Kanilan syysviesti

Heippa! Täällä me ollaan kaikki kymmenen. Tärkeimmät uutiset ensin: ruoka on huonontunut! Tai no jaa, mutta vuohenputkea ja tuoretta ruohoa ja muuta vihreetä tulee enää tosi harvoin. Toisaalta kauroja ja härkäpapuja saadaan enemmän. Ja leipää ja omenaa. Leipä on parasta. Niin onhan kuivat heinätkin ihan hyviä, mutta niissä ei ole sitä jotain. Se on aika hyvää se sinimailanen, sitä on isossa säkissä jossa lukee Lusern Hackad strå, ja se haisee jännälle. Tarjoilija sanoo että piipputupakalle tai teelle. Ei me tiedetä mitä ne on. Mutta se maistuukin aika kivalle.

Löpö sanoo plääh.

Valaistus on parantunut. On pimeämpää. Me puput tykätään pimeästä ja hämärästä. Luonnonvaraiset kanit on monesti kolossa koko päivän ja tulee ulos syömään vain illalla ja aamulla, niin mekin tehtäisiin. Täällä on kyllä se vika, että kun tarjoilija tulee niin syttyy sellanen valo. Mutta ei se ole kamalan kirkas eikä se pala liian kauan. Pahempia on ne salamat, joita joskus välähtelee kun se jää tuohon seisomaan, vaikka ruoka on jo tarjoiltu. Silloin se tarjoilija kans surisee. Ja sitten se mutisee itsekseen, tai ehkä se puhuu meille. Vaikea sanoa.

Yhtenä päivänä tällä viikolla se laittoi ton väliseinän kiinni siksi aikaa kun se siivos toista puolta. Ja sitten kun toinen puoli oli siivottu, se hyökkäs meidän kimppuun ja otti meistä kiinni! Peto! Se tarttui saaliiseen, vaikka olisi kuinka potkinut ja rimpuillut, ja nosti ilmaan! Ja otti pois pesästä! Sitten se meni saaliin kanssa seisomaan sellasen pienen valon päälle ja jutteli koko ajan ja paijasi päästä, se oli kyllä hämmentävää, kun tuli niin ristiriitaisia viestejä. Ja sitten se päästikin irti, ja me oltiin omassa pesässä taas, vaikka sillä siivotulla puolella, ja sydän pompotti vieläkin kamalasti. Ei oikeen tiedetä, kuinka me päästiin karkuun. Siinä vaan kävi silleen. Ja sitten saatiinkin uusia olkikasoja kaiveltaviksi ja tutkittaviksi. Ja leivänpaloja!

Se höpötti koko ajan sellasta että onpa surkeeta ja eikö teistä yksikään oo edes kahta ja puolta kiloa. Ja sanoi meitä marsuiksi. Ja tota Pöpöä, kekä on kaikista pienin, se sanoi hamsteriksi. Puoltoista kiloa, se sanoi monta kertaa, kuinka on mahdollista. Ja kolme kuukautta. Ja kääpiö ja snäksi ja lemmikki ja vaikka mitä, mitä me ei ymmärretty. Lelupupu. Ja vaikka se vähän kuulosti siltä kuin se olis kehunut meitä tosi painokkaasti - samalta kuin silloin kun me syötiin meidän talo - niin toisaalta se leperteli ja löperteli samalla. Ei siitä ota selvää. Mutta sama kai se on, mitä se puhuu, kunhan huolto pelaa.

Ei se sitten meidän kaikkien kimppuun käynyt, jotenkin näytti että se nappasi vain isoimmat - Töpön, Söpön, Söpön ja Höpön - ja sitten Pöpön. Sen jälkeen se vain huokaili ja laittoi sellasen kuljetusboksin tänne sisään ja sanoi että kolme ensimmäistä mahtuu kyytiin. Tietysti me mentiin boksiin nuuskimaan, että mitä siellä on, ja sitten sen boksin ovi olikin kiinni ja se alkoi heilua ja meitä jänskätti kauheasti siellä sisällä. Ja se meni sen valon päälle seisomaan koko boksi sylissä ja mutisi vähän lisää ja raaputti pitkällä tikulla paperiin. Sitten kun boksin ovi aukesi, oltiinkin sillä siivotulla puolella, mihin ei vieläkään päässyt muuten, kun siinä oli aita välissä. Ja sitten tietysti kaikki jotka oli jo päässeet sille puolelle halus kanssa tulla tutkimaan sitä boksia ja se alkoi huutaa että kaikki ulos ja tämä juna lähtee nyt raiteelta kaksi. Ja se kaatoi meidät ulos sieltä, mutta otti se sitten vielä loputkin kyytiin, ne jotka oli vielä siinä vaiheessa aidan takana. Eikä me oikein tiedetä kuinka siinä kävi, kun meidän piti syödä niitä leivänpaloja, mutta lopulta se väliseinä olikin taas auki ja kaikki oli hienosti ja meillä oli paljon tonkimista ja ruokaa.

Siivouksen jälkeen lattia oli monesta kohtaa paljas, niin että meidän oli ihan pakko juosta ja hyppiä, ja sillä laillahan saa hyvin purettua pedon hyökkäyksestä aiheutuneen jännityksen. Sitten me järjestettiin kaikki olkikasat ja mentiin niiden päälle sukimaan itseämme, kun olihan kaikessa tiimellyksessä turkki mennyt huonosti ja tullut vieraita hajuja siitä pedosta. Tosin pedon käpälät haisi yllättäen aika hyvälle, vähän heinälle ja paijaukselle ja aika paljon leivälle. Mutta pitäähän silti hajujen olla järjestyksessä. Siivouksen yhteydessä enin osa meidän pesän hajuista ja tärkeistä papanamerkeistä oli kans hävitetty, varmaan vahingossa, mutta me alettiin heti tehdä uusia. Nyt täällä on jo ihan kodikasta taas.

Ai niin, sellanen epäkohta vielä, että yhtenä aamuna ei vesipullosta tullut vettä, kun yritettiin juoda siitä. Kun tarjoilija tuli, se sanoi että nonni ja pullot jäässä ja kuinkahan tässä käy, ja sitten se toi uudet pullot ja niissä olikin lämmintä vettä! Siis ihan yök! Me kyllä odotettiin, kunnes se jäähtyi kunnolla, ennen kuin juotiin sitä. Ei meillä ollutkaan niin jano. Varsinkaan, kun saatiin omenia aamiaisella.