- Mitähän ne ajattelee musta. Kattooko ne mua. Kattoo ne. Nyt ne puhuu varmana musta! Tekis mieli... mut en mä voi; mitä ne sitten ajattelis!
- Tylsää! Mitä tekis? Lähen shoppaileen. Tulee parempi olo, kun ostaa jotain. Ihan mitä vaan, jotain ihanaa ja turhaa. Jos en huomenna tykkääkään niistä, laitan kierrätykseen, sehän on ekologista.
- Olenko saanut riittävästi aikaan elämässäni, olenko jättänyt jäljen tähän maailmaan? Olenko tehnyt vaikutuksen, muuttanut monien elämää? Jäänkö historiaan?
- On mun syytä, jos pentujen elämä menee pieleen. Nyt on tutkittu, että olis pitänyt tehdä näin. Mutta toiset asiantuntijat sanoo ettei näin vaan niin. Jos vaan olisin aikoinaan tehnyt edes niin tai näin, eikä noin! Miksi en silloin... Mun syytä kaikki. Tyhmä.
Vain ihminen voi ajatella näin. No, muut eivät yleensä juurikaan ajattele.
Jotkut tunteet ovat kuitenkin yhteisiä meille ja muille eläimille. Esivanhempamme ovat tunteneet niitä jo kauan ennen kuin meistä tuli ihmisiä. Ihastuminen, halu pariutua. Mustasukkaisuus, omistamisen halu. Isän-/äidinrakkaus, tarve suojella poikasta (kohdistuu ilmeisesti nykyään paitsi lapseen myös lemmikkiin). Voimakkaita, alkuperäisiä tunteita. Niillä ei ole mitään tekemistä järjen tai ajattelun kanssa. Urokset taistelevat reviiristä ja naaraista kuolemaan asti. Emo hyökkää pelotta itseään kymmenen kertaa isomman otuksen kimppuun puolustaessaan jälkeläisiään. Oletko kokenut näitä tunteita? Tai sen, kun pariutuminen tuntuu tärkeämmältä kuin henkiin jääminen? Nämä tapahtuvat aivojemme vanhimmissa osissa, liskoaivoissamme. Jopa noilla linnuilla on ne. (Perhosten aivoista en tiedä.) Nämä mielentilat me voimme tunnistaa muissa eläimissäkin.
Meille ihmisille tosin on kehittynyt aivoihin joitain lisäosia viimeisten sadan miljoonan vuoden aikana. Emme ole enää hormoniperäisten tunnetilojen armoilla, emmehän? Osaamme ajatella. Mihin käytämme tätä taitoa?
Nuo pösilöt ihmismäiset kuvatekstit voi taas pyyhkiä yli. Tuollaiset ajatukset ovat turhia. Emme me tiedä, mitä kotkan tai kasuaarin pikkiriikkisissä aivoissa liikkuu, mutta ihan varmastikaan ei tuollaista soopaa. Kirjoitetaan jokaisen kuvan alle vaikka:
- Näin on hyvä.
-------------------------------
Tervetuloa mukaan seuraamaan keskeneräistä blogiani, ///// LAURA ja Johanna! Kiva kun löysitte tänne!
Kiitos taas ihanasta illanpiristyksestä,
VastaaPoistajossa oli kuitenkin hyvin paljon mietittävääkin asiaa...
Mukavaa loppuviikkoa sinulle - ihan juuri nyt, juuri näin on hyvä :)
Kiitos, Hanna :)
VastaaPoistaKiitos tervetuliastoivotuksista!
VastaaPoistaLöysin tänne Punaisen Pihlajan kautta ja vaikutti niin mielenkiintoiselle, raikkaalle ja erilaiselle, että jäin :)
Tääkin kirjoitus oli hyvä. Ajattelemisen aihetta. Mäkin pohdin tänään blogissa ihmisyyden ihmeellisiä piirteitä. Lähinnä sitä kyltymätöntä kaiken tarvetta ja kateutta. Kumma luontokappale.
Kävinkin taas blogissasi ja tulin heti kateelliseksi. Olen itse ihan tumpelo käsitöissä, tuppaavat jäämään kesken...
PoistaJep, näin on hyvä ajatella, että näin on hyvä :).
VastaaPoistaTulipa kuitenkin mieleeni, että tiedättehän muulit. Siis muulihan on hevosen ja aasin risteytys. Hevostamma ei anna aasiorin astua itseään, ennen kuin hevostammalta on leikattu harja. Sitten kun rouva hevostammalla ei ole enää tukkaa, niin ilmeisesti se tuntee itsensä sen verran rumemmaksi ja on menettänyt tukan mukana palan itsekunnioitustaan, että se päästää aasiorin pukille ja näin saatiin taas maailmaan yksi muuli lisää. Kyllä ihminen on konstit keksinyt tähänkin. Mielestäni tämä on kuitenkin ihan mielenkiintoinen juttu, että vaikka eläimet eivät ajattelekaan asioista niin, kuin me ihmiset, mutta niilläkin on selvästi joku tietoisuus myös ulkonäöstään.
:D Mistä tämä tarina on peräisin?
PoistaSitä en valitettavasti enää muista, mutta jostain ihan professionaalista lähteestä eli asiapitoisesta hevoslehdestä. Itse en ole koskaan todistanut tällaista tapahtumaa ;). Mutta on mielestäni sikäli loogista, että eläimillä on joku vaisto siitä, mitä tässä maailmassa ei kannata tehdä. Muulithan ovat (harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta) lisääntymiskyvyttömiä eli luonnon ei ole järkevää sellaisia tehdä. Joten ei ole ihme, että ne eivät välttämättä ole halukkaita yhteistyöhön, mutta kuten sanottu, ihminen aina keksii, miten hommat silti hoidetaan ja ihmisen mielestä on kivempaa käyttää hybridilajia. Eläimiä ohjaa jännät vaistot muutenkin. Hevosilla on sellainen harvinainen väri kuin hopea. Jos tekee jälkeläisiä kahdella hopeageenin omaavalla hevoselle eli sekä ori että tamma ovat väriltään hopeita, on todella iso riski, että varsasta tulee sokea. Tässä jokunen vuosi sitten oli siitäkin lehdessä juttua, kun joku asiasta tietämätön oli astuttanut kaksi hopeaa ja tuli sokea varsa. Mielenkiintoinen pointti tässä vaan oli se, että ori ei meinannut suostua astumaan tammaa. Harvemminhan niitä oreja mikään estää, kun vaan kiima tuoksuu, niin pois alta risut ja männynkävyt... En tiedä, mistä moinen vaisto voi elukoihin tulla, mutta tässä jutussa tamman omistaja kertoi, kuinka ihmetteli suuresti, että miksei ori halua astua, mutta homma saatiin kuitenkin suoritettua ja lopulta syntyi sokea varsa, joka jouduttiin tietenkin lopettamaan. Enkä minäkään ennen kyseistä artikkelia tiennyt, että kahta hopeaa ei voi varsottaa keskenään. Sokeuden riskiä ei ole risteyttäessä hopean ja jonkun muun värin, mutta kaksi hopeaa geeniä jotenkin saa sen sokeuden aikaan. En ole mikään genetiikan asiantuntija, niin ei pidempiä selityksiä siitä. Mutta, eläimillä on mielenkiintoisia vaistoja niitä ohjaamassa, mihin ne sitten ikinä perustuukaan.
VastaaPoistaKyllä näin on, ja ilmeisesti ihmiselläkin on niitä vaistoja tallella. Pitäisi vaan uskoa niitä eli valita lisääntymiskumppani hajun perusteella :)
Poista