Mustarastas

Mustarastas laulaa!

Sen äänen kun kuulee, tietää, että nyt ei kevään tuloa enää estä mikään.

Olin jo pari viikkoa sitten kuullut sen salaa harjoittelevan itsekseen jättituijan suojissa. Ihan hiljaa se tapaili: löölilöö, psirrrp, liilaa plöp...

Hain viimeiset jouluomenat kellarista.

Annoin yhden mustarastaalle. Muutaman jätin omiin ruuanlaittoihin, loput menevät naapurin nooanarkkiin kevään piristykseksi. Ovathan ne jo vähän ruttuisia, mutta maku on tallella. Ihmeellistä, että tähän aikaan vuodesta voi syödä omia omenoita! Loppukevät syödään kuivattuja. Nekin ovat hyviä.

Kellarissa on lämpötila vähän plussan puolella, omenat siellä puisessa arkussa lastuihin peiteltynä, jokainen omassa silkkipaperikääreessään. Isoimmat ovat säilyneet parhaiten.


Ainakin nämä meidän mustarastaat rakastavat omenia. Seuraavassa valitettavan heikkolaatuisessa kuvasarjassa mustarastas puolustaa jouluomenaa isommaltaan, minusta varsin nerokkaalla tavalla.

Nok nok, hyvää omppua!

Voi ei, jättiläinen lähestyy mun omenaa!

Tätähän et vie!

Mee ohi vaan, ei mulla mitään oo!

Puh!