Muumit ja omistaminen

Anu H. Linnanpuistosta kertoi kuopuksensa sanoneen: "Mä haluan lisää tavaraa, tavarat on ihania!" Tällainen tietysti järkyttää kulutustietoisen äidin sydäntä, vaikka saattaakin olla ohimenevä vaihe ihmiselämässä. Jostain syystä minulle tulivat mieleen muumikirjat, ja aloin ensimmäistä kertaa ajatella, kuinkahan paljon kulutuskriittisestä asenteestani on peräisin Muumilaaksosta.

Muumipappa kertoo muistelmissaan ensimmäisestä aamustaan lastenkodista karkaamisen jälkeen:

Istuuduin ensin auringonpaisteeseen, söin kurpitsamuhennoksen ja heitin tölkin menemään. Sen jälkeen en omistanut enää mitään. En tiennyt mitään, mutta oletin kaikenlaista, enkä tehnyt kerrassaan mitään vanhasta tottumuksesta. Olin hyvin onnellinen.

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Nuuskamuikkunen esiintyy ensi kerran kirjassa Muumipeikko ja pyrstötähti. Hän on oiva roolimalli! Vastapoolina toimii ahne ja pelkurimainen pikkuotus Nipsu.

- Granaatit, nyyhkytti Nipsu. En saanut ainuttakaan mukaani! Nuuskamuikkunen istuutui hänen viereensä ja sanoi ystävällisesti:- Minä tiedän. Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä - ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni. Minusta se on hauskempaa kuin matkalaukkujen raahaaminen.

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

 Samassa kirjassa Muumipeikko ystävineen käy poikkeuksellisesti kaupassa.

- Minä tarvitsisin ehkä uudet housut, sanoi Nuuskamuikkunen. Mutta ne eivät saa näyttää liian uusilta. Minä viihdyn vain sellaisissa, joissa on minun muotoni.
- Aivan niin, sanoi eukko, kiipesi tikapuille ja otti katosta housut.
- Sopisivatkohan nämä?
- Mutta ne ovat niin kauhean puhtaat ja uudet, sanoi Nuuskamuikkunen surullisena. Eikö teillä ole vanhempia?
Eukko mietti hetkisen.
- Ne ovat minun vanhimmat housuni, hän sanoi. Ja huomenna ne ovat vielä vanhemmat. Ja varmasti myöskin likaisemmat, hän lisäsi katsahtaen Nuuskamuikkuseen silmälasiensa yli.
- Nojaa, sanoi tämä. Minä menen nurkan taakse koettamaan. Mutta onkohan niissä minun muotoni.
     ...

- Minusta tuntuu, että housujen on parasta vanheta tädin luona, hän sanoi. Niissä ei ole minun muotoani.

- Sepä oli ikävä, eukko sanoi. Mutta uusi hattu olisi kyllä tarpeen.
Mutta Nuuskamuikkunen veti vanhan vihreän hattunsa lujemmin korvilleen pelästyneen näköisenä.
- Kiitoksia paljon, mutta tulin juuri ajatelleeksi miten vaarallista on rasittaa itseään liialla omaisuudella.

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Ollessaan lähdössä kaupasta Muumipeikko ja ystävät tulivat ajatelleeksi, ettei heillä ollut yhtään rahaa mukanaan. Koko seurueen ostokset maksoivat 20:75, mutta kauppias keksi, että onneksi Nuuskamuikkusen palauttamat housut maksoivat kaksikymppiä, joten ystävykset eivät olleet mitään velkaa. Nipsun mielestä heidän olisi pitänyt saada ylijääneet 75 penniä, mutta Nuuskamuikkunen kielsi olemasta pikkumainen: "Sanotaan, että se on ihan tasan."

Kirjassa Taikurin hattu Muumipeikko ja Niiskuneiti yrittävät ymmärtää hemulia, joka on raskasmielinen postimerkkikokoelmansa takia. Hemuli puuskahtaa, että hänen postimerkkikokoelmaansa voidaan käyttää vessapaperina.

- Mutta hemuli! sanoi Niiskuneiti järkyttyneenä. Älä puhu noin herjaavasti. Sinun postimerkkikokoelmasihan on maailman hienoin!
- Niin onkin! hemuli sanoi epätoivoisesti. Se on täydellinen! Ei ole olemassa ainoatakaan postimerkkiä, ei ainoatakaan virhepainosta, jota siinä ei olisi. Ei ainoatakaan. Mitä minä teen!
- Minä luulen, että alan ymmärtää, sanoi Muumipeikko hitaasti. Sinä et ole enää kokoilija, sinä olet vain omistaja, ja se ei ole lainkaan yhtä hauskaa.
- Ei, hemuli vastasi murtuneena. Ei ollenkaan.

Tove Jansson: Taikurin hattu

Aarteenetsinnän jälkeen:

- Mitä te aiotte tehdä Niiskun kullalla? kysyi Nuuskamuikkunen.
- Me panemme sen kukkapenkkien ympärille koristukseksi, Muumipeikon äiti sanoi. Tietenkin vain suurimmat kappaleet, sillä pienet näyttävät rojuisilta.

Tove Jansson: Taikurin hattu

Jotain varsin viehättävää on myös kohdassa, jossa Nuuskamuikkunen on joutunut ottamaan huostaansa lauman metsän lapsia ja yrittää selviytyä elämästä yksinhuoltajaisänä.

Nuuskamuikkunen katsoi heihin ja käsitti, että heidän täytyi päästä teatteriin. - Ehkä voisin viedä papusäkin meidän kaikkien pääsymaksuksi, hän ajatteli huolestuneena. Riittääköhän se - me olemme syöneet niistä jo aika paljon... Kunpa he eivät vain luulisi, että kaikki kaksikymmentäneljä ovat minun omiani... silloin minua hiukan kainostuttaisi. Ja mitä ihmettä minä annan heille huomenna ruoaksi?

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

Nipsun ja Nuuskamuikkusen vastakkaiset asenteet suhteessa omistamiseen kulminoituvat novellissa Sedrik, kirjassa Näkymätön lapsi. Loistava juttu! Sen saatte lukea itse.

Kuluttamisesta vielä: Maapallon uusiutuvat luonnonvarat on sitten tältä vuodelta kulutettu tänään. Loppuvuosi eletään velaksi, niin kuin on tehty viimeiset neljäkymmentä vuotta. Jotta voisimme jatkaa kuluttamista tähän tahtiin, tarvitsisimme puolitoista maapalloa. Mistäs niitä saikaan lisää?

Jos taas kaikki kuluttaisivat samaa vauhtia kuin me suomalaiset, maapalloja pitäisi olla tälle väestömäärälle kolme. Mutta kun ei ole. Mitähän pitäisi tehdä?