Valkosipulia ja tuhoja

Nyt on taas saatu talteen valkosipulit seuraavaksi vuodeksi. Tai niin pitkälle kuin saan ne kestämään varastointia. Ainakin pääsiäiseen.

Viime vuonna kerroin jo valkosipulin sadonkorjuusta, mutta mikäpä sen hauskempaa kuin toistaa itseään vuodesta toiseen. Tällä kertaa näyttää tulevan kuvakertomus. Ja koska ruikuttaminen on niin hauska harrastus - ja lisäksi toisten harmeista on mukava lukea - taitaa pääpaino olla erilaisten tuhojen esittelyssä.

Ensinnäkin lumeton talvi verotti kasvulaatikoissa reunimmaisina kasvaneet. Varsinkin nurkkapaikoilla kävi kato. En ollut suojannut laatikoita muuten kuin laittamalla päälle vähän olkia, sivut jäivät paljaiksi. Aika paljon oli pieniä, suorastaan kitukasvuisia valkosipuleita. Isoimmat tulivat laatikosta, jossa kasvoi hujan hajan kehäkukkaa ja jopa villi perunakin joukossa. Pienimmät kasvoivat siistissä laatikossa, joka on niin lähellä omenapuuta, että pohjalla on juurimatto. Vaikka valkosipulin juuret eivät näytä ylettyvän kovin syvälle, kyllä se vain silti haluaisi, että alla on puoli metriä kunnon multaa.

Ne kaksi riviä, jotka laitettiin maahan vasta tammikuussa, kun se vapautui lehtikaalilta, kasvoivat ihan yhtä lailla kuin muutkin.

En viitsi enää nykyään pestä valkosipuleita tai tehdä niille muitakaan temppuja. Lika lähtee pinnasta kuorien mukana. Jokainen lehti jatkuu alas asti yhtenä varren ja sipulin kuorikerroksista. Kun jättää kolme neljä lehteä ja kuorii muut pois, jää puhdas ja hyvin säilyvä sipuli jäljelle.

Kun muutama kerros kuorta on riisuttu, voikin ottaa juurista kiinni ja vääntää koko tupsun irti. Kuorten avulla saa juurakosta hyvän, pitävän otteen, eivätkä kädetkään sottaannu niin paljon kuin jos kävisi käsiksi juuriin paljaaltaan.

Tästä vain väännetään, ruts.

Jos on liian hyvä pito sormissa ja käyttää liikaa voimaa, voi vahingossa kiertää juuret irti liian syvältä, sanoisinko juuriaan myöten. Tämä valkosipuli ei kestä säilytystä. Laitetaan "heti syötävien" kasaan.

Säilyvyyttä heikentää myös se, jos valkosipulin nosto on venähtänyt liian myöhäiseksi ja kuoret ovat sipulin kasvaessa revetä ritsahtaneet. Tämä nyt vielä menettelee. Pääsi talvivarastoon.

Tällainen ei käy.

Pahimmassa tapauksessa aukiritsahdus näyttää tältä. Tästä voi ottaa kynsiä heti syötäväksi ellei joku muu ole ehtinyt ensin. Yleensä kynsien välistä löytyy vähintäänkin ystävämme kastemato, mutta itse kynnet ovat vielä koskemattomat. Yrittäjää on silti monenlaista.

Näihin valkosipuleihin on joku yrittänyt tunkeutua varren kautta. Yritykset eivät ole onnistuneet, mutta valkosipulin kasvu on saattanut hieman heikentyä.

Tässä yritys on onnistunut. Jostain on menty varren sisään. Epäilen, että joku kärpäsen sukuinen otus on muninut lehtihankaan, ja toukat hivuttautuvat sitten varren kerrosten välissä alaspäin. Jokaisessa kolmessa kasvulaatikossa oli ainakin yksi tällainen valkosipuli, vaikka kahdessa laatikoista ei ollut koskaan ennen viljelty mitään sipulikasvia. Ötökkä ei siis luultavasti odotellut maassa.

Vain parissa kaikkein toukkaisimmassa valkosipulissa toukat olivat päässeet itse sipuliin asti ja möllöttivät tyytyväisenä kynsien välissä. Kynsien kuoren läpi ei ollut ehtinyt tunkeutua kukaan.

Toukkaisten valkosipulien jätteet joutuivat lämpökompostoriin. Toukat syötettiin arvaa keille.

Kanoille ei tosin saa antaa sipulia, mutta koskaan ei mikään näkemäni lähde ole maininnut, ettei saisi antaa valkosipulikärpäsen toukkia. Hyvin maistuivat. Syömiseen meni erittäin paljon lyhyempi aika kuin keräämiseen. Nämä toukat jaettiin oikeudenmukaisesti kolmeen kippoon, ja jokainen kana sai omansa. Kukko Syrjänen, paatunut kasvissyöjä, tuli Liinun kipolle auttamaan laaduntarkkailussa.

Aukiritsahtaneissa valkosipuleissa oli muutamassa myös tällaisia tummia öttiäisiä, vähän eri mallisia minusta. Näitä en ollut ennen nähnyt.

Kaikenlaista vaivaa ja riesaa siis. Katovuosi ja nälänhätä.

Valkosipulit ovat puuliiterissä kuivumassa. Laitoin ne säälittävän pienet toiseen nurkkaan häpeämään, sinulle näytän vain näitä kohtuullisen kokoisia. Näistä otetaan myös ensi vuoden siemensipulit. Yksi nippu ehti olla väliaikaisesti yön yli asuntoyhtiömme yhteisellä kuistilla, mutta kaapissa olevan tervanarun aromin kanssa yhdessä ne aiheuttivat alakerran isännässä tuskaisen makkaranhimon. Toivottavasti tuoksu ei häiritse liiterissä sijaitsevan kanilan asukkaita, siellä kun on nyt jännittävät ajat muutenkin. Siitä kerron lisää toisella kertaa.

Ja tässä on heti syötävien kasa. Paitsi osa siitä on grillillä. Ja osa on tietysti jo syöty. Eiköhän näissä vielä joku tovi mene.