Lehtokotilot

Meillä on lehtokotiloita. Nyt voi sanoa, että aika paljonkin. Viime ajat ovat olleet heille hyviä.

Tuo kourallinen löytyi yhdestä mustaviinimarjapensaasta. Luultavasti kaikkia ei löytynyt. He eivät ymmärtääkseni olleet pensaassa syömässä, vaan viettämässä hidasta elämää, koska oli kuuma päivä.

Kuivan, kuuman, liian kylmän tai muuten vaan tylsän ajan he nimittäin viettävät vetäytyneenä kukin omaan kuoreensa. Kuoren suu liisteröidään kiinni ohuella kalvolla (niitä näkyy osalla kuvassakin). Tämän voi tehdä maassa puskanjuuressa karikkeen joukossa, mutta hyvin suosittu tapa on sulkea oviaukkonsa tukevammin liimautumalla esimerkiksi jonkun leveän lehden alapinnalle roikkumaan, näin:

Myös muita sileitä pintoja, kuten vaikkapa seiniä, voi käyttää tarkoitukseen. Syksyn tullen monet kiipeävät talon seinää toisen kerroksen korkeudelle asti.

Nämä yksilöt olivat siis retriitissä mustaviinimarjapensaassa. Mikä sen parempi paikka. Varmaan ihana tuoksu, kun sulkee ovensa mustaviinimarjanlehdellä ja vetäytyy kammioonsa mietiskelemään.

Syömiseen on eri kasvit kuin nukkumiseen. Lupiini on hyvä ruokakasvi.

Ehkä jotkut kasvit ovat vain seurustelemista varten? Lehtokotilo kiipeää ketterästi melko ohueenkin korteen.

Mieluisinta ruokaa vaikuttavat kuitenkin olevan kuolleet kasvinosat. Saattaisiko lehtokotilo ollakin hyödyllinen hajottaja? Toinen mieliruoka on kuollut lehtokotilo. Hyvä tapa kerätä niitä onkin tallata yhden päälle ja käydä tunnin kuluttua noukkimassa aterialle kokoontuneet sukulaiset. Voi niitä kerätä myös märästä kukkapenkistä tai kasteen haihduttua pressun tai laudan alta, jos tuo tapa tuntuu liian brutaalilta.

Sanovat, että littaan astuttua lehtokotiloa ei saisi jättää maahan. Siinä kun on hyvää proteiinia toisille lehtokotiloille. Itse kuvittelen toiveikkaasti, että linnut ovat nopeampia. Ja toivon, että ne oppisivat itsekin hajottamaan kotilonkuoria, kun kerran hoksaavat, mistä sitä namiproteiinia saa.

En kylläkään tiedä, syövätkö meidän linnut lehtokotiloita. Kotilot erittävät vaaratilanteessa neuvokkaasti jotain vaahtoa, joka varmaan maistuu kamalalta. Elättelen silti toiveita ainakin rastaiden ja fasaanien suhteen. Ja sitten kun saan kanoja, ne kyllä varmaan...

Toisaalta, nyt kun joka askeleella kuuluu saappaiden alta rusahtelua, kuka niitä kaikkia allejääneitä kotiloita ehtii poiskaan keräämään.

Se nyt vaan on niin, että kotiloille ei mitään mahda. Ei auta myrkky eikä lasimurska. Olutansan ne juovat suihinsa ja hopertelevat laulaen kotiin piikkilankaesteiden yli. Voihan niitä kerätä, mutta eivät ne sillä lopu. Tänään keräsin ja hukutin saippuaveteen tämän ämpärillisen:

Eikä sillä ollut pihamme kotilokantaan mitään vaikutusta.

Seuraavaksi balettikotilomme Natasha esittää ruusutanssin. Siinä henkilö ylittää kaikki esteet päästäkseen mielitiettynsä luo. Kas näin:

Löysin tänään takapihan perimmäisestä äärestä valkoisen lehtokotilon. Mikähän noissa meidän perukoissa on, sieltä löytyy myös valkoisia varjoliljoja ja pioneja? Muissa osissa tiluksiamme ne ovat vaaleanpunaisia. Vitivalkoisia akileijojakin kasvaa ainoastaan liiterin takana ojassa, tontin rajalla. Outoa.

Miljoona lehtokotiloa, alakerran isäntä ja minä toivotamme kaikille upeaa kesäpäivänseisausta!

jin & jang