Keltainen syyskuu

Kuinka ihmeessä on aamukuudelta niin hämärää? Päivä lyhenee nyt tosi liukkaasti. Mutta ei tämä vielä mitään, odotetaan kolme kuukautta niin nähdään pimeyttä. Puolen vuoden päästä on jo taas yhtä valoisaa kuin nyt! Silloin juhlitaan.

Siis nautitaan nyt auringosta, kun sitä näkee.

Luontokaan ei ole vielä mustavalkoinen. Kohta. Mutta ei vielä. Nyt on kauniita värejä joka puolella. Keltaista silmän täydeltä.

Kehäkukat ovat kylväytyneet itsestään (valkosipulipenkkiin ja penkkien väliin). Ne kukkivat aina vaan. Osa varistelee siemeniä ensi vuodeksi, osa kasvattaa uusia nuppuja.

Samettikukkia olisi tietämäni mukaan pitänyt nyppiä, että ne kukkisivat pitempään. En ole nyppinyt, kuten joku saattaa arvatakin. Täällä on kasvien pärjättävä omillaan. Eikä paljon tämän kauempaa kyllä tarvitsekaan kukkia, rupeaa kohta jo riittämään. Samettikukkien takana kotilonsyömä pensaspapu, sitten kehäkukka. Häthätää kaikista liiteristä löytyneistä verkonpaloista kyhätty kissa-aita, kuvassa kanaverkko-osuus. Tarkoituksena estää naapurin kesäkissaa käyttämästä keittiöpuutarhaani vessanaan ja tonkimasta siinä sivussa kaikkia istutuksia juuriltaan. Aidan takana villiintynyttä maa-artisokkaa. Kasvimaan maa-artisokka on jo lakannut kukkimasta ja kaatunut kolmemetrisessä komeudessaan salkopavun niskaan.

Meksikolainen, ihanasti tuoksuva ja sitruunaiselta maistuva pikku samettikukka hukutti alkukesästä alleen kirpansyömät lehtikaalintaimet. Jotain pientä kaalin yritystä sieltä kuitenkin nyt nousee. Onneksi vihreä lehtikaali toisessa penkissä menestyi paremmin, sillä alakerran isäntä on nyt hullaantunut siihen. Sopii rouskuttaa, sitä riittää.

Mangoldi teki kukkavarren. Ehtineekö kukkia? Oikealla salkopapu Blauhilde. Siinä on kretuliinit pavut, joten se sointuu kauniisti kaikkeen tähän keltaisuuteen.

Vaahtera on hieno puu! Kesällä se ei niin kovin erotu edukseen muista, kun kaikki puut ovat komeina, mutta syksyllä! Keskustelin yhdenkin kartanonherran kanssa, joka sanoi aikovansa kitkeä kaikki vaahterat puistostaan, mokomat rikkaruohot, jotka eivät elä kuin jonkun sata vuotta. Tammet ovat toista! Ja ovathan ne. Eivät älyä lehtiään varistaa. Eikä lehdissä ole kunnon syysväriäkään, ruskistuvat ja käpristyvät ja roikkuvat vielä talvellakin sinnikkäästi kiinni oksissa rapisemassa kuin pahimmanlaatuiset roskat. Kun taas vaahtera on talvella aivan puiden aatelia. Oletteko kiinnittäneet huomiota sen oksien muotoon? Katsokaapas, kohta, kun vaahterat ovat riisuutuneet. Kevyt lumipeite oksien yläpinnoilla vain korostaa niiden kauneutta. Ja entäs vaahtera keväällä! Täynnä vaaleimman vihreää kukkaa ja kimalaisten pörinää. On koivukin keväällä kaunis hiirenkorvineen, vastavalossa varsinkin, mutta vaahtera on kyllä ykkönen!

Koivussa on kyllä jotain niin suomalaiseen sielunmaisemaan sopivaa. Tämä talomme vieressä kasvava yksilö on selvästi kärsinyt, kun sen juuria pätkittiin ja kurmotettiin kaivinkoneella muutama vuosi takaperin. Harvaltahan tuo näyttää. Tuollainen näköeste juuri tarvitaankin tuohon makuuhuoneeni ikkunan taa: peittää ja paljastaa sopivasti. Välkyttelee keltaisia lehtiään ilokseni.

Kohta ei ikkunan takana näy muuta keltaista kuin viluinen sinitintti tuon koivun ritvoissa kiikkumassa. Katselen nyt värejä, kun niitä tarjoillaan näin anteliaasti (ja suoraan sänkyyn).