Tiellä

Kävin pikaisesti Turussa syömässä ja kai minulla oli joku toinenkin tekosyy poiketa siellä. Tien päällä oli aivan valtavan kaunista, kun oli lumiset maisemat! Ensin auringonnousua enteilevässä vaaleanpunaisessa hämärässä, sitten auringon noustessa, auringon paistaessa, lumisateessa jne. - Oli upean näköistä.

Pitäisiköhän poistua kotoa vähän useammin?

Päätin, etten rysäytä tänne läjää valokuvia maantiestä, mutta sitten näin Sadun hienot on the road -kuvat Kaliforniasta ja ajattelin että hittolainen, kyllä minäkin! Ei ole yhtään tylsää, tai jos ehkä sinusta onkin niin joku ulkomaanelävä voi eksyä tänne näkemään nämä ja pitää hyvinkin eksoottisina. Eihän sitä koskaan tiedä. Joten tässä tulee! Muista varmasti napsauttaa kuvat isommaksi, että voit ihailla niitä riittävästi. Jos ne ovat epätarkkoja, voi voi, se johtuu vain vauhdin hurmasta.

Siitä en tajunnut hankkia kuvaakaan, kun kaikki oli ihan vaaleanpunaista. Suu auki vain ällistelin. Mutta sitten ajoin pahki tällaiseen sumupilveen.

Kuvat ovat tietysti uskollisen navigaattorini ottamia. Enhän minä nyt vauhdissa, milloinkaan!

Nämä aamu-usvat vaan olivat niin hienoja.

Ja sitten yhtäkkiä sää selkeni. Tässä kohdassa on pakkasta sopivasti, -20°C.

Kyllä varmaan näillä kuvilla on joku funktio tässä tarinassa. Niin kuin että autoja tuli vastaan ja samaankin suuntaan niitä meni. Ja sieltä se aurinko nousee! Puunlatvoissa paistaa jo! Navigaattori ja minä hihkuimme ja osoittelimme hienoimpia kohtia toisillemme.

Mutta sitten kun aurinko paistoi ja hanki kimmelsi ja jokaisen puun jokainen oksa oli koristeltu ja sillankaiteisiinkin oli ommeltu miljoona paljettia, olikin ehkä jotenkin liian tavallisen näköistä ja kuvaaminen unohtui taas.

Tänään päivä valkeni pilvisenä. Ajoin Tammelaan. Sää heittäytyi aivan lämpimäksi.

Ystäväni lähetti taannoin minulle Ranskasta nipun vitsejä. Yhdessä äiti käskee lasta katsomaan mittarista, onko ulkona kylmää vai lämmintä. Lapsi katsoo ja tiedottaa, ettei ole kylmää eikä lämmintä, ulkona on nolla astetta.

Mikäs vitsi tuossa on, muka! Eihän nollassa asteessa ole kylmä! Ihan järkevästi sanottu lapselta.

Ei suomalainen voi ymmärtää ranskalaista huumoria. Kulttuuriero.

No kumminkin oli siis lämmintä, nollakeli, ja oi miten ihanasti kaikki puut oli kuorrutettu. Ajettiin pikkutietä metsään.

 Tie vain kapeni ja kapeni, mutta ennen kuin se muuttui tykkänään kinttupoluksi, tulimmekin perille Yli-Tokon tilalle.

Hain sieltä hyvänlaisen satsin laidunpossua. Vihdoinkin voin taas syödä sikaa hyvällä omatunnolla! Tämä erä saa riittää meille ensi syksyyn asti. Tulevana kesänä meillä on toivottavasti oma possunpuolikas kasvamassa tuolla farmilla, ja siinähän sitten riittää mukuttamista taas vuodeksi eteenpäin. Jos minulla käy niin hyvä onni elämässä, että tämä projekti toteutuu, raportoin varmasti siitä kuvien kera.

Tällä kertaa poikkesimme Yli-Tokolla aivan kiepahtaen vain. Varsinaisesti tila on erikoistunut vuonohevosiin, mutta onhan siellä muitakin elukoita.

Luullakseni.


Loppuksi vielä suttuinen kotivideo lapsesta, joka ei halua syödä elämiä. Ja äiti antaa periksi!