Tammikuinen sadonkorjuu ja ensimmäiset istutukset

Ehkä muistat, että tein viime keväänä logistisen kömmähdyksen ja istutin lehtikaalintaimet siihen laatikkoon, mihin piti seuraavana syksynä istuttaa valkosipulit. No lehtikaalihan on rehottanut laatikossaan tähän päivään saakka ja tuottanut uutta satoa jatkuvasti, eikä siihen kohtaan ole voinut mitään muuta istuttaa. Valkosipulipenkkini jäi siitä kohtaa kahta riviä vajaaksi. Tätä virhettä en tee toiste. Paitsi jos satun unohtamaan.

Koska useissa profetioissa on ennustettu talven alkavan huomenna, päätin raskain sydämin korjata loputkin lehtikaalit pois paleltumasta. Nyt sen talven on sitten syytä tulla kanssa! Pieni ohimenevä jäätyminen ei lehtikaalia haittaa, mutta niin kuin muutkin kaalit, se haluaa tulla korjatuksi sulana. Tänään siis pätkäisin kaksi jäljellä olevaa vartta ja istutin tilalle pari riviä valkosipulia. Ettei vain loppuisi kesken ensi talvena. Pitää katsoa tulevaisuuteen.

Joskus, kun ulkomaanelävät ovat kysyneet silmät pyöreinä että MIKSEI suomen kielessä ole futuuria, olen runoillut vuodenaikoihin liittyvän selityksen. Mehän olemme aina joutuneet elämään tulevaisuus mielessä ja varautumaan jo ennakolta seuraavaan talveen. Tulevaisuus on ollut meille niin läsnä, että olemme siksi puhuneet siitä preesensissä. Joka ei ole ajatellut näin, on kuollut talvella nälkään ja kylmään futuureineen. Ooo, nyökyttelevät ulkomaanelävät, ymmärrän! Mitäs kysyvät miksi-kysymyksiä. Kyllä täältä selityksiä piisaa; kun en tiedä, keksin.

Pääsin tällä kertaa istuttamaan kaikki valkosipulit sulaan maahan, vaikka aikataulu nyt hieman venähtikin. On niitä joskus rautakangellakin kuopattu, ja aina on satoa saatu. Valkosipuli on ihana.

Valitettavasti istutus tapahtui töiden jälkeen pimeässä käsikopelolla, joten siitä ei nyt saatu valokuvaa todisteeksi. Usko pois silti. Alla on sen sijaan tänään pätkäisty lehtikaalinpää päivän Hesarin kera.

Varresta on taiteltu lehtiä sitä mukaa kun on tarvittu, ja lehdentyngät näyttävät melko niljaisilta jo tässä vaiheessa talvea. Jos kuitenkin uskaltautuu katsomaan tarkemmin, voi havaita kauniin todisteen lehtikaalin elinvoimaisuudesta.

Varresta kasvaa uusia haaroja! Tuolla ulkona pimeässä tammikuussa lehtikaalini on luonut kyljestään nämä suloiset poikaset ja työntänyt heidät ilmoille talvea uhmaamaan. Niitä on yltympäriinsä.

Jos talvet tästä vielä lauhtuvat, en enää ikinä kylvä lehtikaalia. Korjaan vain lehtiä, lehtihangoista kasvaa uusia varsia, ja lopulta lehtikaalini ovat kuin valtavia puita, joiden varjoon koko kylä kokoontuu iltapäiväteelle kaalipiirakkaa nauttimaan.