torstai 25. toukokuuta 2017

Tehdään viinimarjoja


Eipä paljon mitään tulisi mitään, jos eivät kimalaiset ahkeroisi. Äkkiä loppuisi syötävä maailmasta, esimerkiksi mustikat katoaisivat heti. Kuinkas sitten suu pantaisiin.




Tässä tehdään meille viinimarjoja ensi talveksi.




Viinimarjapensaat siis kukkivat! Ja kukkii moni muukin.




Tuomi tuoksuu huussinnurkalla.




Kirsikka kanakopin seinustalla.




Rakkaat vaahterat soivat kimalaisten pörinää.




Mehiläinen juo valoa.




keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kuntoutumista metsässä

Nykyään en jaksa tehdä paljoakaan. Ennen kävelin eikä kävelemiselle ollut mitään rajaa. Huoletonna luotin jalkoihini, että ne vievät minut tästä tuon vuoren yli ja metsän halki, tänään ja vielä huomennakin. Nyt pitää varoa, etteivät voimat lopu kesken lenkin niin etten pääse takaisin kotiin. Eikä se ole enää mikään pitkä lenkki.

Jaa mikä minua vaivaa? Sen kun tietäisi. Malttia: vastahan minä vuosi tai pari sitten kirjoitin, että diagnoosi julkaistaan heti kun saadaan selville (pysy kanavalla). Tutkimukset jatkuvat.

Kovasti oireet viittaavat esimerkiksi krooniseen väsymysoireyhtymään (cfs), mikä on sikäli noloa, että en ennen oikein kunnolla edes uskonut mokomaan höpöhöpötautiin. Ruttojumalan kosto? Mutta katsotaan nyt vielä.

Nyt, kun kaikki tekemiseni on hyvin rajallista, olen ymmärtänyt, että se mitä eniten haluan, on kävellä metsässä.

Omavaraistelu tietysti on minun juttuni myös. Elukoista olen joutunut sairauden myötä luopumaan, mutta puutarhassa kasvaa vielä joitakin ruokakasveja. Enimmäkseen vuohenputkia ja nokkosia, mutta kuitenkin.

Töissä käyn sen verran kuin pystyn - en siis paljon - ja se syö vähät voimani, niin että kivat ja kuntouttavat asiat jäävät. Niin kuin se käveleminen.

Siispä käytin tilaisuuden hyväkseni, kun olin sairaalareissulla päätynyt sellaisen pienen kaupunkimetsän äärelle, jossa on kävelyteitä, koirankakkoja, kaljatölkkejä ja muuta idyllistä. Uskalsin lähteä pienelle kierrokselle. Ajattelin, että jos väsyn enkä pääse etenemään, istahdan kannonnokkaan ja syön repustani banaanin.

Hanhiaura lensi kääkkyen koilliseen. Aamuaurinko paistoi.

Heti kun astuin metsätielle, kuulin voimallista tikan rummutusta. Aloin kuikotella kaula kenossa ylöspäin, jotta saisin tikan silmiini. Ja herramunjee mitä näinkään!




Vihreää! Ihan selvästi!

Ei sitä vielä oikein erottanut muuta kuin latvuksissa ja valoa vasten. Kiitos tikalle, että tulin oikaisseeksi ruotoni ja luoneeksi silmäni ylös taivaisiin!

Parin metrin päässä tietä tonki peloton mustarastas. Cityeläimet näkyvät tottuneen ihmisiin eri tavalla kuin meillä siellä maalla. Katseli se minua kirkkaalla silmällään, ja kun lähdin eteenpäin, se lennähti läheiselle oksalle. Siinä se nökötti kuin pikimusta aukko maisemassa ja vahti ohimenoani.

Joka puolelta kuului rakentamisen ja liikenteen ääniä. Metsää oli harvennettu. Yksi läntti näytti kuitenkin suht koskemattomalta. Poikkesin polulle.




Niin kuin näet, taivas pilkottaa puiden takaa: ei tämä iso metsä ollut. Mutta ihan tarpeeksi metsä tähän tarkoitukseen. Mustarastas lauloi, ja peipponen ja tintit.

Polku katosi hakkuuaukiolle. Kevyen liikenteen väylä oli ihan vieressä, kulkeuduin sille. Askel oli jotenkin huterampi kuin aikaisemmin. Keskityin kävelemään jäntevästi. Ojassa nyhjäsi rusakonpoika aterioimassa, mutta hyppeli pusikon suojiin vastaantulijan tieltä, ennen kuin ehdin tarkentaa.




Tienvierus oli valkovuokkomerenä. Tässä äitienpäiväkukkia, ei paljonkaan myöhässä. Ole hyvä, äiti!

(Äitini pitää enemmän elävistä kuin kuolleista kukkasista. Voin ruhtinaallisen anteliaasti lahjoittaa hänelle joka vuosi kaikki tienvierusten valkovuokot.)

Jokin piti merkillistä rääpättävää ääntä. Jäin seisoskelemaan. Etsin valojen ja varjojen joukosta.




Joku mörkö. Ja toinenkin.





Neljä närheä kisaili ja rähisi lähipuissa. Jahtasin niitä kamerallani, ja ne leikkivät velociraptoria: Yksi lensi näyttävästi johonkin puskaan ja esitti siellä sekalaisia ääniä ja kahistelua. Minä sitten taitavana vaanin häntä enkä huomannut niitä kolmea muuta, jotka vaanivat minua. Ennen kuin lähtivät lentoon ihan pääni päältä. Kuinka voi noin värikäs lintu hävitä niin hyvin koivun runkoon, että en näe sitä, vaikka tiedän, että se on siinä?




- Kiitos piilosleikistä, oli hauskaa!

Kannatti lähteä metsään taas. Metsä se on pienikin metsä, ja luulen että hätätapauksessa yksikin puu riittää.

Ei se minua kokonaan parantanut, mutta mielen kuitenkin.






maanantai 8. toukokuuta 2017

Nyt

Olen niin väsyksissä etten jaksa kirjoittaa enkä oikein iloitakaan, mutta muistelen, että tämä oli ihanaa:


tuomi

koivu

mehiläinen /scilla

kimalainen /kiurunkannus

raparperi

ilmasipuli

... muun muassa...



maanantai 1. toukokuuta 2017

Kukkoja jäi yli



- No heissan ja hyvää toukokuuta! Minulla olisi sinulle taas sellainen kiva piilokuva. Viime kerralla olivat kuulemma liian vaikeita, joten nyt laitoin vain yhden, sopivan helpon ja muutenkin mukavan.




- Arvaa, mikä komea eläin kulkee pellossa!




- Oikein arvattu, minähän se siinä! Olitpa taitava!




- Olen tässä aika lähellä oman reviirini rajaa. Sen verran omalla puolella, että jos tässä joku kiekuu, niin se olen minä. Tuolla kauempana pellolla kulkee noita nuoria kukonpoikamiehiä, naapurin äijän ja minun alueiden välisellä turvavyöhykkeellä. Saavat ne siellä olla, kunhan eivät ylitä rajaa.




- On niistä hyötyäkin joskus. Jos vaikka tulee ilmahyökkäys tai muu vaara, on enemmän silmiä tarkkailemassa. Pojat kyllä varoittavat heti, jos jotain erikoisempaa liikkuu näillä tienoin. Ja enpähän ole ainoa maalitaulu tällä pellolla.




- Huomaat, että pystymme elämään rauhallisesti rinnakkain, kun kukin tietää paikkansa. Joskushan nuo pojat tietysti yrittävät tänne minun puolelleni joko pahat mielessä tai ihan vain läpikulkumatkalla. Mutta oli syy mikä hyvänsä, viisumia ei myönnetä. Saavat ne kyllä lentävän lähdön! Tuolla peltokaistaleellaan ne minun puolesta voivat olla ihan vapaasti ja mellastaa miten haluavat.




- Pitäähän poikien harjoitella. Pullistelevat siellä nyt toisilleen, sillä kanoja ei heille riitä.




- Kanat nimittäin asuvat mieluummin täällä minun pihallani.




- En sitä ihmettele yhtään. Minähän olen kuitenkin kaikkein pulskin ja tyylikkäin.



------------

Sirkku Heinonen, kiva kun liityit tämän blogin lukijoiden tasokkaaseen joukkoon!



sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Vappukukkia



Melkein jo kerkisi ruveta kevättä pitämään. 





Vaan eiköhän se sieltä vielä tule, on se tullut aina ennenkin.





Iloista vappua sinulle!


-------------

Tervetuloa mukaan seuraamaan keskeneräisiä kirjoitelmia, Ronja Ryövärintytär!


lauantai 22. huhtikuuta 2017

Lalaa!


- Maan päivä! Nyt tai ei koskaan! Tänä iltana löydän Hänet. Se Oikea tulee luokseni, kun laulan ihanimman serenadin.




- Köh. Liverlavertriit...




- Jalajallajalajalavei...




- Nyyh. Ei aplodeja. Lopetanko tähän vai... No en todellakaan!




- LAAA DONNA E MOOOOBILEEE QUAL PIUMA AL VENTOOOO...

Punarinta ei lopeta. Ennen kuin vappuna, kun Se Oikea on löytynyt ja munat pesässä. Kuuntele punarinnan laulua täältä.



torstai 20. huhtikuuta 2017

Suojaväri


- Heipä hei, sinä siellä näytön toisella puolella! Juu, kyllä minä näen sinut! Nyt olisi tosi hyvä, jos katselisit tämän jutun mahdollisimman isolta näytöltä, sillä luvassa on piilokuvia. Minä tiedän, että sinä tykkäät niistä tosi paljon. Kännykän näytöllä vaan ei onnistu, ja haluathan saada onnistumisen elämyksiä, mitä, etkös vaan haluakin. Noniin, iso näyttö kehiin ja sitten eteenpäin!




- Tässä olisi piilokuva, ole hyvä! Kuvassa olen tietysti minä ja sitten vielä kaksi rouvistani. Napsauta kuvaa, jotta saat sen niin isoksi kuin mahdollista. Löysitkö meidät kaikki?




- Jos minä vähän nostan päätäni, ettei mene liian vaikeaksi. Meillä fasaaneilla kun on vaan kerta kaikkiaan niin hyvä suojaväritys. Ja rouvathan ovat molemmin puolin, aivan näkösällä. Minä ainakin olen erittäin hyvin perillä siitä, missä he sijaitsevat.




- Jospa ensin keskittyisimme tuohon alarinteessä tonkivaan rouvaan. Joko näkyy?




- Tässä!




- No, minä voin tulla itse näyttämään sinulle tämän ylemmän rouvan. Tuossa noin, heinikossa. Eikö hän olekin hurmaava!





- Tähän väliin voitaisiin laittaa meistä yhteispotretti. Valokuvaaja on yrittänyt tehdä meistä näkyviä, mutta olisihan sen muutenkin huomannut, että minä olen ihan onnesta soikeana. Eikö?




- Minulla on tapana seistä vartiossa, kun rouvat ovat syömässä. Tällä lailla, tumput suorana ja silmät apposen auki vaarojen varalta. Se luo rauhallisen ruokailutunnelman.




- MInun itseni ei tietenkään tule kovin paljon ruokailtua näin keväisin.




- Maltan seistä asennossa niin kauan, että tilanne vaikuttaa varmasti täysin turvalliselta. Esimerkiksi nyt rouvat vetäytyvät pöheikön suojiin tuon kiekumakasan taakse. Kiekumakasa oli jo menossa kokkoon, mutta jäi kuitenkin odottamaan seuraavaa, koska minä vielä välttämättä tarvitsen sitä. Sen päällä voi kiekua, sen taakse voi suojautua. Saa olla melkonen haukka, joka heidät tuolta nappaa!




- Tämä tarkoittaa, että ehdin itsekin hieman einehtiä.




- Avoimessa maastossa tietenkin vartioin valppauteni herpaantumatta hetkeksikään, tai ainakin melkein. Ihanat emäntäni ovat tässä aivan suojattomina ja kaikkien näkyvissä. Mutta enköhän minä kuitenkin onnistu kiinnittämään mahdollisten saalistajien huomion ensisijaisesti itseeni. Se on kukon tehtävä. Muitakin töitä minulla toki on, mutta kaikki ei mahdu mukaan. Ehkä kerron niistä lisää toisella kertaa. Nähdään. Jos muistat pitää silmät auki.


-------------------

Hei Mats! Tervetuloa mukaan Keskeneräisen blogin lukijaksi!


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...