Outo maatalouslomittaja tuli taloon pyhäinpäivän iltana

Pääsin maatalouslomittajaksi vuohenviulupalkalla! (Eikös me niin sovittu, vai jäikö vielä neuvottelut kesken?) Viulut on kyllä syöty jo aikaa, mutta joskus tämä vaihtokauppaaminen toimii hitaasti.

Laskeuduin maatalon pihaan lennosta, tulossa runsaasta kekripöydästä. Pimeää jo oli, vaikka ehdin hyvissä ajoin. Sattui vain olemaan niin pilvinen ilta synkkä ja myrskyinen yö. Kun kuljin portista, joku laukkasi puiden alla syvissä varjoissa sorkat rapisten. Keskipihalle päästyä tulivatkin lampaat tervehtimään. Arvelivat ilmeisesti, että minulla on varmaan rehusäkki selässä tai ainakin taskut täynnä leipää, niin olivat syliin tunkemassa. Karjakeittiöönkin yrittivät änkeä perässä. Sinne minun oli mentävä ensin, koska siellä sijaitsi vesipiste ja osa rehuista sekä tärkein kaikista: parin aanelosen mittaiset emännän kirjoittamat ohjeet.

Mekin tullaan nyt sisään. Saisi olla sitä ruokaa!

Työnsin paksuvillaiset otukset pois ovenraosta ja suljin korvani ankkojen komentavilta huudoilta: "Tänne sitä ruokaa heti! Missä meidän läträysvesi! Onpa täällä huono palvelu! Toimintaa!" Ensin ruokin emokanit, sitten paistikkaat, ja yritin taas katsoa heitä sillä silmällä: ketkä näistä tulevat meille ensi kesänä? (Kaikki eivät mahtuneet kuvaan, mutta kyllä näistäkin jo saa käsityksen.)

Yksi erottui joukosta edukseen käytöksen perusteella. Ihana otus! Rakastuin. No, mikäli tuurini on ennallaan, tuo luonnevalio on tietysti poika ja menee sinne minne pojat menevät. Tai ehkä kyse oli vain lapsellisesta luottavaisuudesta, ja iän mukana hänkin kyynistyy ja alkaa suhtautua epäluuloisen vihamielisesti kaikkiin ihmisten pyrintöihin. Mene tiedä. Tässä sakissa on nimittäin nykyään parikymmentä pupua kolmesta eri poikueesta, ja sydämeni valittu on selvästi nuorimmasta päästä, kaikkein pienin ja rimpulaisin koko porukasta.

Lihakanien jalostuskriteerien tärkeysjärjestystä täytyy ehkä vielä pohtia tarkemmin, ennen kuin tekee valintansa.

Etenin ohjeiden mukaisessa järjestyksessä: kanit, kanat, ankat, lampaat, possut ja hevonen. Tuollaisten teuraskokoisten sikojen ruokinta on monessa paikassa järjestetty niin, että pöperöt kaadetaan kaukaloon aidan yli, sioilla kun on tapana ahneuksissaan rynnistää ruokasangolle kaataen ruokkijan kuraan ja tallaten hänet sorkkiensa alle. Noin yleensä. Nämä possut kuitenkin tulivat ujon ystävällisesti ulos aitauksestaan, kun avasin oven, ja sitten yhtä kiltisti seurasivat minua ja sankoja takaisin aitaukseen ja sen takareunassa sijaitsevalle kaukalolle asti. Toinen saattoi ehkä pikkuisen vahingossa tönäistä kärsällään sankoa, ennen kuin se oli täysin tyhjä, mutta siinä olikin sitten ainoa etikettivirhe. Kyllä oli hienoja sikoja, todella hyvin kasvatettuja neitejä! Ensi viikonloppuna heistä tulee varmasti maailman parasta porsaanlihaa, onhan tunnettua että vihaiset elukat maistuvat kitkeriltä ja tietysti myös päinvastoin.

Ajatella, että uskalsin hevosenkin kanssa seurustella! Hän vaikutti ihan tyytyväiseltä, ei yhtään potkinut eikä purrut eikä edes tallannut varpaille.

Seuraavana aamuna, sunnuntaina, palasin paikalle. Ovet auki ja elukat pihalle! Helppoa! No, ei kaikkia laskettu valtoimenaan kirmailemaan. Loput ruokittiin omiin osastoihinsa taas.

Karjatalousassistentti puhdistaa  ämpäreitä, kanat tarkkailevat työn laatua.

Päivänvalossa pääsin katsomaan kanojakin tarkemmin. Olin ajatellut, että he ovat lähes kaikki yksitoikkoisen mustia, mutta eihän se ollut niin ollenkaan!

Oli mustia ruskeakaulaisia, ruskeita mustakaulaisia, harakanvihreitä, valkopilkullisia ja mitä ihastuttavimman kukertavia kanoja. Mahtoiko olla kahta samanväristä? Montako niitä mahtoi ollakaan?

Kyllä meillekin ehdottoman välttämättä tarvitaan pari kanaa! Tuollaisia ahkeria ja nättejä!

Kana ♥!

Parasta on, että emäntä ei huomannut suuria puutteita palattuaan kotiin. Ainakaan ei maininnut niistä. Kaikki elukat olivat hengissä. Saatan ehkä päästä eläintarhanhoitajanlomittajaksi toistekin!