästi enemmän.
Tällaisia tuloksia raportoivat brittitutkijat Berliinin ortopedikonferenssissa, jossa oli koolla kaikkiaan 7000 liikenneonnettomuuksissa ja vastaavissa tilanteissa syntyviä vammoja hoitavaa lääkäriä kaikkialta maailmasta.

WHO haluaa lisätä tieturvallisuutta

Jatkotutkimuksissa aiotaan selvittää, mikä mekanismi tarkalleen on onnettomuuksien lisääntymisen syynä ja miten lisäys voitaisiin estää.
YK:n alainen terveysjärjestö WHO on julistanut tieturvallisuuden vuosikymmenen, jonka aikana liikenneonnettomuuksien määrää pyritään vähentämään maailmanlaajuisesti. Maailmassa kuolee vuosittain 1,3 miljoonaa ihmistä liikenteen uhreina. Monissa kehittyvissä maissa onnettomuuksia sattuu paljon enemmän kuin Suomessa.
Teema on vahvasti esillä myös Efort-konferenssissa (European Federation of National Associations of Orthopaedics and Traumatology).

Syynä rytmin muutokseen liittyvä stressi ja valo-olot?

Britit ovat ensimmäisen kerran tarkastelleet yksityiskohtaisesti eri tienkäyttäjien osuutta kellonsiirtoon liittyvissä onnettomuksissa.
Keväisen kellonsiirron jälkeen kaikkien moottoriajoneuvojen onnettomuudet lisääntyvät merkittävästi, vain jalankulkijoita koskevat onnettomuudet vähenevät 8 prosentilla. Syksyllä kuitenkin jalankulkijoita koskevat onnettomuuden lisääntyvät kellonsiirron jälkeen peräti 29 prosentilla ja motoristienkin onnettomuudet yli 18 prosentilla.
Syyt onnettomuuksien määrän kasvulle ovat edelleen epäselvät. Vaikuttavia tekijöitä voivat olla muuttuneet sää- ja valo-olosuhteet niinä aikoina, jolloin ihmiset tavallisimmin ovat liikkeellä sekä ihmisten vuorokausirytmin siirrosta kokema stressi.
Raili Leino

lauantai 18. lokakuuta 2014

Hipoo täydellisyyttä, aina joskus

Porvoolainen SicaPelle-ravintola (tämän blogin kirjoittaja ei ota vastuuta nimen kirjoitusasusta!) valittiin Suomen neljänneksi parhaaksi ravintolaksi Glorian Ruoka&viini -lehden lukijaäänestyksessä. Parhaana lukijat pitivät raumalaista Gotoa. Se onkin minulta vielä käymättä. SicaPellessä olen käynyt ja raportoinutkin siitä.

Minähän olen, kuten kaikki hyvin tietävät, vaatimaton, vähään tyytyvä ja suorastaan kulutuskielteinen henkilö. Kuinka ollakaan, olen kuitenkin aivan sattumalta sattunut illastamaan SicaPellessä viime viikolla, joten voin kommentoida ravintolan saamaa hienoa sijoitusta tuoreeltaan.

Ruokalista on mallia ota tai jätä. Usein se ilmestyy nettiin vasta jälkikäteen. Pöytään istuessa kerrotaan, että meillä olisi nyt kuusi ruokalajia ja ne menevät näin. Sitten vain muistelet, mitä tarjoilija kertoi, missään ei näy mustaa valkoisella. Toki allergiat ja muut rajoitteet otetaan huomioon. Viimeksi käydessäni huomasin, että risottoa ei ollut tarjolla ensimmäisessä kattauksessa mutta myöhemmin oli. Minä tietenkin, unisena ihmisenä, olin saapunut jo alkuillasta. Ja SicaPellessä osataan nimenomaan ja aivan erityisesti risotot! Harmitti.

Ravintolassa on yksi todella hyvä ja viinimaastot tunteva tarjoilija, jonka aiheuttamassa hurmoksessa edellinen raportti on kirjoitettu. Sitten siellä on yksi omituinen tarjoilija, joka puhuu läpiä päähänsä. Ystäväni pöytäseurue joutui kerran tuohtumuksen tilaan ja päätti olla milloinkaan palaamatta, kun tuo tarjoilija selitti kaikissa pöydissä, että lautasella oleva kala (vimpa) on uhanalaista lajia. Kuinka voi tulla mieleen! Itse satuin kerran alkukesästä aivan sattumalta syömään SicaPellessä, ja annokseen kuului villivihreää. Omituinen tarjoilija kertoi, että yrtit oli poimittu Porvoon Linnamäeltä (ilmeisesti tunnettu paikallinen koirankusetuspaikka) ja että lautasella on nokkosta ja valkopeippiä. Ei ollut. Varmasti olisimme tunnistaneet käsittelemättä tarjottavan nokkosen! Jotakin putkikasvia siinä ruuan päällä oli, mutta voimme vain toivoa, että kyseinen tarjoilija ei itse ollut poiminut sitä. Jos ei erota koiranputkea valkopeipistä, ei varmaan myöskään erota sitä myrkkykeisosta.

Jos ei muista, mitä annoksessa on, ei ehkä kannattaisi esiintyä itsevarmasti ja improvisoida. Olin erittäin hämmästynyt, kun sama tarjoilija oli vielä loppukesästäkin SicaPellessä töissä (kun aivan sattumalta satuin kulkemaan ohi). Ehkä hän on joku sukurasite.

Ruuan kanssa on vähän samalla tavalla. Risotto on aina todella todella hyvää. Jotkut ruokalajit nostavat syöjänsä kirkastettuun tajunnantilaan, kauas arjen murheiden ulottumattomiin. Jotkut taas... ovat vähän turhankin kokeellisia. Johtuu ehkä siitä, että odotukset ovat korkeat, mutta välillä annos on mitäänsanomaton tai yhdistelmät liian kaukaa haettuja.



Tässä alkupalassa oli yhdistetty kuivattua verimakkaraa ja hillottua päärynää yllättävällä ja ilahduttavalla tavalla. Kyllä vain, herkullista; kokeile vaikka! Ruohoja sanottiin sinapinversoiksi, miksi ei. Ehkä sinappikaalia eli meidän kesken tuttavallisesti rucolaa? Majoneesissa näyttäisi olevan myös sinappia joukossa, ainakin tuossa reunalla olevassa. Päärynän allekin on pursotettu jotain, mutta mitä? Tiedän, että lautasella kuuluu olla monenlaista ripellystä, mutta enempi ei aina ole parempi. Esimerkiksi tuo mäti ja sipuli. Mikä sen parempaa kuin mäti ja sipuli. Mutta ei hillotun päärynän ja kuivatun verimakkaran kanssa! Se on liikaa.

Tämä oli silti hyvä annos. Ruoka-aineiden yhdistelmä jäi mieleen. Ateriaan kuului muutama ruokalaji, jotka eivät oikein jääneet. Ja sitten helmi.


Kuvan siika nousi kaikkien pitkän elämäni aikana syömieni kalaruokien kolmen parhaan joukkoon singahtamalla, ja Suomessa nautittujen kalaruokien ykköseksi. Eihän se nyt niin ihmeelliseltä näytä; miten voisin sitä sanoin kuvailla? Rapea, mehevä, herkullinen? SicaPellessä en aina tiedä, mikä juju ruuassa on. Olisiko se ollut tuo voi? Valkosipulivoi? Teki mieli nuolla lautanen. Ehkä minä olen vain niin yksinkertainen ihminen, että minut saa pois tolaltani, kun kaataa voisulaa ruuan päälle? Mutta olenhan minä ennenkin ruokaa syönyt, siikaakin, jopa erittäin hyvää siikaa (Sinnessä). Tämä nyt vain osui johonkin makuhermoon.



Osui ruokaseurueellakin. Toinen pääruoka, karitsanfile, nautittiin pettyneen hiljaisuuden vallassa. Jälkiruokiakin oli kaksi, ja ne olivat ihan kivoja, muistaakseni. Ai niin, ensimmäisessä oli mukava punajuuren ja lakritsin yhdistelmä. Toisessa oli riittävän chilinen chilisuklaakastike, joka kaadettiin höyryävänä kaiken muun (yhdentekevän kakun, kräämin, poksuvien murujen) päälle vasta ruokapöydässä. Hyvä soosi ei ihan pelastanut annosta.

Epäilemättä saatan vastakin aivan vahingossa joutua SicaPelleen; kaikenlaista voi sattua. Suosittelen kyllä kaikille kurmee-uteliaille siellä käyntiä. Viinipaketti voi olla kokeilemisen arvoinen, joskus on ollut. Ja jos se tuntuu liialliselta, sen saa myös puolikkaina kaatoina. Ravintolaelämys on joskus ihan huippu, välillä epätasainen. No elämäkin on. Saattaa siinä olla jonkun verran kummallisia kohtia välillä, enimmäkseen kivaa kuitenkin. Seurasta riippuu paljon. Ja lopussa odottaa suolainen lasku.


Saapumisohje: tässä kohdassa käänny ympäri.


torstai 16. lokakuuta 2014

Pitäisikö poliitikkojen ymmärtää jostain jotain?

Menestynyt poliitikko ei ole se, joka ymmärtää ratkaisun ongelmiin vaan se, joka lupaa mukavia ja tulee valituksi.

Hesarin toimittaja Paavo Teittinen pääsi tekemään unelmahaastattelun, kun taloustieteilijä Dambisa Moyo poikkesi Suomessa Nordic Business Forum -seminaarissa. Siinä samassa kuin Iso-Arska. Arska pääsi lööppeihin, mutta Moyolla oli asiaa.

Dambisa Moyo. Kuva: Cooling3/Flickr

Moyon mukaan länsimaat ovat rappeutumassa ja joutuvat pian kokemaan kovia. Pääsyy tähän on politiikan lyhytnäköisyys. Ongelmamme ovat pitkäkestoisia ja rakenteellisia, mutta poliitikot ajattelevat vain seuraaviin vaaleihin asti.

Moyo haluaa pidemmät vaalikaudet ja minimistandardit poliitikoille. Poliitikoilla pitäisi olla todellista kokemusta taloudesta, tieteestä ja muista tärkeistä asioista.



Olen samaa mieltä. Jotta ihmiskunta yleensä voi selvitä nykyisestä tilanteestaan, päättäjillä pitäisi olla kyky nähdä erittäin monimutkaisten ongelmien juurille, tehdä tarvittavat johtopäätökset ja toteuttaa ne ikävät toimenpiteet, jotka pitävät meidät pinnalla. Siinä ei riitä, että on TV:stä tuttu urheilija, rikollinen tai tosi-TV-julkkis.


Huomaa myös, että Moyo ei puhunut koulutuksesta vaan kokemuksesta, vaikka itse onkin nuori tohtori. Minun parlamenttiini kelpaa kalastajakin, jos hänellä on syvällinen näkemys ja ymmärrys asioista.

Sen sijaan sellaiset ihmiset eivät kelpaa ollenkaan, jotka sulkevat silmänsä tilanteen vakavuudelta ja tekevät päätöksiä sen perusteella, mikä hyödyttää heitä itseään juuri nyt; ei sen perusteella, mikä hyödyttää meitä kaikkia pitkällä aikavälillä.



Tähän väliin haluan siteerata fyysikko Albert Bartlettia, joka pitkän uransa aikana on joutunut yhä uudestaan toteamaan, että ihmiset eivät yleensä ollenkaan käsitä eksponentiaalista kasvua, puhuttiinpa sitten väestönkasvusta tai hiilidioksidipäästöjen lisääntymisestä. Hän kertoo tunnetun shakkilautatarinansa lisäksi seuraavaa laskuesimerkkiä:

Kuvittele bakteeri, joka lisääntyy jakautumalla kerran minuutissa. Kahdesta bakteerista tulee neljä, neljästä kahdeksan ja niin edelleen. Jos pulloon pannaan yksi bakteeri kello 11 ja pullo tulee täyteen kello 12, moneltako pullo on puolillaan?

Oikea vastaus on tietysti: kello 11.59.

Bartlett jatkaa kysymällä: "Jos te olisitte bakteereja pullossa, missä vaiheessa tajuaisitte tilan loppuvan? Silloinko, kun kello on 11.55, jolloin pullosta on täyttynyt vasta yksi kolmaskymmeneskahdesosa ja 97 prosenttia pullosta on vielä avointa tilaa, joka suorastaan huutaa kehittämistä?"



Poliitikolla pitäisi olla ymmärrystä edes perusaritmetiikasta. Jatkuva kasvu ei ole mahdollista rajatussa tilassa, rajallisin resurssein.

Jos poliitikot todella tekisivät niitä päätöksiä, jotka ovat ihmiskunnan parhaaksi, he olisivat erittäin epäsuosittuja ihmisiä. Melkeinpä pitäisin yhtenä hyvän poliitikon kriteerinä sitä, että homma ei erityisesti houkuttele. Ja todella hyvän poliitikon kriteerinä, että siihen silti suostuu, itsensä ja oman huolettoman ja mukavan elämänsä uhraten.

Tilanne on tällä hetkellä kovin toisenlainen.

Noista kuvista tulee muuten myös mieleeni kokemus. Miehistä en tiedä, mutta naisena voin sanoa että mieli kehittyy kuin nuo rypäleet, kun taas kropalle käy niin kuin lehdille. Kaikkea ei voi saada.

Bartlettin bakteerivertaus on kerrottu mm. Alan Weismanin kirjassa Maailma täynnä meitä (Countdown, Our Last, Best Hope for a Future on Earth?).

tiistai 14. lokakuuta 2014

Tyrnimarjojen muodonmuutos ja metsänpohja

Tänä vuonna en poiminut lainkaan tyrnejä enkä muitakaan marjoja puutarhasta, hedelmiäkin vain suoraan syötäväksi. En tehnyt mehuja enkä hilloja. Silti minulla on nyt jääkaapissani oletettavasti tyrnipensaasta tullutta satoa hyvin säilyvässä muodossa, palvattuna peuranpaistina.


Alunperinhän tyrnit näyttivät tällaisilta:


Tämä oli varmaan nyt taas sellainen, mitä vanha kansa kutsuu transformaatioihmeeksi. Yksi näitä juttuja. Käsin koskematta, pyytämättä ja yllättäen.

Käytin tyrnimarjojen muodonmuutosta hyväkseni ja tein eväät metsäretkelle.


Peuranpaistin päällä on marinoitua punasipulia. Sellainen tavallinen marinaadi, rypsiöljyä ja etikkaa, sokeria ja suolaa, taivaallinen yhdistelmä. No en tehnyt itse. Hyvää on silti. Paistin alla on luomuingmariinia ja Salosen ruisleipää. Leivän alla on uutinen mielenosoituksesta, jossa vastustettiin niitä EU:n ja USA:n salassa käymiä vapaakauppaneuvotteluja. Niistä ei ole paljon uutisoitu, kun ei toimittajille kerrota mitä on tekeillä. Miksi kerrottaisiin, kun ei neuvottelevien maiden parlamenteillekaan kerrota. Ja mitäs se meille kuuluu. Eikö se riitä, että Suomen kokoomuslaisen neuvottelijan mukaan siellä puretaan kaupan esteitä ja nikkaroidaan investointisuojia, ja tästä hyötyvät sitten kaikki.

Kaupan esteitä ovat esim. sellaiset lait jotka suojelevat kuluttajia. Myrkyllisten ja haitallisten aineiden kiellot. Vaatimukset pakkausmerkinnöistä. Palautusoikeudet. Sen sellaiset. Miten voi tietää, mitä on tappolistalla, kun ei kerrota. Onkohan avainlippumerkintä esimerkiksi epäreilu kilpailuetu kotimaisille tuotteille ja ulkomaisten tuotteiden kaupan haittaamista? Saako asettaa vaatimuksia tuotantoeläinten hyvinvoinnille tai kasvinviljelyn puhtaudelle, jos jossain muussa maassa ei sellaista vaadita? Sehän estää kyseisen maan tuotteiden kauppaa täällä eli on kaupan este.

Investointisuoja tarkoittaa sitä, että jos joku yritys on investoinut ulkomaille ja sitten kohdemaa muuttaakin lakejaan niin että yritykselle on siitä haittaa, yrityksellä on oikeus korvauksiin. Sanotaan esimerkiksi, että jollain maalla olisi löysät kaivoslait, jotka sallivat kenen tahansa onnenonkijan tehdä valtauksia missä vain, perustaa kaivoksen vaikka tähän minun mökkini alle ja pitää omanaan kaiken mitä löytää. Jos sitten kyseinen valtio jossain vaiheessa huomaisi, että ehkä jälkipolvetkin tarvitsevat mineraaleja ja niiden jakaminen ulkopuolisille ilmaiseksi saattaa olla turhaa, lakia ei voi enää parsia tai muuten joutuu maksamaan miljardikorvaukset niille yrityksille, jotka olisivat voineet haluta perustaa tähän vaikka uraanikaivoksen.

Käyköhän siinä niin, että jos jokin aine todetaan vaaralliseksi, sitä ei kuitenkaan voi kieltää, koska investointisuoja estää lakimuutokset? En tiedä. Miksi neuvottelut käydään salassa?

Ai niin, olin menossa metsään.

Lähimmät sieni- ja marjapaikat ovat kaikki nykyään avohakkuina. Menin autolla siihen säilyneeseen vakiopaikkaani tuolla vähän kauempana. Perillä näytti tältä:


 Jaahas, ne ovat ehtineet tännekin. Mutta onhan vielä metsiä, vaikka sitten vieraita. Tuossa vieressäkin on puita pystyssä. Eikun tutkimaan.



Tämmöistä aika harvennettuahan se tuppaa nykyään olemaan. Tässä kohdassa ei kuitenkaan ollut koko maa hakkuujätteiden peitossa. Niiden alle sienet jäävät piiloon, vaikka niitä olisi tuhatmäärin. Vaikea on kävelläkin risukasoissa. Tämä oli oikeastaan aika hyvä kohta. Löytyi suppilovahveroita ja orakkaita.


Ajattelin metsänpohjaa. Miten syksy syksyn jälkeen kaikki lehdet satavat sinne ja jäävät paikoilleen. Ei niitä kukaan haravoi, ja sittenkin vaan elämä jatkuu metsässä. Vuodesta toiseen, vuosisadasta ja -tuhannesta toiseen, aina vaan.

No, takaisin arkeen, tässä kohdassa oli kyllä pelkkää silokalliota niinkin äskettäin kuin 10 000 vuotta sitten. Vastahan olivat jäät sulaneet. Ei ollut vielä puita pudottelemassa lehtiään. Ei ollut multaa, missä kasvaa.

Tarkemmin ajatellen juuri tämä kohta taisi olla silloinkin vielä sulamisvesien peitossa ja nousi sieltä kuiville vasta myöhemmin. Mutta kuitenkin. Ajattelin niitä lehtiä ja neulasia, jotka vuosisatojen mittaan ovat varisseet tähän ja muuttuneet vähitellen maaksi. Kuinka paksu kerros sitä jo onkaan. Miten hieno järjestelmä. Miten tarpeetonta haravointi.

Tove Janssonin Kuuntelijassa oli se taiteilija, joka piirsi metsänpohjaa. Yksityiskohtaisesti. Koko elämänsä, milloin ei vastaillut ihailijapostikasoihin, kun oli tullut sijoittaneeksi piirroksiinsa joitain satuolentoja, pupuja muistaakseni, joista sitten tulikin suosittuja. Ihmisparka hukkui lasten kirjeisiin. Nyt olen onnellinen, että en koskaan kirjoittanut Tove Janssonille.




lauantai 11. lokakuuta 2014

Eläköön, olen sairas!

Sain lääkityksen, luultavasti loppuelämäksi, ja olen niin tyytyväinen! Olen kauan toivonut, että minulla olisi juuri tämä sairaus.

Jos et tahdo lukea sairausjuttuja, napsauta kuvaa. Kun olet katsonut kuvat, sulje blogi.



Olen ollut väsynyt jo kauan, ja sehän on ihan luonnollista, koska en nuku kunnolla.

Siitä asti kun täytin neljäkymmentä - ja siitä on kauan - minulle on sanottu väsymystä valittaessani: Niin, se on toi ikä.

Muutama vuosi sitten olin uupunut, koska olin ollut isoissa rintasyöpäleikkauksissa ja niistä toipuminen oli raskasta. Se kesti kauemmin kuin olisin voinut kuvitella. Vähitellen toivuin, mutta aina vain väsytti kovasti. Lopulta käännyin lääkärin puoleen, kun arvelin ettei uupumus enää mitenkään voi johtua leikkauksista.

Tehtiin masennusseulonta. Ei merkkiäkään. Tehtiin laboratoriokokeita. Lääkäri kertoi puhelimessa, että kaikki on hyvin.

Merkillistä kyllä, olin tämän hoitotoimenpiteen jälkeen aivan yhtä väsynyt kuin ennen sitä.

Lopulta uskoin toista lääkäriä, jonka mukaan väsymys voi johtua siitä, että minulla on pari vuotta aikaisemmin ollut rintasyöpä. Vaikka se saatiin leikkaamalla kokonaan pois eikä minulla enää ole sitä. Vaikka en saanut mitään väsyttäviä hoitoja. Jostain psyykkisestä syystä. Vaikka en tiedostanut, että asia rasittaisi minua psyykkisesti, se kuitenkin jotenkin salakavalasti ja tietämättäni pystyi tekemään niin. Okei. Tämä siis kuuluu asiaan.

Uupumus paheni. Lopulta menin töistä tultuani suoraan nukkumaan. Lehdet jäivät lukematta, laskut maksamatta. Kesälomalla nukuin kellon ympäri, ja aamiaisen jälkeen teki jo mieli päiväunille. Laahustin zombina rappeutuvassa puutarhassani. En jaksanut lähteä minnekään, en edes kävelylle. En jaksanut lukea kirjaa, luin sarjakuvia. Unohtelin asioita ja haukottelin niin että natisi. Laitoin hunajan jääkaappiin ja voita teehen.

Menin lääkäriin. Tehtiin laboratoriokokeita. Lääkäri kertoi puhelimessa, että kaikki on hyvin.

No oliko kaikki hyvin?

Lopulta pomo puuttui asiaan ja käski työterveyteen. Soitti vielä itse perään ja sanoi että tälle aika nyt heti.

Silloin peruttiin kaikki itse varaamani ajat ja pääsin Sille Lääkärille Joka Kuuntelee.

Varattiinkin oikein tunti aikaa. Lääkäri kuunteli, luki tietokoneelta unilääkekokeilujeni historiaa (mikään ei toimi), määräsi kokeeksi taas yhtä, lähetti vielä laboratorioonkin, täytätti minulla taas masennusseulapaperin, antoi uuden ajan seuraavalle viikolle, kyseli, kuunteli, tuumaili ja surffasi netissä.

Sitten:
- Olisitko valmis kokeilemaan yhtä juttua?
- Olisin! Ihan mitä vaan!

Sain kokeeksi kilpirauhashormoni tyroksiinia. Kokeissa veressäni oli vähänlaisesti tyroksiinia, mutta lukemat olivat normiarvojen puitteissa. Aivolisäkkeen erittämää TSH-hormonia, jonka tehtävänä on potkia kilpirauhasta tuottamaan tyroksiinia, oli minulla aika paljon, vaikka normirajojen sisällä oli sekin. Näistä kilpirauhasjutuista on ollut jonkin verran vääntöä mediassakin viime aikoina. Ilmeisesti osa ihmisistä kärsii kilpirauhasen vajaatoiminnasta, vaikka laboratoriokokeissa on "kaikki hyvin".

Sitten kuukaudeksi kotiin tyroksiinia syömään. Kotiin ja töihin. Ja liikenteeseen. Pyydän anteeksi kaikilta, joiden läheisyydessä autoilin uupumuksen syövereissä; olitte hengenvaarassa. Pinna oli lyhyt ja huumorintaju, joka normaalisti on nollan hujakoilla, kävi pakkasen puolella.

Meni pari viikkoa, ja sitten eräänä lauantaiaamuna heräsin.

Ei väsyttänyt! Ihmeellinen tunne. Tuli mieleen ne kaksi askaretta, joita olin lykännyt koko viikon ja luvannut itselleni ihan varmasti tehdä lauantaina, ennen kuin romahtaisin taas sänkyyn. Ne olivat kivoja hommia. Tunsin itseni energiseksi.

Tein ne hommat. Oli aamupäivä. Ei tehnyt mieli mennä sänkyyn. Mietin, mitä seuraavaksi tekisin. Oli niin kaunistakin, en voinut olla hymyilemättä. Harakka lensi yli, ja valo osui hienosti sen siipiin. Mietin, mitähän edeltävinä viikkoina oli mahtanut tapahtua. Toivottavasti ei mitään tärkeää. Kesä näytti olevan lopuillaan. No, se meni ohi, mutta niitä tulee ehkä lisää. Ensi kesänä voin olla hereillä.

Viikkoa myöhemmin käynnistyi ajatustoiminta. Sain ideoita aamiaispöydässä. Töissä pitäisi puuttua tähän epäkohtaan. Blogiin voisi kirjoittaa tuosta aiheesta. Voisinkin toimia näin. Maailman ongelmat voidaan ratkaista...

Mitä sitten tapahtui?

Laboratorioon taas, ja lääkäriin. Se Lääkäri Joka Kuuntelee näytti tyytyväiseltä ja sanoi, että jos tämä kerran auttaa niin jatketaan sitä. Pettymyksekseni hän ei luvannut tuplata tyroksiiniannosta niin että voisin tuplaten paremmin. Väitti, että tämä riittää, TSH on nyt laskenut tarpeeksi. Uudet kokeet puolen vuoden päästä ja lääkäriaika. Ei puhelinaikaa, nähdään.

Nyt olen taas vain väsynyt, en enää uupunut. Unettomuuden ja muiden kremppojen kanssa täytyy vielä selvitä. Ja ei, en rupea pitämään sairausblogia. En edes kremppablogia tai menopaussiblogia tai vanhuudenheikkousblogia. Puhutaan me lintujen talviruokinnasta ja tuotantoeläinten säällisestä kohtelusta. Remontistakin kerron, jos se etenee. Ja vuodenaikojen vaihtumisesta, sitä nyt luultavasti on odotettavissa joka tapauksessa.

Halusin vain kertoa sinulle tämän, koska olen niin iloinen.




keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Pakko uskoa

Kai nyt on pakko uskoa, että lisääntymiskausi on tältä vuodelta ohi. Voi samantien pakata minimekot vinttikomeroon, enää ei käy flaksi kuitenkaan. Ainakaan jos on fasaani.

Nämä kaksi kukkoa käyskentelivät pihalla sulassa sovussa, vaikka läsnä oli kanojakin. Ei yhtään hormoni hyrähtänyt. Ei pienintäkään merkkiä kanojen kosiskelusta saati kukkotappelusta.

Toivottavasti kanilan nuoriso on noteerannut lisääntymiskauden päättymisen ja lykkää murrosiän puhkeamista kevääseen asti, tai ainakin teurastusajan yli. Kaneillahan hormonitasot laskevat erittäin huomattavasti talvikaudella; urokset saattavat vetää kiveksensä kokonaan sisään ja viettää aivan neutreina vaikka koko talven keskenään samassa pesäkolossa, kylki kyljessä. Keväällä sitten taas alkaa tappomeininki.


Pahoittelen keittiönikkunan vanhoja laseja. Vai pahoittelenko? Eikun sovitaan, että tämä on taas taidekuva.

Sopuilevat fasaanit, taidekuva

Tämä varma tieto syksyn tulosta ei ole vielä saavuttanut kaikkia pihamme asukkaita.


Näkyy sekä vasta auenneita kukkia että nuppuja. Eräillä ei tunnu olevan mitään tajua siitä, että se on loppu nyt.


Ehkä hyvinkin onnellinen olotila?

tiistai 7. lokakuuta 2014

Omituiset punajuuret



Punajuuri 'Tonda di Chioggia' on huomattavasti vaaleampi kuin tavalliset lajikkeet. Minusta ihan näyttää, että yksi noista pienimmistä on täysvalkea. Muutkin vivahtavat pikemminkin oranssiin kuin sellaiseen synkkään sinipunaiseen, mihin olen tottunut.



Keitettynä nämä näyttävät aivan pliisuilta. Punajuuret kannattaa muuten keittää kuorineen, naattiakin saa olla tynkä.



Keitetystä punajuuresta lähtee kuori helposti, kun vähän peukalolla työntää. Mutta ovatko nämä edes punajuuria? Borssi näistä tulee hailakan värinen, korkeintaan lievästi vaaleanpunainen. Maku on oivallinen, ihan kuin normipunajuuressa. Syömiskokemus jää jotenkin vajaaksi, kun väri ei ole niin ärhäkkä kuin kuuluisi. Silmät kiinni joutuu syömään, että saa sen normaalin aistimuksen. Yksi ominaisuus näissä on ylitse muiden: eivät sotke paikkoja! Sormet eivät värjäänny, eikä leikkuulauta.



Vähän tällaisia oranssiraidallisia nämä ovat, ja taisi tähän kuvaan tulla yksilöt sieltä punaisimmasta päästä.

Jos pidät punajuuresta, mutta olet kyllästynyt kaiken värjääntymiseen, tässä sinulle sopiva viljelykasvi ensi vuodeksi. On satoisa ja helppo viljellä.

Mikähän siinä muuten on, että aina kun asuntoyhtiömme puutarhavastaava saa ennätyssadon jostain vihanneksesta, keittiömestari ilmoittaa kerran maistettuaan muistaneensa juuri, että ei voikaan sietää kyseistä ruoka-ainetta. Poikkeuksen säännöstä muodostaa valkosipuli.

Viljelenpä siis valkosipulia taasen. Se ei petä.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Saako näin tehdä?

Osallistu kyselytutkimukseen, rakas lukija! Saat olla Kansan Ääni. Mitä sanoo kansakunnan moraali tästä?

Kauppiaat antavat seurakunnalle vanhaksi menevää leipää. Pastori jakaa sitä seurakunnan köyhille ilmaiseksi. Tähän asti ihan hyvä, vai? Voisi joku tästäkin löytää moraalisen ongelman. Mutta jatkuu:

Seurakunnalta loppuvat köyhät kesken. Pastorille jää auton takakontillinen vanhenevaa leipää kaupan muovipusseissa.

Mitä hänen tulisi tehdä leiville?

Onko se oikein, että hän antaa leivät tuntemalleen henkilölle, joka purkaa leivät pakkauksista, viipaloi ja kuivattaa ne ja syöttää ne eläimille? Saako niin tehdä?


Entäs, jos kyseinen henkilö on kirkkoon kuulumaton pakana?

Entäs, jos kyseinen pakana syö osan vanhoista leivistä itse, vaikka on keskituloinen??

Entäs sitten vielä, jos pakana ensin syöttää loput leivät söpöille pupuille ja sitten kylmäverisesti tappaa puput ja syö ne suihinsa???


Entä onko moraalisesti puolustettavissa, että tämä pakana sitten jakelee leipiä vielä eteenpäin omille kyseenalaisille kanin- ja lampaankasvattajatuttavilleen, kun omia kaneja ei ole tarpeeksi tuhoamaan leipäkuormaa?

Voiko tämä olla oikein? Onko kauppiaiden luottamusta käytetty väärin? Onko seurakunnan työntekijä ylittänyt valtuutensa? Mitä sanoo asiaan Jumala?

Mitä sanoo lukija?

perjantai 3. lokakuuta 2014

Lokakuussa laitumella

Lokakuu on alkanut kirkkaana ja kauniina. Merkillistä, että voikin niin iloita putoavien lehtien tanssista, kun samalla tietää, mihin se johtaa: alastomiin puunrankoihin, pimeään, märkään ja kylmään, kaikkien värien sammumiseen ja päivien lyhenemiseen olemattomiin. Mutta kun keltaiset lehdet ovat niin hienoja!

Yöllä käy jo nollassa tai vähän allekin. Aamulla en enää kerää ruohoa kaneille. Saavat kauroja ja heinää. Muutama maasta keräilty omena on ollut yön yli sisällä lämpiämässä, nekin pääsevät kanihäkkiin. Ehkä vähän härkäpapuja kaurojen joukkoon. Vuohenputkea ja muuta tuoretta sitten vasta iltapäivällä, kun on lämmennyt.


Ajelin lokakuun ensimmäisen päivän aamuna vähän eri reittejä kuin yleensä. Nämä aamu-usvakuvat ovat siltä matkalta.





Iltapäivällä on aivan eri tunnelmat kuin aamulla. Ihanhan on kuin kesällä. Lehmät laiduntavat kaikessa rauhassa ja lapset lingertävät polkupyörillä koulusta kotiin ilman takkia. Mihin ne kaikki jälkeen jätetyt takit, pipot ja lapaset siellä koululla mahtunevatkaan. Joka aamuksi pitää kotoa löytyä jotain uutta lämmintä päälle. Myyvätköhän opettajat lasten unohtamat vaatteet ja urheiluvälineet ja matkustavat niillä rahoilla joululomaksi Thaimaahan? Luultavasti. Tai Kanarialle ainakin.


Leppoisalta näyttää vielä nautaeläimen elämä. Sopii toivoa, että nämä eivät joudu viettämään koko talvea päästään kiinni seinään kytkettynä. Ei mahda olla mukavaa. Vaikka olisinkin lehmä, haluaisin ehkä joskus pystyä makaamaan ihan rentona. Vaan rentoudupa siinä sitten pää nalkissa. Ehkä voisin talven mittaan myös haluta kävellä pikku kierroksen. Nuolla itseäni tai pyytää kaveria nuolemaan sieltä, mihin en itse ylety. Mutta kai se on liikaa toivottu. Länkikytkyistä on kuva e-oppikirjassa.

Kuvan ämmyt ovat sentään kesällä päässeet ulos. Maaseudun tulevaisuuden mukaan Suomen 280 000 lypsylehmästä 100 000 elää tällä hetkellä parsinavetoissa. Osa näistä vuoden ympäri.

Ehkä ensi vuonna eduskunta pääsee pohtimaan, pitäisikö Suomessakin parsinavetat kieltää. Tai edes uusien rakentaminen. Ja jos nykyisillekin parsinavetoille pitäisi tehdä jotain, kuinka monta kymmentä vuotta annettaisiin siirtymäaikaa. Norjassa annettiin 30 vuotta. Kyllä kai meilläkin vähintään niin paljon. Vastustus on silti ankaraa. Vanhatisännät todistavat, kuinka paljon paremmin lehmien asiat ovat, kun ne saavat seistä koko elämänsä siistissä rivissä eivätkä pääse kiusaamaan toisiaan. Koska jos on sosiaalista kanssakäymistä, siitä seuraa aina myös ikävyyksiä, niinhän se on. Parasta estää semmoinen.

Sopii sitten muistaa tämä, kun emäntä kieltää lähtemästä kylän baariin. Siellähän voi syntyä riitaa toisten ukkojen kanssa. Parasta pysyä kotona vain, ettei tule ikävyyksiä. Tai pitäisikö vanhaisäntä sijoittaa jo laitokseen. Eiköhän se vanhainkodin vuodepaikka ole jotenkin verrattavissa lehmän omaan parteen. Siinä ne ovat siististi rivissä, kaikki saavat yksilöllistä hoitoa ja liikkuminen on tietysti estetty ihan omaksi parhaaksi.

Eikun sitä siis piti sanomani, että näin lokakuun alussa on niin kaunista kun nuo lehdet.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...