Västäräkit

Talitintin ja sinitintin poikaset huutavat vielä pesässä, ja emoilla on tulenpalava kiire löytää kaikki lähiseudun ötökät heille ruuaksi. Mutta pikkuvarpuset ja västäräkit ruokkivat poikasiaan pitkin pihaa.

Isoja, lentokykyisiä nuoria. Noin pitkä pyrstökin jo. Mutta uusavuttomia. Itse eivät tee pienintäkään yritystä ruokansa eteen, seistä möllöttävät vain, sirkuttavat kun emo lähestyy, odottavat että toukka työnnetään suoraan nokkaan. Häpeällistä. Ei minun nuoruudessani.

Tässä sentään hiukan nuoremmat poikaset kyseessä, ainakin pyrstöstä päätellen. Mutta vaikka ovat päässeet noin hyvälle paikalle puukasaan, yrittävätkö yhtään itse? Eivät yritä. Varmasti tuolla on hyönteisiä kuhisemalla. Ja niitä pieniä lehtokotilovauvoja, kyllä sellaisen takuulla saa auki hennolla hyönteissyöjän nokallakin. Mutta ei tämä nuoriso. Kunhan toljottavat. Vanhemmat sen sijaan pyrähtelevät hiki päässä hyönteisten perässä.

 Nuoriso käyttää luppoajan venyttelyharjoituksiin.

 Ruoka tuodaan suuhun asti.

Tämä pallero on aika vaavi vielä. Tuollaiselta nyt ei voi kovin suurta omatoimisuutta odottaakaan.

 Eikä tarvitsekaan. Huolto pelaa.

Kauan ei jouda seurustelemaan jälkikasvun kanssa, täytyy lähteä tienaamaan. Onneksi työmaa on lähellä. Nurmikolta saa aina saalista, eikä vaavi ole nirso. Kaikki kelpaa.

Vaikea edes kuvitella, miten mittavat hyönteistuhot kohtaisivat kaikkea satoa ilman tätä taukoamatonta metsästystä. Jokainen emolintu näyttää ruokkivan poikasiaan kerran minuutissa. Montako emoa puutarhassamme on? Mahdoton sanoa. Lyhyen yöhämärän ajaksi touhu hieman hiljenee alkaakseen päivänkoitteessa uudestaan, kun minä vielä käännän kylkeä. Terve menoa, kaalikoit! Hyvästi, hyttyset! Jos joku lintu laulahtaakin turhan kovaäänisesti ikkunani takana, suon jalomielisesti sen hänelle anteeksi.