Nokkoset eivät kasva rivissä

Taas on kelejä pidellyt. Aurinko porotti tuhatta ja sataa koko eilisen päivän, himertävän usvan läpi. Painostava, kosteankuuma ilma ja lopulta raikas ukkonen.

Vinttikamarissani lämpötila nousi myös hellelukemiin. Talven jäljiltä olivat rutiinit hukassa, enkä ollut sulkenut pimennysverhoja. Aurinko oli paistanut makuuhuoneeni. Illan viilennyttyä järjestelin ristivetoa, heitin peiton huit hemmettiin ja yritin saada unta. Kuuma oli ja kova meteli, ikkunan takana huudettiin. Satakielikin on sitten palannut näille seuduin.

Kahden aikaan yöllä lähdin ilmastopakolaiseksi ja anoin turvapaikkaa alakerran isännän olohuoneen lattialta. Ihanan viileää oli siellä! Yläkerran asunnossa oli vielä tässä vaiheessa 25 kraatua läpivedosta huolimatta. Kyllähän niissä lukemissa nukkuu sitten kun on taas tottunut, mutta näin äkkiseltään tuntuvat yli kahdenkymmenen asteen lämpötilat oudoilta nukkumaan mennessä.

Kuulemma aurinkomyrskyt lisäävät salamointia. Tällainen tutkimus on julkaistu Environmental Research Lettersissä, mutta kun en viitsi klikata esiin alkuperäistä lähdettä, laitan linkin Hesarin uutiseen aiheesta.

Keskeneräisten tutkimusten laitoksen viimeaikaisin havainto on, että paahdettuaan liian kovalla teholla koko päivän aurinko sitten repesi eilen illalla. Oma vika. Kuva:

Oli taas hieno valoshow, sekä salamoinnin aikana että muutoinkin läpi yön. Kiitos järjestäjille!

Minulla on poikkeuksellisesti pari vapaapäivää keskellä viikkoa. Se tuntuu sanoinkuvaamattoman helpottavalta! Mieli on kevyt ja iloinen kuin lapsena kesäloman alkaessa.

Käytin aamun viileän ajan keräämällä nokkosia. No, tuli tietysti muutenkin hohhailtua ja kameroitua sinne tänne. Huomasin esimerkiksi aivan valtavasti nuppuja omenapuiden oksaryteiköissä. Mihin taas joudutaan omenien kanssa. Toivon mukaan ystävät ja tuttavat tulevat keräämään. Omenasadosta voi olla yllättäviä iloja: vielä nyt keväällä viimevuotiset omenat yllättäen muuttuivat kahdeksi tavattoman herkulliseksi kotona leivotuksi ruislimpuksi. Uskokaa tai älkää. Meidän omenat osaavat muuntautua paitsi kuivatuiksi omenalastuiksi tai omenamehuksi myös piirakoiksi ja viiniksi. Jopa punaviiniksi. Sitä sopii ihmetellä. Ja nyt vielä leiväksikin.

Mitähän näistä tuleekaan!

Mutta niistä nokkosistahan minun piti. Ne ovat levinneet hienosti ja niitä alkaa nyt olla joka paikassa. Välillä tulee mieleen, että tarvitseeko niitä välttämättä olla ihan näin monessa kohtaa puutarhassa. Voisiko niitä vähän keskittää. Voisiko jonkun esiintymän suorastaan poistaa.

Tänään poimin tästä:

Kieltämättä tuo nokkospuska alkaa levitä aika laajalle alueelle ja viedä tilaa upealta nurmikoltamme. Mitä jos perustaisin kunnollisen nokkospenkin tai pari ja julistaisin polttiaisille muihin paikkoihin porttikiellon?

Oli vaikea poimia, kun nokkoset eivät kasvaneet suorissa riveissä. Mistä olen jo poiminut? Jos nyt jatkan tuohon suuntaan, eivät kai nämä tällä sivulla unohdu poimimatta? Mikä on loogisin etenemissuunta? Sitten tajusin, ettei ehkä ole kauheasti väliä, vaikka joku nokkonen jäisi väliin. Jäähän niitä joka tapauksessa. Ja sitä paitsi: seuraavaksi tulen lapion kanssa ja otan ylös koko nokkosikon.

Joillain on sama ongelma mustikkametsässäkin. Pitää poimia jokainen mustikka siitä kohdasta, mihin on sattunut istahtamaan. Minulla ei sentään sitä huolta ole, poimin vain parhaat. Niin kuin muutenkin elämässä.

Nautin aivan erityisesti lounaastani, kun vertasin sitä työpaikkalounaaseen. En tahdo moittia työmaalounasta; kasvisruokapuoli kehittyy lounasravintolassani koko ajan paremmaksi. Tänään lounaasta puuttui kuitenkin kokonaan kiireen tuntu. Monesti pöytään istahtaessani joudun toteamaan, että viidentoista minuutin kuluttua on välttämättä oltava jo aivan muualla. Tänään ei tarvinnut katsella kelloa.

En viitsinyt sytyttää tulta puuhellaan, kun keittiössä oli muutenkin kyllin lämmintä. Vein siksi lounastarpeet grillille ja laitoin tulet sinne. Viikonloppuna grillasimme täytettyjä herkkusieniä, jotka oli kääritty luomupekoniin, ja tänään paistoin niistä yli jääneet jalat sipulin ja nokkosen kera munakkaan täytteeksi. Pannu oli ensin liian kuuma ja sitten oli tuli vähällä loppua kesken, sain nokea käsiini ja ampiaisiakin oli. Kurjet säikäyttivät minut seilaamalla matalalta yli ja kiljaisemalla juuri kohdalla. Että niillä on kova ääni, meinasi paistinlasta lentää ruohosipulipöheikköön. Sepelkyyhky huhuili metsässä, vasta palannut punavarpunen vislaili ja kuulin myös ensimmäistä kertaa tänä kesänä ruisrääkän vetävän vieteriään. Tervapääskyt ajoivat toisiaan takaa ja kirkuivat. Luin lehteä ja join kylmää teetä. Herra ja rouva mustarastas kävivät vuorotellen kylpemässä ja polskimassa ojassa ja ravistelivat sitten itsensä kuivaksi kukkivan tuomen oksalla.

Olipas ihanaa!

Nämä ovat eilisiä lintuja, tänään kokatessa en ehtinyt kuvaamaan.

Päivän visailu: mikä kukkii kuvassa?

Virallinen vastaus kommenttilootassa noin puolen metrin kohdalla (20. kommentti).