Sädehoidossa

Aika moni meistä pääsee jossain elämänsä vaiheessa sädehoitoon, niin että ajattelin kertoa millaista minulla on ollut siellä. Jos et tahdo lukea näitä sairaalajuttuja, hyppää yli. Eiköhän tämä nyt ole viimeinen tällä erää.

Säteily ei tunnu, kuulosta, maistu, näytä eikä haise miltään. Kaikkein jännittävintä onkin hoitoon liittyvä oheishyörintä.

Ennen hoidon alkua kävin sairaalassa tapaamassa lääkäriä ja hoitajaa. Samalla reissulla säteilytettävä alue kuvattiin perinpohjin, niin että säteily saataisiin osumaan sinne minne pitää ja mahdollisimman vähän muualle.

Jotta olisin sitten sädetyksen aikana justiinsa täsmälleen samassa asennossa kuin mittauskerralla, minuun tatuoitiin kolme kohdistuspistettä! (Olisin halunnut lohikäärmeen, mutta Kela ei kustanna kuin ne pisteet. Saa sitten omalla kustannuksella täydentää siitä hoidon loputtua.)

Säteily tuhoaa varsinkin jakautumisvaiheessa olevia soluja. Syöpäsoluthan ovat kovia jakautumaan, joten voidaan ajatella että jos leikattuun kohtaan olisi jäänyt niitä, ne nyt kuolisivat pois. Samalla tietysti tuhoutuu omia kilttejä ja hyödyllisiä soluja myös. Kun säteilytettävä alue on rinnassa, ei oikein voi välttää sitä, että siinä saavat keuhkot ja sydänkin osansa. Jos keuhkot kärsivät, sen huomaa kuulemma parin kuukauden päästä, mutta sydämen saama liikasäteily voi paljastua vasta kymmenen vuoden kuluttua. Nerokas keino rutata sydän mahdollisimman kauas nurkkaan pois tieltä on vetää keuhkot täyteen ilmaa säteilytyksen ajaksi.

Tätä sai onneksi harjoitella etukäteen. Nenään laitettiin pyykkipoika ja suuhun snorkkeli. Sitten käskettiin vetää ilmaa keuhkoihin ja katsottiin paljonko mahtuu. Kun oli muutaman kerran kokeiltu, alkoi löytyä sellainen sopiva litramäärä. Seuraavaksi kokeiltiin hengityksen pysäyttämistä niin, että snorkkelin kautta lakkaa ilma kulkemasta, kun sovittu ilmamäärä on sisällä. Minulle oli annettu käteen turvanappi, jota painamalla saisi ilman taas kulkemaan. Jos tulee yskänkohtaus tai paniikki vaikka. Kokeiltiin, miltä tuntuu pidättää henkeä kymmenen sekuntia. Entäs meneekö kaksikymmentäviisi? Pitempää aikaa ei sädehoidossa tarvita. Harjoittelussa minua auttoi sellainen naurusilmäinen poika, joka osaa jutella vanhoille tädeille. Päätin ruveta harrastamaan sukeltamista, kun tämä meni näin hyvin.

Sädehoitoa annetaan lineaarikiihdyttimellä (kuvassa näkyvä iso möhkö). Syöpäklinikan kellarissa on kymmenen tällaista myllyä, ja ne käyvät aamusta iltaan. Hoitohuoneissa on viileää, koska noita masiinoita täytyy jäähdyttää. Jos menet tällaiseen hoitoon, ota mukaan villasukat.

Näetkö tuossa ritsillä punaisen viivan? Tämä ei ole aatteellinen kirjallisuusviite, vaan tuon lasersäteen mukaan minut kohdistetaan oikeaan asentoon, kun menen tuohon seljälleni. Minullahan on ne tatuoidut pisteet. Minä makaan vain aloillani kuin laho lahna, ja hoitajat kummallakin puolella sihtaavat minun pisteitäni lasermittauksen mukaisiin paikkoihin. Ne puhuvat salakieltä. Toinen sanoo: "Mulla on cran", ja sitten pöytä liikahtaa. Toinen sanoo: "No nyt meni jo cauda", ja otetaan milli takaisin. Kun on selvitetty pää-häntäsuunta, ne alkavat tutkia, onko sivuittainpäin hyvä. "Tää on ant", sanoo toinen ja vetää allani olevasta liinasta tai työntää vähän kädellä. Harvoin on post. Hyvänä päivänä minä asetun pöydälle, otan toisella kädellä pääni takaa kiinni noista kahvoista, joita tuossa törröttää pystyssä kolme kappaletta, toiseen käteen hoitaja antaa turvakahvan, ja sitten ne kumartuvat katsomaan laserviivoja ja sanovat kummatkin: "Piste!"

Sitten laitetaan nenään nipsu ja suuhun snorkkeli. Se on tuo valkoinen joustoputki tuolla käsikahvojen takana, tuo jossa on sininen suukappale. Nenänipsussa on samanväriset pehmusteet, hienoa, eikö vaan. Sitten ilmaa keuhkoihin ja tarkistetaan vielä, että olen oikealla korkeudella. Vai pitääkö siirtää vähän? Tässä kohdassa mutistaan taas taikasanoja. "Yhdeksänkymmentäkahdeksanpistekolme." Lopuksi vielä koko pöytää siirretään sivusuunnassa ja taas luetellaan numeroita.

Kun hoitajat ovat tyytyväisiä, he poistuvat huoneesta. Tuo möhkäle pyörähtää niin, että se sädetykki, joka kuvassa on suoraan ylhäällä, tulee yläviistoon. Kuvittele, että tuon punaisen silmän kohdalla on akseli, sen ympäri se pyörii. Siitä kuuluu myös kaikenlaisia surinoita ja piipityksiä, se on oikein vaikuttava. Hoitaja sanoo toisesta huoneesta kaiuttimen kautta: "Kun olet valmis, vedä keuhkot täyteen ilmaa." Ja niin sitä mennään. Sädettä saa parikymmentä sekuntia yhdeltä puolelta, sitten möhkö kierähtää toiselle puolelle ja sädettää sieltäkin vähän. Tai minä kyllä luulen, että siinä parinkymmenen sekunnin aikana se kerkiää välillä pysähtyä pari kertaa ja säätää uudet asetukset ja sitten lasettaa taas menemään. Eihän sitä voi tietää, kun ei se miltään tunnu, mutta jotenkin sen piipityksistä saa sellaisen vaikutelman. Kaiuttimesta kuuluu: "Saa hengittää", ja snorkkeli päästää taas puhaltamaan ilmat ulos keuhkoista.

Paita päälle ja pihalle. Näiden muutaman sekunnin takia matkustan tuntitolkulla päivittäin.

Jos nyt olisi ennenvanhaan, koko sädetykkiosasto olisi jossain luonnonkauniissa kylpylässä. Sellaisessa, mihin ihmiset ennen matkustivat viikkokausiksi lepuuttamaan hermojaan ja juomaan parantavia vesiä. Onhan nyt parantola paljon hienompi sanakin kuin sairaala! Lapinlahden sairaala voisi olla sopiva tarkoitukseen; tosin se olisi vielä sopivampi omaan alkuperäiseen tarkoitukseensa. Mutta ymmärrät ajatuksen: voisin viettää joutilasta elämää parantolan ihanassa puistossa käyskennellen, nauttia päivittäin viisi herkullista ateriaa sanatorion restaurangissa ja jossain välissä aina käydä nauttimassa parikymmentä sekuntia terveyssädetystä. Varmaan tarjolla olisi myös korkeatasoista kulttuuria, ja ainakin parantolassa olisi laaja kirjasto. Ehkä parantujia rohkaistaisiin harrastamaan esimerkiksi joogaa tai maalaustaidetta tai muuta terveyttä edistävää.

Mutta onhan kotoakin käsin kiva käydä parantumassa. Ehtii sitten vielä vaikka imuroimaan illalla.

Vaikka täytyy sanoa, että ihmeesti se säteily väsyttää. Saatan nukkua kellon ympäri. Kudosvaurioita varmaan parantelen. Vai reissaaminenko niin rasittaa?

Joskus käyn hoidossa päivällä,

joskus illalla. Hoitajat jaksavat aina olla yhtä ystävällisiä ja hymyileviä.

Hoidettu kohta alkaa näyttää siltä, kuin se olisi saanut liikaa aurinkoa. Seuraavan vuoden ajan täytyykin estää sitä joutumasta tekemisiin oikean auringon kanssa. Säteilyvauriorajani kulkee sellaisessa kohdassa, että mitään kovin avokaulaista en tule käyttämään lähiaikoina. Tulevana kesänä minut on siis helppo tunnistaa. Minä olen se, joka helteelläkin käyttää poolopaitaa.

---------------

!Bienvenido a seguir este blog, Germán Ibarra Zorrilla!
Welcome to follow this blog, Lucasz W!