Hävytön vislaus

Töistä tultuani keitin itselleni pannullisen teetä. Laitoin sen tarjottimelle, samoin ohuen porsliinikupin, hopealusikan, hunajapurnukan, pari voileipää (kylmäsavustettua hevosta ja tomaattia ruisleivällä) sekä päivän Hesarin.

Niitin vielä ämpärillisen villivihreitä tuomisiksi ja suunnistin kanilaan.

kanilan/puuliiterin ovi ja luumupuu

Pönkkäsin oven auki ja tarjoiltuani herkut istuin ovensuuhun nauttimaan omaa välipalaani. Kodikkaasti puputimme siinä kaikki kolme. Kolme, niin, koska mustat kaninpoikaset kieltäytyvät tulemasta ulos pesästä. Niillä olisi ollut silmätkin auki jo viikon, mutta ne eivät juurikaan viitsi avata niitä. Miksi suotta lähteä maailmalle onneaan etsimään, kun palvelu pelaa kotipesässäkin. Mustasta kahdeksikostahan jäi henkiin vain kaksi, ja nyt ne nauttivat nelinkertaista maitoannosta ja pulskistuvat kuin virtahevot.

Söimme siis kolmisin, Mixi, Maxi ja minä.

Silmäni sattui nurmikolla kasvavaan inhaan rönsyleinikkiin, ja jaksoin ihan hakea istutuslapion kitkeäkseni sen. Mutta tiedäthän, kuinka siinä käy: kun on nähnyt yhden, näkee toisen ja kolmannenkin, ja siinä tulee viettäneeksi tuntikauden kitkemisen huumassa. Se on samalla tavalla addiktoivaa kuin klassiset yhdistä-kolme-ja-poksauta -tietokonepelit. Vetoaa varmaan suoraan metsästäjä-keräilijän selkäytimeen. Sitä alkaa hakea tiettyjä kuvioita, vihreää vihreällä, ja jokainen löytö palkitsee.

Mutta miksi haluan kitkeä leinikkejä? Kas kaninkasvattajalle nurmikko on laidun ja pientareet heinäpeltoja. Herkulliset voikukat, ravitsevat juolavehnät ja mehevät vuohenputket ovat erittäin tervetulleita ravintokasveja nurmikollamme, kunhan pysyvät poissa kasvimaaltani, mutta leinikki on myrkyllinen! Ja leviää kuin rutto. Niittyleinikkien yli voi ajaa ruohonleikkurilla ja sitten viettää kuusi tuntia nyppien juurta myöten irti kaikki, jotka vain lakosivat eivätkä katkenneet. Seuraavana päivänä nurmikko on taas täynnään leinikkejä, jotka nostavat kiiltävän keltaiset hymynaamansa aurinkoon kuin niillä ei olisi koskaan ollut pienintäkään vastoinkäymistä elämässään. Mutta rönsyleinikki, tuo katala pirulainen, luikertelee valkoapilan, siankärsämön ja suikeroalpin seassa - nurmikkomme koostuu kaikenlaisista rönsyilijöistä, mutta on siellä hieman ruohojakin joukossa - ja työntää uusia juuria maahan aina kun saa lonkeronsa ojennettua muutamankaan sentin päähän. Se haarautuu, risteilee, kurkottaa, ylettyy kaikkialle ja ennen kaikkea pitää päänsä alhaalla niin ettei ruohonleikkurilla ole siihen mitään vaikutusta. Paitsi ehkä varjostavien kilpailijoiden poistaminen parantaa sen elinvoimaisuutta ja etenemisnopeutta. Rönsyleinikki on paholaisen isoäiti.

huussin ovi ja tuomi

Kun siinä kyykin leinikinmetsästykseen uppoutuneena, kuulin hävyttömän vislauksen. Sellaisen, josta heti kuulee, että viheltäjällä ei ole pienintäkään käsitystä pohjoismaisesta demokratiasta tai sukupuolten tasa-arvosta, ei ymmärtäisi niitä vaikka selitettäisiin eikä piittaisi niistä vaikka ymmärtäisikin. No, ehkä kaiken tämän kuuleminen tuosta vihjailevasta ja irstaasta vihellyksestä onnistui paremmin, koska tunsin vislaajan. Hän on intialainen kesänaapurimme. Häntä ei ollutkaan vielä näkynyt tänä vuonna.

Nousin siis iloissani seisomaan ja huusin: "Tervetuloa!"

Intialainen naapuri nousi siivilleen ja lensi talon taa yhtenä punaisena räpytyksenä. Toivottavasti tulee vielä takaisin. Hän on aika komea kaveri, nokka varsinkin. Ääninäyte hävyttömästä vislauksesta on kuunneltavissa täällä.

Punavarpunen on sikälikin taantumuksellinen, että hän ei ole vielä huomannut jääkauden loppuneen. Siksi hän sinnikkäästi muuttaa talveksi Intiaan, vinosti poikki koko mantereen, vaikka nykyään yhtä hyviä talvehtimispaikkoja löytyisi lähempääkin. Mutta konservatiivi on konservatiivi.

Totta puhuen punavarpusen muuttoreitti on pysynyt samana, koska se ei opi sitä emoiltaan vaan suunnistaa vaiston varassa. Kuinka tuollainen asia voi olla geeneissä, se on minusta ihme, niin kuin erinäiset pesänteot ja muutkin vaistotoiminnot. Maailma on niin ihmeen hyvin rakentunut! Sääli, jos ajattelemattomuuttamme menetämme siitä hienoja osia, ehkä sellaisia joita emme ole koskaan ehtineet oppia tuntemaankaan.

kanatarha Kirsikkapuistossa - vai kirsikkapuisto tarhassa?