Risukossa

Olen luopunut toivosta saada valokuvia kiharalasisen ikkunan läpi. Koska linnut ovat ulkona, minunkin täytyy siis uskaltautua ulos keittiön lämmöstä, ainakin pihalle asti!

Ihan lintulaudan viereen en kehtaa mennä tönöttämään. Aremmat eivät nytkään tule syömään, vaikka pidän kunnioittavaa välimatkaa heihin. Ehkä he tottuvat, jos seisoskelen tässä joka päivä läpi talven? Vai pitäisikö minun maastoutua jotenkin?

Tänään oli pilvinen ja tuulinen, hämärä päivä. Ehkä auringon paistaessa saan hienompia kuvia?

Sinitiainen: "Mitäs tölläät!"

Pikku pokkarissani on automaattitarkennus. Kun osoittelen sillä tuonne risukkoon, on melko mahdotonta arvata, mihin oksaan se varsinaisesti nyt tarkensi. Ja vaikka olisi tarkentanutkin ihan siihen, mihin sihtasin, sain kuitenkin taas aikaiseksi niitä hauskoja piilokuvia. Linnut peijoonit maastoutuvat! Ihan minun kiusakseni, vai olisiko haukalla osuutta asiaan? Siitä en saanut kuvaa (vielä), vaikka se näyttää aika usein käyvän tässä tarkistamassa tilanteen. Ehkä tirppojen suojaväri on ihan perusteltavissa. Etsi siis alta kolme yleistä pihalintua:

Pikkuvarpunen pyllistää,
 talitiaista kiinnostaa vain syöminen,
 keltasirkku tietää etten voi nähdä sitä oksan takaa.

Tuija ei taida olla sen parempi kuvauspaikka. Sielläkin voi sijoittautua mukavasti jonkun pikku risun suojiin:

keltasirkku turvassa.

Joskus olen ihan varma, että oksa, jolla lintu istuu, on tarkka. Lintu itse kuitenkaan ei ole, ei läheskään. Kun ne näkevät, että etusormeni jännittyy kameran laukaisimella, ne alkavat heti pudistella itseään! Katso vaikka:

Pikkuvarpunen vastustaa kuvaamista.

Lisäksi minusta tuntuu, että linnut puhuvat keskenään minusta. Ne katsovat sillä tavalla. Osoittelevat ja nauravat! Tai sitten mulkoilevat pahasti.

Pikkuvarpuset: "Kato, tuolla se on!" "Laitetaan pojat hoitamaan se!"

Jollain toisella kerralla esittelen upean päättömien lintujen kokoelmani. Ja sitten sarjan linnuista, jotka ehtivät hypätä lentoon juuri ennen kameran räpsähdystä. Se onkin todella vauhdikas sarja!

keltasirkku aukossa

Joskus kuvassa ei ole suurempaa vikaa, noin aloittelijan pokkarilla ottamaksi. Jotain kuitenkin puuttuu. Eikä se ole vain se auringon kimallus linnun silmässä. Se on se jokin, joka tekee ihmisestä valokuvaajan. Ehkä se syntyy vähitellen, harjoittelemalla. Saattaa myös auttaa, jos ottaa miljoona kuvaa. Joukossa voi olla yksi hyvä.

Sitä en kylläkään käsitä, miten luontokuvaajat edes pääsevät näkemään kaikkia kuvaamiaan elukoita, saati ottamaan niitä mestarilaukauksia! Minä voin istuskella metsässä vaikka miten kauan, mutta en näe yhtään ilvestä, huuhkajaa enkä edes metsoa.

Pitää olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Pitää olla hyvät välineet. Pitää hallita tekniikka. Pitää olla tuuria. Pitää olla miljoona kuvaa, mistä valita.

Ja sittenkin tarvitaan silmää, että erottaa oikean hetken, ja otosten joukosta sen hyvän.

Tässähän voisi olla sopivasti haastetta loppuelämän harrastukseksi.