keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kuntoutumista metsässä

Nykyään en jaksa tehdä paljoakaan. Ennen kävelin eikä kävelemiselle ollut mitään rajaa. Huoletonna luotin jalkoihini, että ne vievät minut tästä tuon vuoren yli ja metsän halki, tänään ja vielä huomennakin. Nyt pitää varoa, etteivät voimat lopu kesken lenkin niin etten pääse takaisin kotiin. Eikä se ole enää mikään pitkä lenkki.

Jaa mikä minua vaivaa? Sen kun tietäisi. Malttia: vastahan minä vuosi tai pari sitten kirjoitin, että diagnoosi julkaistaan heti kun saadaan selville (pysy kanavalla). Tutkimukset jatkuvat.

Kovasti oireet viittaavat esimerkiksi krooniseen väsymysoireyhtymään (cfs), mikä on sikäli noloa, että en ennen oikein kunnolla edes uskonut mokomaan höpöhöpötautiin. Ruttojumalan kosto? Mutta katsotaan nyt vielä.

Nyt, kun kaikki tekemiseni on hyvin rajallista, olen ymmärtänyt, että se mitä eniten haluan, on kävellä metsässä.

Omavaraistelu tietysti on minun juttuni myös. Elukoista olen joutunut sairauden myötä luopumaan, mutta puutarhassa kasvaa vielä joitakin ruokakasveja. Enimmäkseen vuohenputkia ja nokkosia, mutta kuitenkin.

Töissä käyn sen verran kuin pystyn - en siis paljon - ja se syö vähät voimani, niin että kivat ja kuntouttavat asiat jäävät. Niin kuin se käveleminen.

Siispä käytin tilaisuuden hyväkseni, kun olin sairaalareissulla päätynyt sellaisen pienen kaupunkimetsän äärelle, jossa on kävelyteitä, koirankakkoja, kaljatölkkejä ja muuta idyllistä. Uskalsin lähteä pienelle kierrokselle. Ajattelin, että jos väsyn enkä pääse etenemään, istahdan kannonnokkaan ja syön repustani banaanin.

Hanhiaura lensi kääkkyen koilliseen. Aamuaurinko paistoi.

Heti kun astuin metsätielle, kuulin voimallista tikan rummutusta. Aloin kuikotella kaula kenossa ylöspäin, jotta saisin tikan silmiini. Ja herramunjee mitä näinkään!




Vihreää! Ihan selvästi!

Ei sitä vielä oikein erottanut muuta kuin latvuksissa ja valoa vasten. Kiitos tikalle, että tulin oikaisseeksi ruotoni ja luoneeksi silmäni ylös taivaisiin!

Parin metrin päässä tietä tonki peloton mustarastas. Cityeläimet näkyvät tottuneen ihmisiin eri tavalla kuin meillä siellä maalla. Katseli se minua kirkkaalla silmällään, ja kun lähdin eteenpäin, se lennähti läheiselle oksalle. Siinä se nökötti kuin pikimusta aukko maisemassa ja vahti ohimenoani.

Joka puolelta kuului rakentamisen ja liikenteen ääniä. Metsää oli harvennettu. Yksi läntti näytti kuitenkin suht koskemattomalta. Poikkesin polulle.




Niin kuin näet, taivas pilkottaa puiden takaa: ei tämä iso metsä ollut. Mutta ihan tarpeeksi metsä tähän tarkoitukseen. Mustarastas lauloi, ja peipponen ja tintit.

Polku katosi hakkuuaukiolle. Kevyen liikenteen väylä oli ihan vieressä, kulkeuduin sille. Askel oli jotenkin huterampi kuin aikaisemmin. Keskityin kävelemään jäntevästi. Ojassa nyhjäsi rusakonpoika aterioimassa, mutta hyppeli pusikon suojiin vastaantulijan tieltä, ennen kuin ehdin tarkentaa.




Tienvierus oli valkovuokkomerenä. Tässä äitienpäiväkukkia, ei paljonkaan myöhässä. Ole hyvä, äiti!

(Äitini pitää enemmän elävistä kuin kuolleista kukkasista. Voin ruhtinaallisen anteliaasti lahjoittaa hänelle joka vuosi kaikki tienvierusten valkovuokot.)

Jokin piti merkillistä rääpättävää ääntä. Jäin seisoskelemaan. Etsin valojen ja varjojen joukosta.




Joku mörkö. Ja toinenkin.





Neljä närheä kisaili ja rähisi lähipuissa. Jahtasin niitä kamerallani, ja ne leikkivät velociraptoria: Yksi lensi näyttävästi johonkin puskaan ja esitti siellä sekalaisia ääniä ja kahistelua. Minä sitten taitavana vaanin häntä enkä huomannut niitä kolmea muuta, jotka vaanivat minua. Ennen kuin lähtivät lentoon ihan pääni päältä. Kuinka voi noin värikäs lintu hävitä niin hyvin koivun runkoon, että en näe sitä, vaikka tiedän, että se on siinä?




- Kiitos piilosleikistä, oli hauskaa!

Kannatti lähteä metsään taas. Metsä se on pienikin metsä, ja luulen että hätätapauksessa yksikin puu riittää.

Ei se minua kokonaan parantanut, mutta mielen kuitenkin.






25 kommenttia:

  1. Vuosia sitten toipuessani pitkästä ja vakavasta sairaudesta huomasin nauttivani eniten ihan pienistä luontoelämyksistä. Juuri keväisistä hiirenkorvista koivuissa ja pikkulintujen touhujen seuraamisesta. Isoihin metsiin ja suurten elämysten pariin ei ollut voimia silloin mennä, mutta pienin askelin lähdin liikkeelle. Postaustasi lukiessani huomasin, että olen melkein kokonaan unohtanut, miten suuri merkitys on pienillä asioilla ja miten tärkeää on tajuta, että ilman niitä pieniä onnenhippusia ei ole mitään suurempaakaan.

    Kiitos tästä herättävästä postauksesta! Toivottavasti saat vihdoin ja viimein diagnoosin ja sen myötä helpotusta väsymykseen ja voimattomuuteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Between! Ehdolla olevat diagnoosit ovat sellaisia, joista ei parane, mutta olisi se kiva osata nimetä silti. Tuo on niin tosi: todelliset onnenhetket ovat hetkiä. Niitä tässä sitten keräillään.

      Poista
  2. Kiteytit tässä jotain tosi olennaista. Tiedän myös surullisen hyvin, miltä tuntuu, kun oudot ja paikoin jopa lamaannuttavat oireet vaivaavat, eikä diagnoosia saati hoitokeinoa vain keksitä. (Omalla kohdallani diagnoosi lopulta löytyikin - suurin osa oireilustani johtui työuupumuksesta.) Toivottavasti tutkimukset tuottavat tulosta ja hoitokeino löytyy!

    VastaaPoista
  3. Blogistasi huokuu ihana vallattomuus ja huumorintaju.Yllätyksenä tuli, että kärsit noin rajoittavasta sairaudesta.
    Arvostan suuresti, ettet ole menettänyt edellä mainittuja piirteitä, vaikka sinulla on nyt vaikeaa...
    Metsä, pienikin pläntti antaa valtavasti voimia,ainakin niitä henkisiä.
    Toivon, että syy väsymyksellesi selviää pian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi miten kauniisti sanottu! Kiitos, Mirjam-Matilda!

      Poista
  4. Metsä antaa voimia ja rauhoittaa mieltä, sen olen itsekin huomannut esim. masentuneena tai levottomana... Parempaa ja selvyyttä sairaudesta toivoen Sesse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Sesse! Metsä auttaa melkein kaikkeen.

      Poista
  5. Metsä, luonto, edes pieni palanen sitä on terapeuttista. Suren aina metsän kaatamista, mutta vielä enemmän suren, kun kaupungista kaadetaan terveitä kauniita puita. Ja syyt: tulee roskaa, se varjostaa, se on ikkunan edessä... ymmärtämättömät ihmiset!

    Toivon edellisten tavoin, että diagnoosi löytyisi. On se kuitenkin ehkä helpottavaa tietää, mikä on, kun riutua epätietoisuudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, RH! Täytyypä muistaa laittaa hoitotestamenttiin, että jos joudun johonkin laitokseen riutumaan, haluan että ikkunasta näkyy puu. Kaupungissa on upeita vanhoja puita. Nykymetsästä ei löydä niin isoksi kasvaneita.

      Poista
  6. Voi ei. On varmaan usko nykyajan lääketieteeseen loppunut jo kauan sitten. :-(

    En osaa ymmärtää, millaista noin kamalan kokonaisvaltainen väsymys mahtaa olla, mutta toivon, että siihen löytyisi jonkinlainen apu. Onneksi on sentään luonto! Jaksamista sinulle. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihana Satu!
      Kuvittelen, että tällainen voisi olla ihan normaali tila, jos olisin 30-50 vuotta vanhempi. Onneksi se ei juurikaan satu :)

      Poista
  7. Vanhetessa tosiaan tuollainen käsittämätön väsyminen tulee melkein salaa mukaan elämään. Joskus tasaisen hiljaisesti edeten, välillä nopeinakin muutoksina. Sinulle toivon vielä toipumista ja uusia voimia.

    Nuo valkovuokot sitten! Ne on joka kevät niin uusia ja ihania. Niistähän on laulujakin. Yhden muistan, mutta siitäkin juuri nyt vain sävelen!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Mäntynen! Minulla sentään kunto sahaa ylös ja alas, eli välillä mennään parempaankin suuntaan.

      Poista
  8. Ihana energiakävely :-)
    Elämä on parhaimmillaan juuri tällaisia hetkiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu. On se moneen kertaan veisattu, että ota hetkestä kii ja ole pienistä hetkistä onnellinen, mutta sitten sen vasta ymmärtää, kun on itsellä oikea hetki.

      Poista
  9. Hienoa, että pääsit metsään. Tuo valkovuokkomatto on kerrassaan upea. Juuri tuollaisesta lapsena keräsin äitienpäivänä kimpun.

    Toivon totisesti, että sinulle löytyy parempi olo. Väsymys on niin kaikkivoittavaa. Kyllä sinä vielä metsään pääset, uskon niin! Parempaa jatkoa sinulle Keskeneräinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, cara Cara! (Ensimmäinen cara on rakas ja toinen Cara vois olla vaikka Naama, jos kielillä puhutaan.)

      Poista
    2. Kiitos Keskeneräinen, olen otettu!

      Poista
  10. Metsäterapia on puutarhaterapian ohella ihan parasta, olet varmasti tietoinen metsän hyvää tekevistä vaikutuksista... Vaikka se ei parantaisikaan meitä vakavista sairauksista, myös minä aion käyttää metsiä ja puutarhoja voiman lähteinä niin kauan kuin vain voin. Ihana retki, ja mitä kaikkea löysitkään! Toivotaan vointisi kohenevan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Sirkku! Tosiaan ei välttämättä olisi isosta metsästä löytänyt sen enempää. Unohdin vielä mainita heränneet kekomuurahaiset!

      Poista
  11. Precioso reportaje, me ha gustado mucho. Saludos desde España.

    VastaaPoista

Kiva kun kommentoit!
Vinkki: kopioi tekstisi muistiin ennen kuin painat "julkaise"!
Blogger syö hyviä juttuja.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...