Silmä sänkipellossa

Eilen illalla, kun tulin kanilasta, teki mieleni kuvata sammalta, johon matalalla killittävän auringon säteet osuivat. Tuumasta toimeen.

Pellon reunassa kasvaa pieni tammi, ihan väärässä paikassa ilta-auringon ja lumenkaatoreitin tiellä. Alkuvuosina ajattelimme siirtävämme hänet oikeaan paikkaan, mutta oikeaa paikkaa ei löytynyt, ja nyt hän on jo liian iso. Ehkä on kivakin, että saamme kuudenkymmenen vuoden päästä viettää juhannusiltoja valtavan tammen varjossa. Ties kuinka paahteista silloin olisi muuten.

Mutta eikös tuolla pellolla ole joku ylimääräinen möykky. Zoomaan.

Pupu!

Ja nyt se huomasi minut.

Rusakko painui maahan ja jäi sänkipeltoon odottamaan. Minä odotin kamera sojossa omalla puolellani, jalat pihanurmeensammalikkoon juurtuneina. Sitten vain odotettiin. Kanilasta kuului välillä möyrimistä ja väliseinän rämistelyä. Peipposet ja mustarastaat lauloivat, sekä vastasaapuneet räkättilaumat, kukin omalla tavallaan. Rusakko ja minä odotimme.

Ei hän missään paniikkitunnelmissa siellä ollut, koskapa välillä nuoleskeli etukäpäliään ja sojotti korvalla tai kahdella ympäristön äänten suuntaan. Minulla alkoivat kädet väsyä. En myöskään ollut pukeutunut riittävän lämpimästi pitkittynyttä paikallaanseisoskelua ajatellen.

Aurinko kieri yhä alemmas radallaan. Me odotimme hievahtamatta.

Tai liikutin minä vähän sormiani ajankuluksi. Otin siinä joutessani neljäkymmentäkuusi kuvaa rusakon päästä. Ja hän nosteli korviaan eri asentoihin, kun kamerasta kuului hurinaa. Se kehveli odotti oikeasti siihen asti, kunnes aurinko oli kokonaan laskenut. Sitten se yhtäkkiä hyökkäsi jaloilleen ja laukkasi tiehensä, eikä siitä jäänyt muistikortille kuin ruskeanharmaa tahra.

Näin jännittävää täällä maalla on. Koko ajan sattuu ja tapahtuu.