Naakan pesä

Seudun ensimmäinen naakkapari pesi muutama vuosi sitten naapurimme savupiipussa. Naapuritalo on kesämökki, joten pesänrakennus ei aluksi haitannut ketään. Kävin kevään ja pesän edistyessä laittamassa naapurin oveen nastalla varoituslapun, etteivät heti laittaisi tulta uuniin kun tulevat. Lapun oli sitten tuuli repinyt irti, mutta naakat ehtivät kuitenkin kasvattaa poikasensa.

Tänä keväänä naapurin pihakoivussa istuu 24 naakkaa. Piipussa on ritilä, joka estää pesänteon. Meilläkin on. Mutta ei kaikilla. Pesäpaikkoja riittää.

Tämä talo on autio. Ainakaan ihmisiä siellä ei asu. Mutta joku asuu.

Kun toinen käy pesällä risuja viemässä, toinen vahtii kauempana. Aamulla naakkapari istuu viereisen koivun latvaoksilla odottamassa auringon ensimmäisiä säteitä. Vielä ei ole hautominen alkanut.

Toinen naapuri

Vähän matkan päässä

Naakat kihlautuvat syntymäänsä seuraavana keväänä, mutta tulevat sukukypsiksi ja perustavat perheen vasta vuotta myöhemmin. Kihlautunut pari muodostaa kiinteän keskinäisen liiton, jonka kumpikin osapuoli puolustaa toistaan hyvin uskollisesti. Liitto kestää normaalisti koko elämän. Koska naakat elävät lähes yhtä kauan kuin ihmiset, niiden liitot ovat yleensä pitkäikäisempiä kuin meidän. Naakkojen rakkaus ei laimene. Joka kevät ne esittävät soidinmenonsa yhtä kiihkeästi kuin elämänsä ensimmäisenä keväänä.

Naakoilla ei ole koreaa soidinasua eikä ihanaa kevätlaulua, joten ne osoittavat toisilleen huomiota muilla tavoin: Koiras tuo jokaisen löytämänsä herkkupalan naaraalle, joka ottaa sen vastaan surkein kerjäyselein ja -äänin, joita tavallisesti vain linnunpoikaset käyttävät. Parin lemmenkuiskutukset käsittävät miltei yksinomaan "lapsellisia" ääniä, joita täysikasvuiset naakat käyttävät vain tässä tilanteessa. Naaras puolestaan osoittaa hellyyttään sukimalla sitä osaa koiraan pään höyhenyksestä, jonne tämä itse ei ylety omalla nokallaan. Miksi tämä kuulostaa tutulta? Mikä toinen eläin käyttäytyy näin?

Tiedot ja osa lauseistakin on peräisin Konrad Lorenzin kirjasta Eläimet kertovat. Lorenz seurasi eläinten käyttäytymistä 1930-luvun Itävallassa. Hän oli etologian uranuurtaja ja sai työstään Nobel-palkinnon. Lisäksi hän kirjoitti tavattoman hauskasti. Hänellä ei ollut käytössään nykyajan menetelmiä, kuten DNA-analyysejä, mutta hän sai selville ihmeen paljon vain pysähtymällä katsomaan ja jatkamalla katselemista. Hänellä oli kasvattina maatilallaan joukoittain kesyjä villieläimiä, jotka saivat liikkua vapaasti. Niiden elämää hän havainnoi ja tutki. Luonnollisesti elämä eläinlaumojen keskellä ei aina sujunut täysin kommelluksitta. Suosittelen lämpimästi Lorenzin kirjoja kaikille eläimistä kiinnostuneille.