Kuntoutumista metsässä

Nykyään en jaksa tehdä paljoakaan. Ennen kävelin eikä kävelemiselle ollut mitään rajaa. Huoletonna luotin jalkoihini, että ne vievät minut tästä tuon vuoren yli ja metsän halki, tänään ja vielä huomennakin. Nyt pitää varoa, etteivät voimat lopu kesken lenkin niin etten pääse takaisin kotiin. Eikä se ole enää mikään pitkä lenkki.

Jaa mikä minua vaivaa? Sen kun tietäisi. Malttia: vastahan minä vuosi tai pari sitten kirjoitin, että diagnoosi julkaistaan heti kun saadaan selville (pysy kanavalla). Tutkimukset jatkuvat.

Kovasti oireet viittaavat esimerkiksi krooniseen väsymysoireyhtymään (cfs), mikä on sikäli noloa, että en ennen oikein kunnolla edes uskonut mokomaan höpöhöpötautiin. Ruttojumalan kosto? Mutta katsotaan nyt vielä.

Nyt, kun kaikki tekemiseni on hyvin rajallista, olen ymmärtänyt, että se mitä eniten haluan, on kävellä metsässä.

Omavaraistelu tietysti on minun juttuni myös. Elukoista olen joutunut sairauden myötä luopumaan, mutta puutarhassa kasvaa vielä joitakin ruokakasveja. Enimmäkseen vuohenputkia ja nokkosia, mutta kuitenkin.

Töissä käyn sen verran kuin pystyn - en siis paljon - ja se syö vähät voimani, niin että kivat ja kuntouttavat asiat jäävät. Niin kuin se käveleminen.

Siispä käytin tilaisuuden hyväkseni, kun olin sairaalareissulla päätynyt sellaisen pienen kaupunkimetsän äärelle, jossa on kävelyteitä, koirankakkoja, kaljatölkkejä ja muuta idyllistä. Uskalsin lähteä pienelle kierrokselle. Ajattelin, että jos väsyn enkä pääse etenemään, istahdan kannonnokkaan ja syön repustani banaanin.

Hanhiaura lensi kääkkyen koilliseen. Aamuaurinko paistoi.

Heti kun astuin metsätielle, kuulin voimallista tikan rummutusta. Aloin kuikotella kaula kenossa ylöspäin, jotta saisin tikan silmiini. Ja herramunjee mitä näinkään!

Vihreää! Ihan selvästi!

Ei sitä vielä oikein erottanut muuta kuin latvuksissa ja valoa vasten. Kiitos tikalle, että tulin oikaisseeksi ruotoni ja luoneeksi silmäni ylös taivaisiin!

Parin metrin päässä tietä tonki peloton mustarastas. Cityeläimet näkyvät tottuneen ihmisiin eri tavalla kuin meillä siellä maalla. Katseli se minua kirkkaalla silmällään, ja kun lähdin eteenpäin, se lennähti läheiselle oksalle. Siinä se nökötti kuin pikimusta aukko maisemassa ja vahti ohimenoani.

Joka puolelta kuului rakentamisen ja liikenteen ääniä. Metsää oli harvennettu. Yksi läntti näytti kuitenkin suht koskemattomalta. Poikkesin polulle.

Niin kuin näet, taivas pilkottaa puiden takaa: ei tämä iso metsä ollut. Mutta ihan tarpeeksi metsä tähän tarkoitukseen. Mustarastas lauloi, ja peipponen ja tintit.

Polku katosi hakkuuaukiolle. Kevyen liikenteen väylä oli ihan vieressä, kulkeuduin sille. Askel oli jotenkin huterampi kuin aikaisemmin. Keskityin kävelemään jäntevästi. Ojassa nyhjäsi rusakonpoika aterioimassa, mutta hyppeli pusikon suojiin vastaantulijan tieltä, ennen kuin ehdin tarkentaa.

Tienvierus oli valkovuokkomerenä. Tässä äitienpäiväkukkia, ei paljonkaan myöhässä. Ole hyvä, äiti!

(Äitini pitää enemmän elävistä kuin kuolleista kukkasista. Voin ruhtinaallisen anteliaasti lahjoittaa hänelle joka vuosi kaikki tienvierusten valkovuokot.)

Jokin piti merkillistä rääpättävää ääntä. Jäin seisoskelemaan. Etsin valojen ja varjojen joukosta.

Joku mörkö. Ja toinenkin.

Neljä närheä kisaili ja rähisi lähipuissa. Jahtasin niitä kamerallani, ja ne leikkivät velociraptoria: Yksi lensi näyttävästi johonkin puskaan ja esitti siellä sekalaisia ääniä ja kahistelua. Minä sitten taitavana vaanin häntä enkä huomannut niitä kolmea muuta, jotka vaanivat minua. Ennen kuin lähtivät lentoon ihan pääni päältä. Kuinka voi noin värikäs lintu hävitä niin hyvin koivun runkoon, että en näe sitä, vaikka tiedän, että se on siinä?

- Kiitos piilosleikistä, oli hauskaa!

Kannatti lähteä metsään taas. Metsä se on pienikin metsä, ja luulen että hätätapauksessa yksikin puu riittää.

Ei se minua kokonaan parantanut, mutta mielen kuitenkin.