Fasaanipoikue syyskuussa

Tänään haluan raportoida teille, rakkaat lukijat, yhden fasaanipoikueemme tämänhetkisistä kuulumisista. Kolme poikuettahan meillä kai alunperin on ollut, tai ainakin Kevätmieli-kukko innokkaasti keväällä liehitteli kolmea rouvaa, jotka kaikki myös vetäytyivät ilmeisesti hautomaan. Onko poikueita vielä kolme, on arvailujen varassa, samoin kuin se, mikä poikueista tässä mahdollisesti saattaisi olla kyseessä. Olen sikäli raportoijana huonommassa asemassa kuin kotieläinten omistajat, että kanaseni ovat kaikki minun silmiini identtisiä, kulkevat missä huvittaa, eivät käytä värillisiä nilkkarenkaita eivätkä tule luokse, vaikka nimeltä kutsuisi. Onko kuvassa siis Martta vai Pertta? Vai kenties sittenkin Hertta?

Tässä poikueessa on kolmen kuukauden elämänkokemuksen jälkeen jäljellä kahdeksan poikasta: neljä kukkoa ja neljä kanaa. Kukkopojat ovat jo äipän kokoisia (emo oikeassa reunassa), kananuorikot pienempiä.

Kukkopojat ovat isoja mielestään, ja pari niistä kulkee joukon kärjessä, niin kuin oikein onkin. Mamma vielä varmistelee poikien vartiointia, mutta yksi kukoista on se, joka pitää yhteysääntä parven liikkuessa tai huutelee varoituksia murrosikäisen kimeällä äänellä, jos jotain epäilyttävää näkyy, kuuluu tai tuoksuu. Kukkojen tehtävä on asettua ensiksi vaaralle alttiiksi ja suojella kallisarvoisia kanoja tarpeen tullen omalla hengellään. Tämän ne toteuttavat säntäämällä vaaran uhatessa kirkkaissa väreissään ja liput hulmuten aukiolle, kun taas maastonväriset kanat painautuvat hiljaa lähimpään pöheikköön.

Aamukävelyreitti kulkee ryteikköjen ja pensastojen reunoja seuraillen ruokapaikalta toiselle. Välillä otetaan aurinkoa tai kylvetään, välillä napostellaan öttiäisiä nurmikolta tai vaikkapa tyrnejä.

Paha kurotella. Mitä jos lennähtäisi oksalle?

Heh, sehän taipuu alas!

Tulkaa syömään, nyt ylettyy! Hei, ei saa nykiä!

  
Osa kuvista on otettu yläkerran, osa alakerran ikkunasta; osan on ottanut alakerran isäntä. Ne hienot.