Pikkulintuja päivälliseksi

Seisoskelin eilen ulkoportaalla kuvaamassa pikkulintuja. Minulla on sellainen ongelma, että jos kuvaan ikkunan läpi, tulee pelkkää suttua, ja jos menen ulos, aremmat linnut ja muut elukat häipyvät. Tintit kuitenkin jatkavat ruokailua melkein heti kun ehdin asettua. Keltasirkut kaikkoavat oven avauksesta, elleivät satu olemaan ruokalevolla auringossa. Kyllä ne silloinkin tarkkailevat ympäristöä lähes herkeämättä, mutta eivät ole lentopäällä joten antavat olla. Kunhan en tule liian lähelle. Minä olen kuitenkin kohtuullisen pelottava.

Kun katson ikkunasta, linnut notkuvat tuijan ulommaisilla oksilla täysin näkyvissä. Kun olen ulkona kuvaamassa, ne hakevat siemenen lintulaudalta ja sujahtavat sitten piiloon tuijan sisään tai muuhun pusikkoon. Sihtaile niitä sieltä sitten pokkarilla, jonka automaattitarkennus kuvittelee, että ihailen nimenomaan sitä etummaista risua tai vaihtoehtoisesti puskan takana aukeavaa maisemaa.

Ai kappas, tässäkin kuvassa oli keltasirkku. En huomannutkaan.

Joskus talviolosuhteista on hyötyä. Esimerkiksi tämä keltasirkku on saanut professionaalisti heijastusvaloa mahaansa. Kuvausassistenttina heijastinta on asemoinut aroniapuskan edessä makaava lumihanki. Näin on tästäkin mallista saatu parhaat puolet esille. Joillakin se nyt vaan on maha.

Kun aikansa odottaa - yleensä siinä vaiheessa, kun kamera alkaa täristä kohmeisissa sormissa - saattaa joku arempikin otus tulla näkösälle. Näin kävi eilenkin. Ehdin ottaa mustarastaasta kaksi kuvaa, kun yhtäkkiä kaikki ryntäsivät tuijan kätköihin. Sieltä kuului vain kahinaa ja rytinää ja oksat heiluivat, mutta ketään ei näkynyt.

Aina välillä tuijan uumenista ampaisi taivaalle pikkulintu tai pari hurjaa vauhtia räpistellen. Lopulta rytinä lakkasi ja tuijan juurelta pullahti esiin joku vähän kookkaampi lintu.

Hetken ihmeteltyään rauhanhäiritsijä nousi siivilleen ja siirtyi tyrnipensaaseen tarkkailemaan ympäristöä. Ei kyllä ollut paljon tarkkailtavaa hänellä eikä minulla tuollaisen mekkaloinnin jälkeen. Sohlo!

Kai minä tämänkin arvaan varpushaukaksi, vaikka onkin ihan eri näköinen kuin edellinen varpushaukkani. Se jolla oli siniharmaa selkä ja oranssi etumus. Jospa se oli tämän sulhanen. Pienempikin se oli. Voisiko tämä olla emäntä itte.

Osa varpushaukoista jää Suomeen talveksi, ja mikäs on tähän jäädessä, kun pikkulintuja piisaa. Joskus näkyy höyhenkasoista, että joku on jäänyt saaliiksi. Pitäähän haukankin joka päivä syödä. Yleensä haukka vain leyhähtää ohi enkä ehdi saada siitä kunnon kuvaa. Oli kiva, että se tällä kertaa jäi hetkeksi istumaan, vaikka itsekin olin pihalla. Välillä on mukava seurustella näin naapureiden kesken.

Kesällä emme yleensä tapaa, eikä ole tullut puheeksi, onko hänen kesäasuntonsa hyvinkin lähellä vai ehkä ihan Pohjois-Suomessa. Hän ei varmaan kaipaa vieraita sinne. Mutta talvisin tervehdimme toisiamme.