perjantai 31. tammikuuta 2014

Tammikuun Tää on vielä kesken -kuva



Tarkkaavainen katsoja voi nähdä tässä kuvassa enemmänkin keskeneräisiä asioita. Mutta saako lähettää terveisiä? Sitä vaan, että älä lopeta pähkinöiden syöntiä, vaikka joulu meni ohi. Onhan niissä energiaa, mutta syö sitten vähemmän vaikka viinereitä. Pähkinät ovat terveysruokaa.


torstai 30. tammikuuta 2014

Eipäs vaivuta epätoivoon siellä!

Olen uskonut, että maailma tukehtuu ihmismassoihin eikä asialle ole mitään tehtävissä.

Olen ajatellut, että suursota, pandemia tai meteorin isku tekisi hyvää maapallolle harventamalla väestöä.

Olen välillä jopa ajatellut, että köyhien ruokkiminen tai sairaiden parantaminen on turhaa ja vahingollista, koska siten vain pahennetaan väestöräjähdystä.

En usko siihen enää.

Selvät todisteet kaikkialta maailmasta ovat saaneet minut vakuuttuneeksi siitä, että lapsiluku laskee, kun elintaso paranee.

kuva: Didi / Flickr

Bill ja Melinda Gatesin säätiö julkaisi vähän aikaa sitten vuotuisen uutiskirjeensä. Siinä keskitytään myyttien murtamiseen.

Uutisia katsoessa saa helposti sen käsityksen, että maailma on pelkkiä katastrofeja. Nälänhätä tuolla, sota täällä, pakolaisleireissä raiskataan ja kehitysapu on tehotonta, diktaattoreita ja uusia kulkutauteja nousee missä milloinkin. Tietysti; nämä ovat uutisia. Taustalla jatkuu kuitenkin myös huomaamaton kehitys kohti parempaa monissa asioissa.

Useimmat maat, jotka ennen olivat köyhiä kehitysmaita, eivät ole sitä enää. Köyhien ihmisten määrä on nyt alle puolet siitä mitä se oli 1990. Jos katsotaan viittä viime vuotta, kymmenestä nopeimman talouskasvun maasta seitsemän on Afrikassa.

Henkilökohtainen talousnäkemykseni on, että me emme tarvitse talouskasvua. Mutta köyhät maat tarvitsevat. Me tarvitsemme kohtuullistamista, koska eihän kaikki tämä kasvu muuten mahdu minnekään.

Bill Gates ennustaa, että vuonna 2035 ei enää ole juuri lainkaan köyhiä maita jäljellä. Sellaisia, joita nyt sanoisimme köyhiksi. Kun hän syntyi, kaikki muut paitsi ns. länsimaat olivat köyhiä. Hän aikoo nähdä tämän muutoksen omana elinaikanaan.

Katsokaapas, jos ehditte, tämä kymmenen minuutin pätkä Bill Gatesin haastattelusta uutiskirjeen julkaisun jälkeen. Linkin lähetti Hanne, agenttimme Norjassa. Haastattelu näytettiin Norjan televisiossa, mutta alkua lukuun ottamatta se on englanniksi ja tekstit ruotsiksi. Näettekö Gatesin vaatimattoman-ylpeän hymyn, kun puhutaan polion hävittämisestä maailmasta, nyt viimeksi Intiasta? Miljardööreillä voi olla tällaisiakin harrastuksia.

Mainittakoon, että Bill ja Melinda Gates ovat houkutelleet mukaan muutaman muunkin miljardöörin. tällä hetkellä 122 sellaista on sitoutunut antamaan suurimman osan omaisuudestaan maailman köyhimpien auttamiseen. Nyt emme puhu pienistä omaisuuksista.

Tässä Gatesin ennustus lapsikuolleisuudesta: seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana se laskee lähes kaikkialla maailmassa siedettävälle tasolle. Ennustus ei ole ihan hatusta, vaan sitä on ollut laskemassa huippuekonomisteja ja asiantuntijoita, ja se on julkaistu Lancetissa. (Jos jotain julkaistaan Lancetissa, se on pätevintä tieteellistä tietoa, mitä sillä hetkellä on saatavissa.)

kuva: Gatesin säätiön uutiskirje 2014

Mutta eikös se ole kamalaa!? Jos pidämme hengissä kaikki ne lapset, jotka muuten kuolisivat ripuliin, malariaan ja tuhkarokkoon, eikö väkimäärä räjähdä vallan käsiin?

Ilmeisestikään ei. Juuri niissä maissa, joissa lapset kuolevat, väestö kasvaa voimakkaimmin. Aina kun uusi maa nousee siitä suosta, sen perheiden lapsiluku laskee. Alla esimerkkinä Brasilia.

kuva: Gatesin säätiön uutiskirje 2014

Sininen käppyrä on lapsikuolleisuus /1000 lasta, viiden ensimmäisen elinvuoden aikana.
Oranssi: synnytyksiä / nainen keskimäärin.
Vihreä: väestönkasvu,  väestömäärän muutos prosentteina edelliseen vuoteen nähden.

Kun lapset jäävät eloon, väestömäärä alkaa laskea.

Outoa mutta totta.

kuva: Ian Muttoo / Flickr

Mutta pysykää silti linjoilla, kaikki maailmanlopunennustajat ja muut realistit! Jos nyt ehkä maapallon syöpämäinen ihmiskasvusto saadaankin pysähtymään, kuka tietää, eiköhän vain se tapahdukin liian myöhään. Ja yhdeksän miljardia ihmistä on kuitenkin ihan liikaa! Ilmastonmuutoskin tulee ja energia- ja raaka-ainepula. Kyllä tässä on vielä kunnon katastrofiin ainekset. Jatkamme varautumista.

Loppuviimeksi: lupasin päivitettyä tietoa siitä, kuinka GiveDirectly-järjestölle voi tehdä lahjoituksia. Tällä hetkellä onnistuu luottokortilla tai lähettämällä sekin postissa, mutta he lupasivat, että pikapuoliin voi käyttää myös PayPal-tiliä, mikä on nettitilisiirtoihin tottuneille suomalaisille luonteva tapa. Asia on siis työn alla, on kuulemma ollut kiireitä ja tää on vielä kesken...

-------------------------------------------

Lämpimästi tervetuloa keskeneräisen blogin lukijoiksi, savea ja papuja sekä Kimmo!

maanantai 27. tammikuuta 2014

Tunnista lintu

Osallistuin viikonloppuna BirdLife Suomen (pöljä nimi!) lintubongaukseen. Kaikki Etelä-Suomen keltasirkut kerääntyivät kyseiseksi tunniksi ikkunan taakse ja pimensivät näkymän. Laskin niitä 800 000 ja sitten kyllästyin. No ei vaineskaan, mutta oli niitä aika monta. Ja pikkuvarpusia myös.

Ideahan on se, että pitäisi tunnin ajan katsella jotain kohtaa, esim. omaa pihaa ikkunasta, tunnistaa lajit joita näkee ja laskea kuinka monta kappaletta kutakin lajia on yhdellä kertaa näkyvillä. Esimerkiksi meillä kävi kaksi käpytikkaa, mutta ilmoitin kiltisti vain yhden, koska ne kävivät vuorotellen.

Mutta kerrohan, tunnistatko tämän pikku höyhenpallon?


Ihan älyttömän helppoahan on tunnistaa sata harmaata palleroa jossain tiheässä risukossa! Vaikka siellä olisi piileskellyt harvinainen soosiviiksinuolinkainen, miten sen olisi erottanut! Oli pilvistä ja vastavaloa ja kaikki ne pallerot olivat selin ja hyppivät koko ajan paikasta toiseen. Tämähän on tietysti kameralla sihdattu ja zoomattu ja siksi näin loistavan terävä ja tunnistettava. Valaistustakin olen keinotekoisesti parantanut, joten värit ovat näkyvissä. Paljaalla silmällä näkyi vain tumma möykky. Siitäpä tunnistelemaan sitten.

Laske, laske!

Okei, paljastetaan. Vanha tuttuhan se. Halusin vain sanoa, että tunnistusolosuhteet eivät olleet ihanteellisimmillaan. Tällaiselle maallikolle lintujen pitää tulla rivissä poseeraamaan hyvin valaistuun kohtaan metrin päähän ikkunasta yksiväristä taustaa vasten ja ottaa samanlainen poseerausasento kuin lintukirjan kuvassa on. Eikä sitten mitään sellaista huijausta, että kirjassa on koiras kevätasussa ja ikkunan takana nuori naaras talvipuvussa! Sitä ei lasketa!

Tunnistusjonon pitää myös pysähtyä odottamaan siksi aikaa, kun kaadan lisää teetä ja laitan puita hellaan. Ei saa fuskata ja livahtaa hakemaan siementä laudalta, kun olen selin!

Alla toinen kuva siitä pörhelöstä. Nyt minäkin jo tunnistan. Sinä tietysti tiesit koko ajan, pidättäydyit vain huutamasta oikeaa vastausta silkkaa kiltteyttäsi. Niinpä niin, mutta voin minäkin vielä jonkun linnun oppia.


Koskaan ei ole liian myöhäistä opetella tunnistamaan lintu.

lauantai 25. tammikuuta 2014

Kuinka maailma pelastetaan

Miksi en ole tätä aikaisemmin ymmärtänyt? Olen tiennyt mutta en ole tajunnut. Kun katsoin Hans Roslingin havainnollista esitystä, josta linkkasin tässä pari postausta taaksepäin, palaset loksahtivat kohdalleen. Voi harmi, jos et ole vielä käynyt katsomassa sitä ainakin paria kertaa! Suuret kiitokset RImmulle tästä mahtavasta linkistä! Koitan tiivistää ajatukseni ja siinä välissä hauskan Hans-sedän ajatukset:

Maailman pahin ongelma on se, että meitä on liikaa. Ei nälkä, ei tauti, ei sota, ei ilmastonmuutos. Nuo kaikki ovat seurauksia. Perusongelma on väestön liikakasvu rajallisella planeetalla.

kuva: James Cridland / Flickr

Vuoteen 2050 mennessä meitä on 9 miljardia. Tälle ei voi enää mitään ellei ihmiskuntaa kohtaa jokin ennennäkemätön tuho. Prosessi on jo käynnissä. Sille, mitä tapahtuu vuosisadan puolivälin jälkeen, mahdamme jotain. Väestön kasvu voidaan saada pysähtymään siihen. Jos ei, seuraukset ovat niin hirveät kuin pystyt kuvittelemaan ja siihen vielä puolet päälle.

Rikkaat tai kohtuullisestikaan toimeentulevat väestönosat eivät enää kasva. Kun elintaso paranee siihen pisteeseen, että lapsista 90% jää eloon, lapsiluku putoaa pariin-kolmeen naista kohti. Väkiluku lakkaa lisääntymästä. Näin on käynyt kaikkialla.

Vain kaikkein köyhimmät kasvattavat väkilukua. Heitä on pari miljardia.

Nuo kaksi miljardia on saatava ylös äärimmäisestä köyhyydestä. Ei pelkästään siksi, että inhimillisyys vaatii sitä. Olen jo kauan sitten oppinut olemaan ajattelematta niitä ihmisiä. Ainakaan ei ole minun velvollisuuteni auttaa heitä. Tai no silleen vähän, joku kymppi keräykseen, jos en kehtaa kiertää sitä lipasta heiluttelevaa tyyppiä marketin aulassa. Mutta ei niin että kyseenalaistaisin oman oikeuteni jatkaa matkaa marketin karkkihyllylle, kun toiset kuolevat nälkään. Minähän annoin jo.

Niitä ihmisiä on autettava siksi, että ellei väestö lakkaa kasvamasta, ihmiskunnalla ei ole tulevaisuutta. Ja tiedämme, että väestö lakkaa kasvamasta, kun lapsikuolleisuus laskee kymmeneen prosenttiin. Ihan vain siksi ja oman itsemme vuoksi meidän on autettava noita kahta miljardia, jotka sinnittelevät alle dollarilla päivässä.

Niitä, jotka auttavat, koska se on oikein, on aivan liian vähän. Mutta meitä, jotka sijoitamme pikkuisen rahaa, jotta turvaisimme tulevaisuutemme, on toivottavasti tarpeeksi.

kuva: Scott Wallace, Maailmanpankki / Flickr

Vähän aikaa sitten kirjoitin kivasta tavasta antaa 25 dollarin mikrolaina jonnekin päin maailmaa ihmiselle, jonka naama, elämäntarina ja lainanhakuperustelut sattuvat miellyttämään. Helppo keino auttaa, eikä maksa mitään, koska rahansa saa yli 99%:n todennäköisyydellä kokonaan takaisin. Lainanhakijat saattavat olla meidän mittapuullamme köyhiä, mutta omassa yhteisössään ehkä alempaa keskikastia. Heillä on yrittäjähenkeä ja liikeidea. Harva heistä elää äärimmäisessä köyhyydessä.

Lainaan silti heille, koska se on kivaa, helppoa ja ilmaista. Mutta miten autetaan todella, todella köyhiä ihmisiä? Annetaan rahaa isoille hyväntekeväisyysjärjestöille, Punaiselle Ristille ja Unicefille? Miksei niinkin. Mutta on myös toinen tapa. Siitä bloggasi Marko Terviö vuodenvaihteessa.

Aika radikaali ajatus: Annetaan äärimmäisessä köyhyydessä eläville ihmisille rahaa! He saavat itse päättää, mitä sillä tekevät.

GiveDirectly -järjestö on menetellyt näin Keniassa, ja seurauksista on tehty varsin pätevää tieteellistä tutkimusta. Keskimääräinen avustussumma on ollut noin 500 $, mikä vastaa parin vuoden tuloja. Avustukset on jaettu satunnaisesti valituille, kriteerit täyttäville ihmisille. Samassa elämäntilanteessa olevat ihmiset, joita arpa ei suosinut, toimivat verrokkiryhmänä. Tutkimukseen osallistui noin 1500 ihmistä.

Suoraa apua on tutkittu aiemminkin yli kymmenen vuoden aikana. Se on yksi parhaiten tutkituista tavoista antaa kehitysapua. Terviön ansiokkaassa kirjoituksessa on listattu lähdekirjallisuutta.

Tuloksista lyhyesti:

Suora apu parantaa lasten asemaa. Se vähentää alipainoa ja nälkäpäiviä, parantaa sekä fyysistä että mielenterveyttä, lisää koulunkäyntiä ja vähentää lapsityötä.

Suoralla avulla on pitkäaikaisia vaikutuksia. Apua saaneiden henkilöiden tulotaso oli verrokkiryhmää korkeammalla vielä useita vuosia avun saamisen jälkeen.

Suoraa apua ei väärinkäytetä. Alkoholin ja tupakan kulutus joko laski, pysyi ennallaan tai lisääntyi korkeintaan samassa suhteessa kuin muu kulutus. Työtuntien määrä joko pysyi ennallaan tai lisääntyi, kun avunsaajat pystyivät liikkumaan parempien työmahdollisuuksien perässä.

Yhteenveto on GiveDirectlyn koostama, mutta tutkimustulokset ovat vapaasti käytettävissä, jos haluat tehdä oman tiivistelmäsi.

Minusta vähän tuntuu, että haluan panostaa tähän. Menetelmä on läpinäkyvä ja tarkkaan kontrolloitu. Rahani eivät jää hallintokoneistoihin pyörimään, vaan vähintään 90% annetaan suoraan käteen (tai oikeastaan sim-korttiin) yhdelle niistä kaikkein köyhimmistä. Tulokset ovat yhtä hyviä kuin parhaissa isojen organisaatioiden kehitysapuprojekteissa ja parempia kuin monissa.

Ja maailma pelastuu. Onhan sekin aika kiva.

kuva: Marco Abis / Flickr

Tosin maailma pelastuisi paljon todennäköisemmin ja ihanammin, jos ihmisiä ei olisi ollenkaan tai vain erittäin vähän. Mutta kaikkea ei voi saada.


perjantai 24. tammikuuta 2014

Kuuma petikaveri

Kun hyytävä viima pyyhältää suoraan napakalotilta ja lävistää hataran vinttikammarini täällä pellonlaidan rintamamiestalossa, saattaa aamulla olla makuuhuoneessa raikasta. Ja kun ilma jäätyy ja tuuletkin tyyntyvät tappavan pakkasen rutistuksessa, silloin tulee mieleen, että villasukka on sentään aika pätevä varuste.

makuuhuoneessani aamulla

Minulla on kuitenkin villasukkaakin etevämpi petikaveri, joka pitää minut suloisen lämpimänä näinä pitkinä pakkasöinä. Hän on kotoisin Germaaniasta, mutta sukupuussa on kuuleman mukaan myös brittiä ainakin alaoksilla. Ja kun nyt kerran aloitettiin heti sukuselvityksestä, tulkoon samalla tunnustetuksi, että minulla on näitä petikavereita kaksi eriväristä.



Kuumavesipullo on tähän ikään päässeen naisihmisen paras vuodekumppani. Se ei kuorsaa eikä kuolaa, ei potki, haise eikä anasta peittoa. Painoltaan ja lämpötilaltaan se muistuttaa kissaa sillä erotuksella, että se pysyy siinä mihin sen laittaa, myös peiton alla, enkä koskaan ole joutunut hätkähtämään yöllä hereille siksi, että se olisi päästellyt kakovia ääniä, jotka kertovat että ellen ole kolmen sekunnin sisällä onnistunut loikkaamaan vuoteesta ja tönäisemään sitä uusiin asemiin, se oksentaa koko mahalaukullisen osittain sulanutta kissanruokaa patterin taa. Ei se myöskään raavi ovea eikä vingu huomiota keskellä yötä, vaan menee kiltisti vuodetta lämmittämään hieman ennen minua ja pysyy mitään vaatimatta aloillaan, kunnes nousen sängystä.


Illalla täytän kolme neljännestä pullostani niin kuumalla vedellä kuin hanasta tulee, en kuitenkaan kiehuvalla. Kalseassa vintissäni pullon suulta nousee sievä höyrykiehkura, varsinkin niinä päivänä, kun maalämpöpumppu on ollut villinä. Runttaan pullosta kaikki ilmat pihalle ja kierrän korkin visusti kiinni. Sitten sujautan pullon jo valmiiksi vällyjen alle siksi aikaa kun menen itse vielä hampaanpesulle. Siinä onkin ensimmäinen mielenkiintoinen valinta: mitä kohtaa vuoteesta kuumavesipullo on parasta asettaa esilämmittämään? Yleensä valitsen suunnilleen sellaisen paikan, mihin varpaani osuvat, ottaen huomioon, ettei huurteisessa vuoteessani kykene aluksi mitenkään suoristautumaan vaan täytyy aloittaa unen houkuttelu tiukassa sykkyrässä.

Kun istuu vuoteessa lukemassa ja nojaa selkäänsä tyynykasaan, on herkullista työntää varpaansa kuumavesipullon alle. Patja on siltä kohdalta jo aivan kuuma, joten jalat lämpiävät yltä päältä. Kun varpaat ovat täysin tyytyväiset, kuumavesipullon voi hinata polvitaipeisiin. Kyljellä maatessa lämmin pullo painautuu ihanasti ristiselkään. Mikseivät siitä voisi jäkittävät hartiatkin nauttia. Ja kun haluaa ojentaa jalkojaan suoraksi, kohti vuoteen kaukaisimpia, tutkimattomimpia jäälakeuksia, kuumavesipullon voi lähettää edeltä tiedustelujoukoiksi, pystyttämään iglua ja lämmittämään kamiinaa, niin että varpailla on mukavaa perille saapuessaan.

Kyllä se on hyvä! Veikkaan, että paljon mukavampi kuin puuhellan uunissa lämmitetty tiiliskivi.

Pakkaspäivät ovat kauniita. No mikseivät pakkasyötkin, tietysti. Uskaltauduin hetkeksi ulkoiluttamaan kameraa iltapäivällä auringon paistaessa. Saattaa joku näistä olla ikkunankin läpi otettu, vai mistä nuo merkilliset heijastukset lienevät tulleet. Keksikö kamera ne omasta päästään? Järkyttyi varmaan pakkasesta ja sekosi, raukka.





----------------------------------------------

Kiva kun löysit tänne aina sieltä Norjasta asti, Hanne! Tervetuloa mukaan!

tiistai 21. tammikuuta 2014

Rikkaista ja köyhistä

Hyväntekeväisyysjärjestö Oxfamin mukaan maailman 85 rikkainta ihmistä omistaa enemmän kuin 3 500 000 000 köyhintä.

Finanssikriisin jälkeen talous on lähtenyt kasvamaan osassa maailmaa. Kaikki eivät kuitenkaan ole hyötyneet tästä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuoden 2009 jälkeisestä talouskasvusta 95% on päätynyt rikkaimmalle yhdelle prosentille kansalaisista. Samaan aikaan 90% ihmisistä on köyhtynyt.

Tästä voit lukea enemmän päivän Hesarista.

maailman rikkain ihminen, meksikolainen Carlos Slim (kuva: UN Geneva / Flickr)
Sudanin nälänhätä (kuva: Kevin Carter, The New York Times, Pulitzer 1994 / Flickr)

Näiden kuvien jälkeen tulee tässä hiljainen hetki.







RImmu lähetti hyvän linkin. Käyhän ihmeessä katsomassa tämä kymmenen minuutin Ted talk! Linkistä videon pitäisi lähteä suoraan suomenkielisellä tekstityksellä. Hans Rosling puhuu siinä maailman väestönkasvusta, köyhistä ja rikkaista. Selkeästi, havainnollisesti ja hauskasti. Päällimmäiseksi ajatukseksi jää, että jos teemme kaiken oikein nyt, väestönkasvu on sittenkin vielä mahdollista saada pysähtymään vuosisadan puolivälissä.

Mutta ensin täytyy poistaa maailmasta tuo alakuvan tilanne. Vain sillä konstilla tästä selvitään. Muuten ei tule mitään.

lauantai 18. tammikuuta 2014

Felipe osti rahoillani sontaa

Lainasin rahaa Felipelle.

Näin Felipen kuvan Kiva-järjestön sivulla. Etsiskelin mieleistäni henkilöä, jolle vipata 25 taalaa. Minulla sattui olemaan. Ajattelin, että lainaan ne jollekin, joka tarvitsee niitä sillä hetkellä enemmän kuin minä.

Yleensä lainaan naisille. Mutta perulaisen mikrolainajärjestön kuvauksessa Felipestä oli lause, joka herätti sympatiani.


Felipe oli tuolloin jo 60-vuotias ja oli tehnyt raskasta maatyötä koko ikänsä, ensin vanhempiensa maalla ja sitten omallaan. Hän oli saanut kumppaninsa kanssa neljä lasta ja ostanut perheen elättämiseksi neljän hehtaarin maapalan, jolle on istutettu kaakao- ja kahvipensaita. Viljelee hän myös achiotea siellä, mitä ikinä se lieneekään.

Felipe anoi Kiva-järjestöltä lainaa lannan ja guanon ostamiseen voidakseen parantaa satojaan. Hän toivoi, että kohtalo soisi hänelle vielä pariksi vuodeksi voimia jatkaa työntekoa.

Tuo oli tietenkin se lause. Miten epävarma projekti! Oitis paikalla päätin, että minä ainakin lyön 25-taalaseni Felipe-vaarille menevään kasaan.

Muutama muukin tykästyi Felipen projektiin, monessa eri maassa. Felipe sai lainansa, osti useita säkkejä sontaa ja runsastuneiden satojen sekä kohtalon suopeuden turvin on maksanut meille kaikille takaisin viimeistä senttiä myöten. Sekä kelpo koron paikalliselle mikrolainapankille, joka toimii Kivan kanssa yhteistyössä ja huolehti käytännön järjestelyistä.

Mikrolainoja myöntäviä järjestöjä on palkittu mutta myös moitittu ylisuurista koroista ja ihmisten ahdingon pahentamisesta. Eräs Nicaraguassa tätä työtä tehnyt henkilö kirjoitti aiheesta Kivan sivuille jutun, johon hän liitti kuvan tyypillisestä syrjäseutujen tiestä sadekaudella. Hänen mukaansa korot ovat kyllä suuret, suuremmat kuin pankissa. Pankit eivät kuitenkaan myönnä lainoja varattomille ihmisille, joten vertailu on sikäli hankalaa. Mikrolainajärjestön työntekijä tekee ison työn haastatellessaan lainanhakijoita kaukaisissa kylissä ja auttaessaan papereiden täyttämisessä. Sitten hän ajaa niitä rutakkoisia kinttupolkuja mopolla lainansaajan luo monenkymmenen kilometrin päähän ehkä jopa kerran viikossa, hakemaan lainanlyhennyksen toripäivän jälkeen. Nuo lainat nimittäin maksetaan muutaman dollarin erissä takaisin. Kertyy siinä kuluja; hänen mukaansa korkotaso on hyvin perusteltavissa.


Lainasin myös Bubush R:lle. Hän on kirgiisi. Kun en voi itse pitää lehmää tässä omakotitontilla, halusin kuitenkin jotenkin osallistua lehmän hankintaan. Moni muukin halusi. Bubush osti lainaamillamme rahoilla lypsylehmän, lampaita ja mullikoita. Lisäksi hän remppasi taloaan ja maksoi poikansa häitä. Bubush oli tuolloin 58-vuotiaana jo eläkkeellä myyjän työstään, mutta saadakseen lisätuloja hän kasvatti karjaa sekä viljeli vehnää ja yrttejä. Bubushilla oli ennestään yksi lehmä (kuvassa) ja sonnivasikka, yksi hevonen ja kaksikymmentä lammasta. Näistä saaduilla tuloilla hän kohensi paitsi omaa myös kuuden lapsensa elintasoa. En nähnyt mitään syytä olla tukematta hänen liiketoimintansa laajentamista. Bubush on myös maksanut takaisin koko lainansa.

Tänäänkin lainasin kaksikymmentäviisitaalasen eräälle samoalaiselle naiselle kalastusvälineiden hankintaan. Tuli mieleen se sanonta: jos haluat, että mies on kylläinen päivän, anna hänelle kala; jos haluat, että hän on kylläinen koko elämän, opeta hänet kalastamaan. Luultavasti minulla ei kylläkään olisi sille rouvalle mitään opetettavaa kalastamisesta vaan aivan päinvastoin. Enkä ole antanutkaan hänelle mitään, sillä olen melko varma, että hän maksaa minulle takaisin. Köyhät yleensä maksavat lainansa.

Minä rikas ihminen voin Kiva-järjestön sivuilla shoppailla itselleni sopivan köyhän, jonka naama ja tarina miellyttää. Voin itse valita, millaiseen tarkoitukseen haluan lainata rahaa, yksilölle vai ryhmälle, miehelle vai naiselle. Maksu hoituu kätevästi niin kuin muutkin kansainväliset ostokset Paypal-tilin avulla. Tänään minun ei tosin tarvinnut lähettää Kivalle rahaa Paypalin kautta, koska Kiva-tililleni oli taas kertynyt takaisinmaksettuja rahoja jo yli neljäkymppiä. Klikkasin vain rahat uudelleen kiertoon. Olen ollut niiiin hyväntekeväinen ja armelias, enkä ole taaskaan menettänyt senttiäkään.

Kiva on myös eräänlainen yhteisö. Lainaajat ovat perustaneet ryhmiä, joihin voi liittyä. Ryhmiä voi katsella Kivan sivuilla ja laittaa järjestykseen jäsenmäärän tai annettujen lainojen perusteella. Voin paljastaa, että tällä hetkellä viisi eniten rahaa lainannutta ryhmää ovat:

1. Atheists, Agnostics, Sceptics, Freethinkers...
2. Kiva Christians
3. milepoint (reissaajia)
4. Friends of Bob Harris
5. Guys holding fish

Ryhmiä on joka lähtöön. Suomella on oma ryhmä, mutta niin on myös Lentävän Spagettihirviön kirkolla. Siinäkin ryhmässä on yli 3800 jäsentä.

Jos Blogistan on jo nähty, käy kurkkaamassa Kivaa.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Loppuelämän leninki



Päätin ostaa juhlamekon. Sellaisen, että riittää.

Aina sama ongelma, kun on juhlat: Yhtäkkiä pitäisi olla jotain päällepantavaa sinne. Eikä ole. Tai ainakin pitää miettiä, mitä olemassaolevista vaatekappaleista haalisi ylleen niin etteivät herkkäsieluiset kanssaihmiset pahemmin järkyttyisi ja loukkaantuisi. Mukavuudesta en kuitenkaan haluaisi luopua.

Kyllästyneenä tähän päätin hankkia sellaisen mekon, jolla pärjään kaikki loppuelämäni juhlat. Ei ikinä tarvitsisi enää miettiä, miten pukeutuisi. Kun olisi se Mekko. Sen voisi laittaa aina ja joka paikkaan, ja jos joku valittaisi että taas tuo sama, perustelisin ratkaisuani ekologisuudella. Heh, siihen ne eivät voi väittää vastaan! En paljasta kenellekään, että kyse onkin oikeasti silkasta laiskuudesta. En ole ikinä jaksanut shoppailla, varsinkaan vaatteita, se on järjettömän rasittavaa! Nyt voin kerskua olevani ekopyhimys, kun kieltäydyn siitä.

Mekon pitäisi olla aika väljä, koska olen ajatellut vielä lihoa seuraavien vuosikymmenten aikana, jos ikää siunaantuu. Jos ei siunaannu, en tarvitse mekkoakaan. Sitä paitsi viihdyn parhaiten juhlissa, joiden pääohjelmanumero on syöminen. Mekko ei saa kiristää ja minun pitää mahtua siihen pari numeroa isompanakin. Siis teltta.

Koska elämän ehtoopuolella osa juhlista on väistämättä hautajaisia, mekon olisi hyvä olla musta. Tosin musta ei sovi minulle ollenkaan, ja näitä asioita ymmärtävä ystäväni onkin painokkaasti suositellut minulle pidättäytymistä mustan värin käytöstä. Mutta tuskin tulen osallistumaan kauneuskilpailuihin uudessa koltussani. Haittaako se nyt niin kovasti, jos sureva omainen hautajaisissa näyttää hieman harmaalta. Tai jos vanha sukulaistäti ei ole häissä aivan hehkeimmillään. Pääsee morsian paremmin esiin.

Koska minun ei enää ikinä tarvitsisi ostaa toista juhlamekkoa, tämä saisi olla hyvää laatua, eikä hinnallakaan olisi väliä. Kyllä se vuosien mittaan kuitenkin edulliseksi tulisi, siis jos vuosia riittää. Ekologinen leningin pitäisi tietysti olla, sikäli kuin mikään mustaksi värjätty voi. Kun kerran ostamaan ruvetaan, ostetaan kunnollista sitten.

Mielessäni selkeä kuva laadukkaasta mustasta juhlateltasta jäin kotiin istuskelemaan, koska shoppailu ei edelleenkään jaksanut kiinnostaa. Arvelin Sen Oikean tulevan minua kotoa noutamaan (vaikka tässä tapauksessa ei ehkä kuitenkaan valkoisella ratsulla).



Kerran, kun olin lukenut läpi koko muun internetin, kuukkeloin joutessani hakusanan "ekologinen vaate" tai jotain vastaavaa. Osuin kotimaisella ekologisten vaatteiden sivustolla nuoren suomalaisen vaatesuunnittelijan mekkoihin, jotka kilauttivat jotain kelloa. Musta pellavainen säkki. Olisikohan tuo Se?

Koska suunnittelija oli nuori, hänen säkkinsä olivat minun mielestäni aivan liian lyhyitä, mutta kirjoitin yrityksen antamaan osoitteeseen ja kysyin, suostuisiko hän pidentämään helmaa parikymmentä senttiä. Aluksi sain postissa aivan vakiomittaisen pellavasäkin, jota en olisi saanut palauttaa, koska kyseessä oli varta vasten minulle ommeltu "mittatilaustyö", mutta lyhyen kirjeenvaihdon jälkeen päädyimme seuraavanlaiseen yhteisymmärrykseen:

Firma suostui empimättä standardisäkin palautukseen heidän kustannuksellaan. Suunnittelija suostui muokkaamaan mallia pitemmäksi. Hänen mielestään pitempään mekkoon piti kuitenkin vaihtaa materiaaliksi jotain paremmin laskeutuvaa. Hän tarjoutui tekemään uuteen mekkoon myös vuorin samaan hintaan (ensimmäinen yritys oli vuoriton). Annoin hänelle vapaat kädet, vaikka huomautinkin toivovani materiaalilta ekologisuutta.

Sain sitten aikanaan mekko numero kakkosen. Se on juuri sellainen kuin tilasinkin. No. Onhan se. Tietenkään se ei näytä kovin tyylikkäältä ylläni. Olisiko pitänyt. Tilasinko tyylikästä. Kangas oli vaihtunut puuvilla-polyesterisekoitteeseen. Määriä ei kerrottu, mutta koska puuvilla mainitaan lapussa ensin, sitä lienee ainakin puolet. Aika kiiltävä se on. Sinänsä hyvä, että valon heijastuessa kankaasta se näyttää pikemminkin harmaalta kuin mustalta, ja mustahan ei todellakaan ole minun värini. Vuori on polyesteriä. Mikä tekee tästä mekosta ekologisen, on minulle mysteeri. Eipä ainakaan ole teetetty bangladeshilaisella lapsiorjalla. Kaulani ei jostain syystä sovi pääntiehen tai vastoinpäin, se tuntuu jotenkin omituiselta. Ja näyttääkin. Mutta onko tuolla nyt niin väliä. Annoin vapaat kädet ja tällainen tuli. Nyt minulla on mekko, jos sattuisin tarvitsemaan.

Nyt voin rauhassa istua taas kotona kädet ristissä, ja JOS Se Oikea Mekko joskus sattuisi hyppäämään silmilleni jossain, ehkä saatan harkita vielä senkin ostamista. Ei kaksi juhlakolttua loppujen lopuksi niin paljon ole.

Kuu nousee kuistin ikkunan takaa. Meilläkö kylmä?

------------------------------------------------

Hyvä Mieli, aivan unohdin etten ollut vielä toivottanut sinua virallisesti tervetulleeksi täällä blogin puolella, kommenttilootassa vain.  Korjaan laiminlyönnin heti: Hyvä Mieli ja minttu, olette molemmat sydämellisesti tervetulleita porukkaan!

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Pulaa kaikesta

Ylen A-studio on tehnyt juttusarjan maailman tilasta lähitulevaisuudessa, vuonna 2030. Siihen on vain 16 vuotta. Ensimmäinen osa käsittelee resurssipulaa.  Sen voi katsoa Areenassa. Ylen lähteiden mukaan maailmaa uhkaa ankara pula kaikesta.

kuva: Danny Choo / Flickr

Raaka-aineiden hinnat laskivat jatkuvasti koko 1900-luvun mutta kääntyivät vuosituhannen vaihteessa rajuun nousuun. Turun yliopiston tulevaisuuden tutkimuskeskuksen erityisasiantuntija Markku Wilenius pitää todennäköisenä, että hintojen nousu jatkuu.

Maapallon väkiluku kasvaa, eivätkä köyhät enää tyydy olemaan köyhiä, vaan aasialaiset ja afrikkalaisetkin haluavat ostaa liharuokia, vessapaperia ja älypuhelimia, ajaa autolla ja lentää tänne turistimatkalle katsomaan Euroopan sivistyksen raunioita.

Meitähän tämä ei pelottaisi ollenkaan, mutta nyt näyttää pahasti siltä, että myös me täällä ensimmäisessä maailmassa joudumme kärsimään juomaveden ja ruuan puutteesta. Siis me! Huolestuttavaa!

kuva: thomasvazhappilly / Flickr
kuva: Abraxas 3d / Flickr

Ruokaa tarvittaisiin kasvavalle, keskiluokkaistuvalle väestölle koko ajan enemmän. Tärkeimmät viljelyalueet alkavat kuitenkin olla loppuunkuluneita. Ne ovat olleet ankarassa tehotuotannossa, maaperä on köyhtynyt. Sadot eivät enää kasva kuten aikaisemmin.

Tehotuotanto kuluttaa valtavat määrät energiaa. Viljelmien kasteleminen tyhjentää pohjavesivarannot. Vesipula ei ole vain tulevaisuuden kuvitelma, se on jo tällä hetkellä todellinen ongelma. Nykyisenkaltainen maataloustuotantojärjestelmä kaatuisi omaan mahdottomuuteensa, vaikka mitään ilmastonmuutosta ei olisikaan. Ilmastonmuutos kuitenkin on, ja se  pahenee. Sen vaikutukset ovat vasta alkamassa. Niitä ei voine enää pysäyttää, vaikka alkaisimme heti paikalla ponnistella kaikin voimin. Emmekä ole oikein vielä päässeet yksimielisyyteen siitä, minä vuonna alkaisimme neuvotella mahdollisista toimenpiteistä ja niihin ryhtymisen aikataulusta. Miksi meidän pitäisi tehdä jotain, jos nuo toisetkaan eivät tee osuuttaan...

kuva: Curt Carnemark / Maailmanpankki / Flickr

kuva: Brendan Cox / Oxfam / Flickr

Worldwatch-instituutin mukaan paras ja ehkä ainoa mahdollisuutemme viljellä jatkossa ruokaa koko planeetan väestölle on siirtyminen pois tehotuotannosta, pieniin paikallisiin viljelmiin. Tästä he ovat puhuneet jo vuosia, onko kukaan kuullut? Luomutuotannosta, omavaraisuudesta, jätteen vähentämisestä?

Minä sanon lisäksi, että täällä on liikaa porukkaa, lisää tulee koko ajan, tilanne on kestämätön, ja minkäänlaista pysyvää ratkaisua on mahdoton saada aikaan ellei vähennetä väestöä. Minä ja Linkola, ja jokainen realisti jolla on matikan alkeet hallussa. Nyt sitten täytyy enää ratkaista miten.

Kiinakin lievensi yhden lapsen politiikkaansa. Väärä päätös! Meidän kaikkien olisi pitänyt ottaa heistä mallia.

Nyt poikkean tavoistani ja laitan tähän linkin kirjasta, jota en ole vielä lukenut. Jotenkin rupesi tuntumaan, että kannattaisi ehkä tsekata Ville Lähteen Niukkuuden maailmassa. Sanovat, että faktojen järjestäminen päässä helpottaa oloa.



----------------------------------------------------

Tervetuloa mukaan, between! Jatkossa lupaan pienempiä uutisia ja iloisempia tunnelmia!

torstai 9. tammikuuta 2014

Tammikuinen sadonkorjuu ja ensimmäiset istutukset

Ehkä muistat, että tein viime keväänä logistisen kömmähdyksen ja istutin lehtikaalintaimet siihen laatikkoon, mihin piti seuraavana syksynä istuttaa valkosipulit. No lehtikaalihan on rehottanut laatikossaan tähän päivään saakka ja tuottanut uutta satoa jatkuvasti, eikä siihen kohtaan ole voinut mitään muuta istuttaa. Valkosipulipenkkini jäi siitä kohtaa kahta riviä vajaaksi. Tätä virhettä en tee toiste. Paitsi jos satun unohtamaan.

Koska useissa profetioissa on ennustettu talven alkavan huomenna, päätin raskain sydämin korjata loputkin lehtikaalit pois paleltumasta. Nyt sen talven on sitten syytä tulla kanssa! Pieni ohimenevä jäätyminen ei lehtikaalia haittaa, mutta niin kuin muutkin kaalit, se haluaa tulla korjatuksi sulana. Tänään siis pätkäisin kaksi jäljellä olevaa vartta ja istutin tilalle pari riviä valkosipulia. Ettei vain loppuisi kesken ensi talvena. Pitää katsoa tulevaisuuteen.

Joskus, kun ulkomaanelävät ovat kysyneet silmät pyöreinä että MIKSEI suomen kielessä ole futuuria, olen runoillut vuodenaikoihin liittyvän selityksen. Mehän olemme aina joutuneet elämään tulevaisuus mielessä ja varautumaan jo ennakolta seuraavaan talveen. Tulevaisuus on ollut meille niin läsnä, että olemme siksi puhuneet siitä preesensissä. Joka ei ole ajatellut näin, on kuollut talvella nälkään ja kylmään futuureineen. Ooo, nyökyttelevät ulkomaanelävät, ymmärrän! Mitäs kysyvät miksi-kysymyksiä. Kyllä täältä selityksiä piisaa; kun en tiedä, keksin.

Pääsin tällä kertaa istuttamaan kaikki valkosipulit sulaan maahan, vaikka aikataulu nyt hieman venähtikin. On niitä joskus rautakangellakin kuopattu, ja aina on satoa saatu. Valkosipuli on ihana.

Valitettavasti istutus tapahtui töiden jälkeen pimeässä käsikopelolla, joten siitä ei nyt saatu valokuvaa todisteeksi. Usko pois silti. Alla on sen sijaan tänään pätkäisty lehtikaalinpää päivän Hesarin kera.



Varresta on taiteltu lehtiä sitä mukaa kun on tarvittu, ja lehdentyngät näyttävät melko niljaisilta jo tässä vaiheessa talvea. Jos kuitenkin uskaltautuu katsomaan tarkemmin, voi havaita kauniin todisteen lehtikaalin elinvoimaisuudesta.


Varresta kasvaa uusia haaroja! Tuolla ulkona pimeässä tammikuussa lehtikaalini on luonut kyljestään nämä suloiset poikaset ja työntänyt heidät ilmoille talvea uhmaamaan. Niitä on yltympäriinsä.

Jos talvet tästä vielä lauhtuvat, en enää ikinä kylvä lehtikaalia. Korjaan vain lehtiä, lehtihangoista kasvaa uusia varsia, ja lopulta lehtikaalini ovat kuin valtavia puita, joiden varjoon koko kylä kokoontuu iltapäiväteelle kaalipiirakkaa nauttimaan.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Yöpala



Jouluna saa yölläkin syödä. Koska joulu päättyy vasta loppiaiseen tai viimeistään nuutinpäivään, yöpalat ovat siis edelleenkin täysin luvallisia.

Voin muuten kertoa, että lause, jolla melko varmasti saa nylkyveitsikatseita, on: "Mun ei tarvitse laihduttaa!" Erehdyin kerran päästämään sen suustani uimahallin täydessä pukuhuoneessa. Selvisin sillä kertaa hengissä ulos, joskaan en ehkä tuntenut itseäni kovin rakastetuksi. Toinen hyvä on "Mun ei tarvitse meikata!" Jostain syystä nämä lauseet muuntuvat ilmassa matkalla kuulijan korvaan, jonne ne saapuvat joko muodossa "Minä olen kauniimpi kuin sinä!" tai "Sinä olet huonompi ihminen kuin minä!" Mutta palataan asiaan; asiahan oli yösyöminen. Suklaalle on paljon hyviä vaihtoehtoja! Esimerkiksi näin:


Leipä & Pojan kokojyväpatonki tehdään taikinajuureen. Siinä on rapea, suorastaan kova kuori. On luomua.

Päällä kotitekoista valkosipulimajoneesia: luomumunia, rypsiöljyä (osa kylmäpuristettua luomuöljyä, osa bulkkiöljyä), suolaa (suolalla ei ole väliä, hifistelijät, tässä oli sellaista vaaleanpunaista vuorisuolaa), omaa valkosipulia, Rajamäen valkoviinietikkaa, (luomu)limetin mehu.



Seuraava kerros: kuivaa hevosenpaistia. Vein jättipaistin kaverin leivinuuniin illanistujaisia edeltävänä päivänä, mutta unohdin viedä lupaamani paistilämpömittarin. Paisti oli haaleassa uunissa koko yön. Lopputulos oli ehkä pinnasta mustahko, mutta maku oli hyvä.



Loppusilaus: punakaalisalaattia. Punakaalia ja porkkanaa suikaloidaan esim. juustohöylällä ja annetaan uiskennella liemessä, jossa on appelsiinimehua, öljyä, viinietikkaa, suolaa, mustapippuria ja mahdollisesti jotain lisämakeutusta. Voi piristää jollain yrtilläkin, jos haluaa. Ai niin, lisää joka väliin sana "luomu". Kiitos. Väri on aika pirteä. Alakerran isäntä tilasi tätä lisää, joten makukaan ei ollut ihan pielessä.

Olen vähän vähentänyt kesävihannesten kulutusta tähän vuodenaikaan, mikä tämä nyt lieneekään. Pimeänä aikana. Ylläoleva salaatti on kausiruokakokeilu. Jatkan harjoituksia.



Nautitaan vesilasillisen kera kynttilöiden loisteessa. Ja sitten takaisin kokeilemaan, josko nyt saisi unta.

--------------------------------------------------------

Tervetuloa mukaan iloiseen joukkoomme, Pieta!

lauantai 4. tammikuuta 2014

Mutta onko se sairautta?

On se vaan kumma, että monet normaaliin elämään kuuluvat asiat ovat nykyään sairauksia. Niin kuin suru. Tai väsymys. Eri elämänvaiheet: vanhuus, vaihdevuodet, synnyttäminen, kohta varmaan murrosikä ja uhmaikäkin.

kuva: imagerymajestic/FreeDigitalPhotos.net

Jos joltain kuolee läheinen, se joku jää sairausvapaalle töistä, sikäli kuin hänellä sattuu työpaikka olemaan. Työterveyslääkäri kirjoittaa lomaa viikon tai kuukauden sen mukaan, kuinka koville tuntuu ottavan. En sitä sano, etteikö ihminen voisi tarvitakin lomaa töistä asioiden järjestelemiseen tai ihan vain hiljaa suremiseen ja itsensä kokoamiseen. Mutta mikä sairaus se on? Onko sureminen sairasta?

kuva: Ambro/FreeDigitalPhotos.net

Työuupumuksella ei (vielä) ole omaa tautiluokitusta. Silti sitä käsitellään työntekijän henkilökohtaisena ongelmana ja siihen määrätään sairausvapaita. Uupuneen pitää tosin suostua ensin siihen, että hänellä muun diagnoosin puutteessa todetaan masennus. Mutta jos työpaikassa on työt järjestetty niin, että ne kuormittavat jotain henkilöä liikaa, onko tällä henkilöllä silloin oikeasti mielenterveysongelma vai onko ongelma ehkä työnjohdon organisointikyvyssä?

Työnantajalle tulisi edullisemmaksi jakaa alun alkaen yhdelle liiallinen työtaakka useamman ihmisen kesken. Vaihtoehto on pitää palkkalistoillaan sekä työuupunutta (joko puolitehoisena työpaikalla tai pätkittäin eri mittaisilla sairausvapailla) että äkkiä hätiin haalittuja sijaisia, tosin ehkäpä epäpäteviä ja siksi edullisia. Jos joutuu jonkun työn tekemisestä maksamaan puolelletoista ihmiselle palkan, lienee parempi, että nuo puolitoista ovat molemmat jatkuvasti töissä iloisina ja virkeinä. Toki voi myös siirtää tuon liiallisen työtaakan uupuneen kollegoille sairausvapaiden ajaksi, siinähän säästyvät sijaiskulut kokonaan... Ja kohta on seuraava "sairastunut" kolkuttamassa työterveyslääkärin ovella.

Julkisuudessa on viime vuosina käsitelty useita kiusallisia jupakoita eri työmailla. Tavalliselta vaikuttaa käytäntö, jonka mukaan rikoksesta tai rikkeestä kiinni jäänyt pomo on siitä hetkestä alkaen sairausvapaalla. Varmaan sellainen ahdistaa kovasti, ja eiköhän ahdistuskin jo nykyään ole sairaus.

Entäpä sitten menopaussi? Vaihdevuosiin kuuluu ottaa hormonikorvaushoitoa, lääkärit sitä määräävät. En ole ihan varma asiasta, mutta tuskin niitä hormoneja kuitenkaan 120-vuotiaaksi asti syödään? Joskushan se täytyy lopettaa, ja sitten saavat vaihdevuodet tulla. Miksei ajallaan? Pitääkö niitä keinotekoisesti lykätä niin kauan, etteivät enää aiheuta työtehon alenemista tai kiusallisia tilanteita työnantajalle? Oman terveyden kustannuksella tietysti.

Odotan vain hetkeä, jolloin vastaavia hormonitasapainon ailahtelua tasaavia lääkkeitä aletaan määrätä murrosikään. Tai ehkä on alettu jo, mistäs minä sen tiedän, lännen ihmemaissa tapahtuu varmaan kummempaakin.

kuva: David Castillo Dominici/FreeDigitalPhotos.net

Lähitulevaisuudessa aletaan pitää normaalina sitä, että lapset lähetetään laitokseen heti ensimmäisten murrosiän merkkien ilmettyä ja annetaan ammattikasvattajien hoitaa heistä yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Tämän on ennustanut kuuluisa futurologi Keskeneräinen ilmassa olevista merkeistä.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...