Lihakanipoikue

Kun kaniemo on poikinut, tarkistan pesän siltä varalta, että sieltä löytyy kuolleita tai epämuodostuneita poikasia. Ei ole kiva ajatus, että loput poikaset joutuisivat viettämään seuraavat pari viikkoa samassa pesässä raadon kanssa. Yleensä kaikki on hyvin, ja niin oli tälläkin kertaa, vaikka pettymyksekseni löysin vain neljä poikasta.

Emokani saattaa kuitenkin jakaa ison poikueen kahteen osaan, jopa kahteen eri pesäänkin, ja imettää niitä vuorotellen niin että kaikki tulevat hyvin hoidetuiksi. Tämä sakki oli helteestä huolimatta erittäin paksusti peitelty, mutta aikani olkia kaiveltuani löysin nurkasta toisen poikasläjän. Kaikki läjän osat näkyivät taskulampun valossa liikkuvan, kun kosketin niitä. Sitten äkkiä peitteet takaisin päälle ja pois pesältä, ettei emo hermostu. Karvattomista, mönkivistä pikku nakeista on vaikea sanoa, montako niitä on, mutta arvelin lukumääräksi noin kahdeksan.

Vasta seuraavana päivänä tajusin, että pupukasoja oli kolmaskin. Vielä kolme poikasta löytyi toisesta nurkasta syvältä olki- ja karvapeitteen alta. En puuttunut asiaan; yleensä kaniemo tietää, mitä tekee, ja hoitaa hommansa ilman ihmisten väliintuloa.

Ilmeisesti mammakaan ei kuitenkaan ollut huomannut nurkimmaisia lapsia kaikilla ensimmäisistä imetyskerroista. Nuo kolme löysivät itse tiensä pesän nurkasta sen keskelle, mutta yksi niistä kuoli päivän ikäisenä ja toiset kaksi jäivät muita poikasia pienemmiksi. Kuvista erotat selvästi, kuka on kaikkein pienin.

Punnitsen aina koko poikueen, kun se on 21 päivän ikäinen. Siihen asti poikaset elävät enimmäkseen emon maidolla. Poikueen paino antaa siten hyvän vertailuluvun, kun arvioidaan emokaneja. Se kertoo niiden maidontuotannosta ja kyvystä hoitaa poikasia. Minulla olleista emoista paras on tuottanut 2,7-kiloisen poikueen, kun huonoin tulos on jäänyt alle kahden kilon. Tämä sakki oli vain kaksikiloinen, mihin kolmen poikasen huono alku on varmasti vaikuttanut. Tietysti emojen arvioinnissa käytetään muitakin kriteereitä. Kun mietin, teetänkö jollain emolla lisää poikueita, otan huomioon monia sekalaisia asioita kuten onko se ystävällinen vai vihainen, antaako auliisti käsitellä itseään, käyttääkö vessalaatikkoa, syökö seiniä, repiikö heinät alas häkistä, tiinehtyykö helposti, tykkääkö paijaamisesta, onko söpö, millaisia värejä periyttäisi poikasille, ynnä muita tuotannon kannalta keskeisiä seikkoja.

Emot myös oppivat kokemuksesta esimerkiksi pesänrakennustaitoja ja poikasista huolehtimista, ja toinen kerta onnistuu usein paremmin kuin ensimmäinen.

Tämä poikue on väriltään monenkirjava. Joukossa on kolme madagaskaria (punaruskea jolla tumma huntukuvio, takana oikealla), kaksi luonnonkeltaista (takana vasemmalla), kolme luonnonkeltaista viittakuviota (tarkoittaa osittain valkoista, varsinkin alapuolelta; edessä oikealla), yksi sallander (vaalea jolla tuhkanvärinen huntukuvio, keskellä) ja olisikohan tuo yksi sallander viittakuvio (vasemmalla). Sallanderit jäivät pienimmiksi, varsinkin tuo viittakuvioinen, joka on minusta kaikkein jännittävimmän värinen koko sakista.

Koska poikaset olivat keskenään niin erikokoisia, punnitsin ne tällä kerralla myös yksitellen. Kaikki kolme madagaskaria menivät kärkeen. Suurin painoi 250g, mikä ei ole kovin kummoinen paino lihakanille, mutta kelvollinen kumminkin näin isossa poikueessa. Pienin painoi 130g. Ruikku. Hän vaikuttaa kuitenkin hyvin neuvokkaalta ja valppaalta, eikä minulla ole enää pitkään aikaan ollut epäilystä etteikö hän selviäisi.

Jos innostun liiaksi löpertelemään, alakerran isäntä muistuttaa, että ruualla ei saa leikkiä. Itse hän kuitenkin paijailee pupuja aina kanilassa käydessään. Hänellä on sellainen ote, että villeinkin pupu asettuu silmät kiinni lättänäksi paijattavaksi, vaikka minun kättäni juoksisi karkuun.

Paistikkaille ei anneta nimiä, emokaneille vain. Näiden nimet ovat Söpö, Höpö, Nöpö, Söpö, Pöpö, Löpö, Töpö, Söpö, Söpö ja Söpö.

- Voi ei, se paljasti meidän lempinimet!
Feispalm. Hävettää!