Nimeämisen vaikeudesta

Emmin vähän, voinko esitellä meidän lainakanat täällä, kun en vielä tiedä kaikkien nimiä. Esittelen kuitenkin. Olen niin leuhka, kun meillä nyt lopultakin kaikkien näiden vuosien jälkeen on kanoja. Vaikka ovatkin vain kesälainassa lähifarmilta.

Tätä kukkoahan minä jo keväällä hieman esittelinkin. Nyt hän asuu vihdoin meillä! Vähän ujonsorttinen hän on, mutta ehkä se asia muuttuu, kun hän tajuaa toden teolla, että missään ei enää ole vanhaa ukkokukkoa eikä hänen tarvitse väistää ketään. Paitsi edelleen meitä ihmiskukkoja, sopii toivoa. Nyt hän väistää ihan reilusti ja mielellään puun taakse; ihan niin paljon ei tarvitsisi. Suhteemme onkin vasta kehittymässä.

Hän hoitaa kyllä kukon töitä ihan hienosti. Polkemisesta en tiedä, mutta hän osoittelee kanoille herkkuja nokallaan ja pitää heille seuraa, kun he menevät tonkimaan tai juomaan. Kun kanat syövät, hän enimmäkseen vartioi, joskus vain itse nokkaisee jonkun jyvän. Epäilyttäviä henkilöitä hän pitää silmällä jo kaukaa.

Ehkä en osaa antaa hänelle nimeä, koska en ole kuullut hänen kiekuvan. Siitä jo selviäisi, onko hän esimerkiksi Kiljunen tai Kähkönen. Ainakin on melko varmaa, että hän ei ole Rytsölä. On vaatimaton luonne. Jotenkin en ole ajatellut, että kukko tarvitsisi etunimeä; toisaalta hän hieman näyttää Jalmarilta, mutta se voi olla jokin harhautunut mielleyhtymä. Odotellaan.

Kuten huomaat, nimeäminen on minusta tärkeää. Kyllä se oikea nimi aikanaan paljastuu.

Sellainenkin asia on olemassa kuin nimeämisvaikeus. Se on sitä, että ei tule mieleen joku ihan tuttu sana. Kaikillehan meille sattuu sellaista, teräväkielisimmällekin, ja näin vanhemmiten entistä enemmän. Jotkut kuitenkin kärsivät tällaisesta hankaluudesta muita enemmän ja alituiseen, ihan nuorenakin. Se on sitkas vaiva ja vaatii paljon treenaamista, jos sitä aikoo lievittää. Näin kerran telkkarista. Siitä on aikaa jo, eihän minulla ole ollut telkkariakaan kohta kahdeksaan vuoteen.

Tässä ovat kaikki meidän kanat. Kolme kanaa ja kukko. He ovat sekarotuisia maatiaiskanoja. Yhden kanan nimi oli heti selvillä, kun hän karkasi tuloiltana kanakopista tarhan puolelle ja ryhtyi tutkimusretkeilemään siellä valoisassa kesäyössä, vaikka oli jo nukkuma-aika. Melkein kerkisin huutaa alakerran isännälle että katso, Frida tuli ulos, ennen kuin tajusin edes ihmetellä että kuka Frida. Frida on tuo keskimmäinen kana, jolla on ruskea pää. Hän oli entisessä kodissa yksi ison kukon rouvaparvesta, tällä meidän nuorella kukolla oli siellä vain kaksi omaa kanaa. Fridalla on selvä käsitys omasta arvostaan: hän on näistä rouvashenkilöistä ensimmäinen. Hän on myös rohkeampi kuin muut ja uskaltaa tulla lähimmäs ihmistä esimerkiksi herkkupaloja haeskellessaan.

Kaikki muutkin lähtivät lopulta Fridan esimerkkiä seuraten ulos kanatarhaan hortoilemaan ties kuinka pitkäksi aikaa. Heillä meni varmasti vuorokausirytmi ihan sekaisin. Olihan se uuteen kotiin muutto hyvin jännittävä tapahtuma kanan elämässä, ei ihme ettei heti saanut unta vieraassa paikassa.

Frida venyttelee.

Tämän kanan nimen minä luulen ehkä tietäväni, ja se saattaa olla Liinu. Ainakin tässä vaiheessa Liinu on parven toiseksi rohkein lähestymään ihmistä. Hän näyttää myös välillä erkanevan muista kanoista hieman kauemmas omiin oloihinsa. Liinulla on hieno suojaväri. Lehtikasasta tai jäkäläisen puunrungon vierestä häntä ei heti huomaakaan.

Näiden kahden nimiä en toistaiseksi tiedä. Vähän jonkinlaista tuntumaa on, ehkä. Äläkä nyt kerro niitä nimiä minulle, haluan itse keksiä ne! En tiedä tarkkaan, mikä erityinen merkitys nimen antamisella on, mutta selvästi sillä on merkitystä.

Kukko ja musta kana. Vaikka tuohan on musta samalla tavalla kuin harakka, siis oikeastaan vihreä, jos tarkkaan katsoo.

Oikeastaan en voi kovin hyvin arvioida, minkä värisiä meidän kanat varsinaisesti ovat, koska olen niiden näkökulmasta valitettavan värisokea. En erota ultraviolettia. Siis ollenkaan! Miten voi olla, ihmettelee Frida. Ettenkö näe tuota tuossa kukon rinnassa? Miltä se sitten minusta näyttää? Ei voi ymmärtää. Voi minua raukkaa! Kuvitelkaa nyt taivasta, jos ei näkisi ultraviolettia! Mahdoton ajatuskin.

Kerroin kanoille, ettei kukaan ihminen näe ultraviolettia väriä, mutta luulen, että ajatus tällaisesta vajavuudesta tuntui heistä vähän ilkeältä; he eivät halunneet miettiä sitä enempää.

Monissa kanaloissa on sellainen vika, että talvella ollaan lampunvalossa, ja ne lamput on suunniteltu ihmisille eivätkä erottele ultraviolettia. No eihän sellaisessa nössövalossa ala hormonit hyrrätä kun ei edes näe, onko joku komea vai ei. Siksi kanat lisääntyvät paremmin, kun päivänvaloa on riittävästi. Tai kunnon päivänvalolamput.

Tässä tarhassa on päivänvaloa. Muuten kyllä nyt hieman hytisyttää olla ulkosalla, mutta valon suhteen asiat ovat kunnossa.

Ja jos nyt on aivan pakko olla suljettuna johonkin häkkiin, niin tämä on siedettävän kokoinen. Toistaiseksi.