Nuukuusviikon saldo

En varsinaisesti viettänyt nuukuusviikkoa. En tosin tullut viime viikolla ostaneeksi juuri muuta kuin ruokaa, mutta se on normaalia. Shoppailu on rasittavaa, enkä halua kotiini uusia tavaroita. Vanhoillekaan ei ole vielä paikkoja. Jos remontti joskus valmistuu, paljastuu muun muassa, että minulla ei ole seiniä niin paljon, että kaikki kirjat saisi hyllyyn, joten sitten täytyy karsia niitä. Nyt ne ovat banaanilaatikoissa vinttikomerossa, ja hyvin olen pärjännyt näin kuusi ja puoli vuotta.

Koska en ole varhaisteini-iän jälkeen seurannut muotia, minun ei tarvitse uusia vaatevarastoani neljästi vuodessa. Pyrin käyttämään vaatteet loppuun asti.

Minun ei myöskään tarvitse meikata, lakata kynsiäni, värjätä hiuksiani eikä vaihtaa autoa tai muita kodinkoneita uusimpiin malleihin vain vaihtamisen vuoksi. En ole koskaan elämässäni ostanut sohvaa tai telkkaria.

Ruuan lisäksi ostin männäviikolla ikkunakittiä ja rimaa sekä pussillisen siemeniä.

Kulutin silti nuukuusviikon aikana tavallista enemmän rahaa. Hain 15 kilon lihalaatikon ja pari meetvurstia Bosgårdin kartanosta. Kävin myös Porvoossa Sinnessä lounaalla. Kumpikaan paikka ei sovi yhteen nuukailu-käsitteen kanssa.

Sinnestä täytyy sanoa, kun nyt tuli puheeksi, että eihän se mikään bistro ole, vaikka nimessä lukee niin ja pöydiltä puuttuu liinat. Kyllä tämä on piperrystä jos mikä.

Alkupalana limemarinoitua haukea. Limetti tuskin maistui. Oma cevicheni vetääkin sitten suun ruttuun useimmilta syöjiltä; olen sitruunoiden ystävä. Limen asemesta tässä oli kaikenlaisia makuja, paprika- ja avokadovaahtoa, oliivimuruja ja -lastuja ja ties mitä tirpsahduksia. Oikeasti nuo vaahdot ovat ihan turhia. Kaikki niitä tarjoavat, toivottavasti muoti menee ohi. Varmaan vaahdottaminen on hyvä tapa saada kulhollinen laihaa lientä riittämään 200 hengelle, kun jokaiselle annetaan pikkulusikallinen. Tämän kauniisti asetellun alkupalalautasellisen hinnalla olisi melkein saanut kaksi buffet-lounasta jossain muualla.

Sehän sen sijaan on hyvä, että ravintolassa syötetään kotimaista haukea, vaikka vain muutama muru.

Pääruuaksi valitsin kahdesta vaihtoehdosta paistettua siikaa, sillä se on Sinnessä ylivertaista. Sinnen siika ei petä koskaan! Lisukkeena oli tällä kertaa anjoviksella maustettua perunaa, fenkolia ja oikein kivaa savuhollandesekastiketta. Seuralainen söi vasikanfilettä. Annoksessa oli kuulemma parasta juurespyree ja marinoitu punasipuli. Olin erittäin pettynyt siihen, että ilmoituksensa mukaan luomu- ja lähiruokaan panostava Sinne tällä kertaa tarjosi tehotuotettua lypsykarjan lihaa. Suomalaista sentään, edes. Joten eipä tuossa mitään valinnanvaraa siis ollutkaan. Mutta se siika on vaan hyvää, olisin ottanut sitä joka tapauksessa.

Seuraavana päivänä söimme alakerran isännän kanssa kotipihan grilliruokaa. Grillimme on muurattu hökötys, jossa poltetaan puita. Sen varalle on kaikenlaisia uudistussuunnitelmia, sillä se raukka on jo aivan halkeillut ja murentunut. Ei mikään ihme, kun talvellakin grillataan. Näistä suunnitelmista lisää myöhemmin, mahdollisesti jonain vuonna jopa toteutuksestakin.

Syödessäni huomasin, että kaikki aterian ainekset olivat tästä omasta pihasta. Tuo omituisen näköinen lihamöhkäle on oma keksintöni: kanin paistileike. Tehdään leikkelemällä reisipalasta luuttomia, helposti grillattavia kappaleita. Toki meillä koipiakin grillataan, mutta luuton leike on aina nopeampi ja helpompi. Marinadin ainekset olivat kaupan tavaraa, paitsi valkosipuli. Lisukkeena vasta maasta nostettua palsternakkaa ja pakastimesta viimevuotisia papuja sekä punaista lehtikaalia, paistettuna luomuvoissa oman valkosipulin kera. Voin tuotantoa meillä ei ole, eikä varmaan tässä omakotitontilla tulekaan.

Tästä nyt puuttuu ne ristiin asetellut ruohosipulit ja kaikenlaiset vaahdot, mutta maku oli oivallinen. Alakerran isäntä lähettää terveisiä, että marinadi oli hyvä, mutta parasta tässäkin oli palsternakka.

Näin se meni, se nuukuusviikko.