Hämärissä

Mietin, miksi en ole päivittänyt blogia samaan tahtiin kuin kesemmällä. Tulin siihen tulokseen, että se johtuu valokuvista. Ja pohjimmiltaan valosta. Tai näiden puutteesta.

Tämä taitaa olla aika valokuvavetoinen blogi. Joskus mennään oikeasti kuva edellä, välillä taas tulee joku ajatuksenpoikanenkin mieleen, mutta ei siitä tule kirjoitettua, ellei löydy kuvitusta.

Nythän on ollut jo melko hämärää iltaisin töiden jälkeen. Kun lähtee kävelylenkille pikkupokkarinsa kanssa, vaikka ihan heti kotiin päästyä lähtisi, siis ihan syömättä, mikä sinänsä jo tuntuu mahdottomalta ajatukselta, ei siltikään saa kovin kummoisia kuvia enää.

Valoa on silti, en sitä sano, on hienoakin valoa. Meilläpäin ei tule oikeaa kaamosta ensinkään. Olenkin päättänyt julistaa henkilökohtaiseksi kaamoksekseni sen ajanjakson, jolloin täytyy töihin lähteä pilkkopimeässä. Pilkkopimeä taas määritellään ajaksi, jolloin ei päivänvalon avulla erota metsää taivaasta. Tähtien ja kuun valoa saatikka keinovaloa ei lasketa.

Vielä ei minulle ole kaamosaika koittanut.

Päinvastoin, kun aamusella ihastelen, kuinka hienosti taivas vaalenee ja kuinka selvästi erotan puidenlatvat taivasta vasten, ajattelen niitä kevättalven aamuja, jolloin tällainen valaistus on ensimmäinen merkki keväästä. Kohta tulee se säkkipimeä, ja sen jälkeen kun on taas uudestaan näin valoisaa, sitä aivan riemastuu. Talven valta murtuu, valo voittaa! Sen huomaa siitä, kun on näin runsaasti valoa kuin nytkin on, sitten helmikuun lopulla. Että kyllä tällainen valon määrä on hieno asia!

Valokuvia ei sittenkään tule niin kovasti otettua. Tai saattaa käydä niinkin, että vaikka olisi ajatus ja kuvakin valmiina, ei kuitenkaan ehdi tai jaksa kirjoittaa. Olen tullut tulokseen, ettei minulla ole siihen pienintäkään velvollisuutta. Kirjoitan, kun huvittaa! Eikä edes ole pakollista lyödä joka kuussa edellistä blogin kävijäennätystä!

Mahdanko olla sellainen paljonpuhuttu tunnollinen suorittaja? Joka tapauksessa tuntuu hauskalta hellittää omien odotustensa korsetinnyörejä ja vetää henkeä.

Kävelylenkillä näin metsikössä katedraalinikkunan. Näetkö sinä sen?

Juuri tässä ja nyt päätin vapauttaa itseni myös valokuva-arvostelijan korsetista. Olin, pösilö, aikeissa laittaa tähän terävän kuvan, vaikka tykkään enemmän epätarkasta:

Kun katson vasta käännettyä savista peltomaata täällä Salpausselkien eteläpuolella, se näyttää minusta usein aivan mutakakulta. Johtuneeko siitä, että tähän vuodenaikaan suklaa on muutenkin usein mielessä, vai nousseeko muistin vasemmasta takanurkasta mielikuva siitä, mitä käveleville puille tarjottiin ruuaksi Narnian juhlissa, lapsuudessani. Ensimmäinen ruokalaji oli juuri tätä:

"They began with a rich brown loam that looked almost exactly like chocolate..."

Tyytyväistä marraskuuta!

--------------------------------------------

Tervetuloa tämän blogin lukijoiden älykkääseen ja kauniiseen joukkoon, Enne!