Ensi kesän emokanit

Kävimme lähitilalla tutustumassa nuoriin neitikaneihin, jotka ovat hakeneet meiltä työpaikkaa ensi kesäksi. Ne ovat puoliksi meiltä lähtöisin olevaa liharisteytyskantaa, toiselta puolelta ranskanluppia. Valinnanvaraa oli runsaasti, toinen toistaan hauskempia värejä. Moniväriset poikueet ovat siitä hyviä, että pikkupaistikkaat pystyy tunnistamaan yksilöllisesti. Voi vaivattomasti havainnoida, millä yksilöillä on muita parempia tai huonompia ominaisuuksia; on helpompi poimia joukosta ne, jotka jätetään jatkamaan sukua. Jos jonkun terveydentilaa on tarkkailtava, sekin onnistuu, kun ensi silmäyksellä tietää, kuka näistä se nyt olikaan. Toisaalta elukoiden yksilöllinen tunnistaminen ei laisinkaan helpota hommia teurastusaikana. Silloin olisi parasta, kun ne olisivat kaikki identtisiä (ja mahdollisimman rumia).

Ketkähän kaksi muuttavat kesän alussa meille?

Ehkä me?

Tai me?

Nämä otukset ovat vielä niin nuoria, että tyttöjä ei ole erotettu pojista, vaan poikueet ovat kokonaisina yhdessä. Emme ruvenneet nyt pyydystämään ja kääntelemään heitä sukupuolen selvittämiseksi. Se ei olekaan kaneilla ihan yksinkertaista, paitsi teoriassa. Kohta tulee kuitenkin aika erottaa urokset naaraista; ehdimme valita sitten naaraiden joukosta omamme, ennen kuin ylimääräisiä aletaan laittaa pakkaseen.

Tässä huoneessa oli neljätoista nuorta kania, naapurihuoneessa lisää. Eiköhän tuolta pari sopivaa löydy meillekin.

Aivan jo rupesi kaninjalostus taas kiinnostamaan. Millainen sulhanen näille kannattaisi hankkia? Kurkkasin arkistostani varmistuksen: näissä neitokaisissa on 5/8 ranskanluppaa, 2/8 uudenseelanninpunaista ja 1/8 valkoistamaatiaista. Mitä seuraavaksi sotketaan joukkoon? Tavoitteena on tietysti suht nopea kasvu teuraspainoon, tanakka ja lihaksikas ruumiinrakenne, iso poikuekoko ja muutenkin hyvät emo-ominaisuudet sekä leppoisa luonne. Värillähän ei luonnollisestikaan ole mitään merkitystä paistikkaiden kasvatuksessa, enkä uhraa moiselle seikalle ajatustakaan! (Kuka uskoi?)

Olipa naapurissa muitakin elukoita. Saamme sieltä myös pari kanaa kesävieraaksi. Nyt oli vielä kanoja ja kukkoja joka paikassa, ja tilanne heillä suunnilleen sama kuin kaneilla: nuoret miehet eivät ihan vielä ole ruvenneet tappelemaan keskenään, mutta merkkejä on jo ilmassa.

Tietysti poikien alituisella tappelulla on oma paikkansa luonnonjärjestyksessä, mutta on se vaan silti aika rasittavaa. Ei sellaista jaksa kauan katsella. Tappelijat päätyvät pian saunan taakse.

Valon vähetessä alkoi omenatarhasta kuulua rapinaa, ja puiden takaa kurkki pelottavia örkkejä.

Vierailu päättyi kuitenkin onnellisesti rakentavan yhteisymmärryksen hengessä.

Joo, just sieltä korvan takaa!