Riippumatossa

Olen haaveillut, että kun päiväni ovat luetut, asetun odottamaan kuolemaa tuohon etupihalle, kukkivien omenapuiden alle. Minulle on kannettu sinne upea valkoinen vuode, jossa on valkoiset verhot. Siellä minä makaan hyvin lääkittynä, ja aina kun herään, näen omenankukat ja kuulen kimalaisten surinan. Otan vastaan valikoituja vierailijoita ja jakelen viisauden sanoja.

Mutta ehkä ei kannata odottaa sinne asti. Mistäs sitä koskaan tietää, saako saattohoitoa ollenkaan tai missä paikassa se mahdollisesti tapahtuu taikka missä kunnossa. Jos kuolen satavuotiaana, en varmaankaan enää asu täällä. Jos kuolen äkillisesti huomenna, en ehdi loikoilemaan. Laitoksesta minua ei välttämättä päästetä kotiin päättämään päiviäni, ja vaikka olisi koti ja pääsisin sinne, saattaa olla tilanne päällä marraskuussa ja omenankukat vähissä. Kuinkas sitten suu pannaan.

Ei, kyllä tuollaiset asiat on parasta hoitaa heti eikä jäädä sitkuttelemaan.

Onneksi sain aikoinaan 50-vuotislahjaksi riippumaton. Parkkeerasin sen nyt omenapuiden alle. Tänään oli muuta tekemistä, mutta torstain ja perjantain aikana vietin riippumatossa tuntikausia.

Torstaiaamuna kahdeksan aikaan etupihan neljän omenapuun pölytyksestä huolehti yksi ainoa kimalainen! Sellaista se on nykyisen tehokkuuskuumeen aikaan, kun ei ole resursseja hoitaa mitään hommaa kunnolla. Onko tässä työn mitoitus kohdallaan, kysynpä vaan. Onko tehty työn kuormittavuuden arviointia. Näinkö saadaan tuotanto kasvuun vai onko tarkoituskaan.

Ensimmäiset mehiläiset tulivat töihin klo 9.15. Ei sillä, että olisin vahtinut, satuinpa vain pistämään merkille. Osa aloitti vasta kymmenen korvilla, ja huomattavan monet viettivät vapaapäivää tai eivät ainakaan tälle työmaalle ilmaantuneet missään vaiheessa.

Eivät kaikki kukatkaan tosin olleet vielä auenneet, ja päivä oli osittain pilvinen ja viileänpuoleinen. Minulla oli riippumatossa villatakki ja torkkupeitto ja sukatkin jalassa. Mutta mehiläiset olisivat minusta silti hyvin voineet paiskia töitä, siinähän tulee lämmin, touhutessa.

Kuulemma.

Riippumatossa maatessa tuli nähneeksi monta asiaa, joita muuten ei olisi nähnyt. Enkä nyt tarkoita vain niitä omenankukkia, vaikka nekin minä näin mahdollisesti paremmin kuin koskaan ennen. Riippumatto toimii myös piilokojuna. Jopa naakat tulivat kerran ihan lähelle, ennen kuin huomasivat minut. Sain kuvia myös räkättirastaasta ja fasaanista. Omenapuissa vieraili tuhohyönteisten torjujia: pikkuvarpusia, sinitiaisia ja kirjosieppoja. Sinitiaisella on sitten ärsyttävä, kimeän hirnuva nauru. Ihan läheltä kuului myös punavarpusen irstas vislaus, joka sai heti tarkistamaan ovatko vaatteet hyvin, vaikka varmasti minusta ei näkynyt yhtään mitään riippumaton ulkopuolelle; olin siihen kääriytyneenä kuin toukka kotelossaan. Luultavasti punavarpunen vislailikin jollekin paremmin omaan ikäänsä, säätyynsä ja lajiinsa sopivalle tyttölapselle. Punarinta siellä lauloi vielä myös, ja räkättirastas ja korppi. Ja selällään kun pötköttää, näkee myös yli lipuvat kurjet, vaikka ne olisivatkin ihan hiljaa.

Tervapääskyt eivät olleet hiljaa! Ne heittäytyivät taivaan poikki ja huusivat: Minä lennän! Minä lennän!

Omenaa pölyttämässä oli muutakin työväkeä kuin kimalaisia ja mehiläisiä. Oli kaikenlaisia! En tuntenut heitä.

Mutta ei niillä muilla ollut niin ammattimainen ote kuin virallisilla tarkastajan hyväksymillä pölyttäjillä, tietenkään. Tämäkin yrittää kukkaan, joka ei ole vielä auki. Jos ei osaa edes aukioloaikoja noudattaa, voiko hommista tulla mitään, kysyn, ja vastaan: ei voi!

Koska luonnon havainnointi on rasittavaa ja viluista puuhaa, jouduin lähtemään sisään päiväunille jo kolmen maissa. Mutta iltapäivän tapahtumat omenatarhassa eivät suinkaan jääneet dokumentoimatta! Onhan aina seuraava päivä, niin kauan kuin on.

Perjantaina minulla oli riippumatossa iltavuoro. Asetuin tarkkailupaikalleni vasta yhdeltä. Omenikossa oli tapahtunut valtava muutos! Kukat olivat räjähtäneet auki ja lähiseutujen mehiläisyhdyskunnat olivat täysilukuisina paikalla.

Puiden alla kuului jatkuva korkea humina: työn laulu.

Tätä taustaa vasten saatiin silloin tällöin nauttia yksittäisen kimalaisen matalasta hyräilystä.

Minä asetuin mukavasti riippumattooni ja aloin kuvata valoa.

Makasin selälläni ja kuvasin kukkia alhaaltapäin. Olikin vallan lämmin!

Kirkasta taivasta vasten värit haalistuivat.

Välillä en tiennyt, kuvaanko valoa vai pimeyttä.

Olihan minulla tietysti tekemistäkin siellä riippumatossa, ainakin yksi kirja oli matkassa ja jotain aivovoimistelua lisäksi, ja kännykäntäysi internettiä ettei aika tulisi pitkäksi. Sekä vähän evästä tottakai. Riipumatossa maatessa kannattaa syödä murenevia korppuja. Juomaksi suosittelen jotain mustikka- tai mustaviinimarjapohjaista.

Jotenkin siinä silti vaan kävi niin, että en ehtinyt lukea kuin pari lausetta kirjasta, kun jokin luonnonilmiö imaisi huomioni, ja sitten minä taas jouduin omenapuun pauloihin ja tuijottelin sitä pitkät ajat. Yleensä kyllä nenäni pysyy hyvin kirjan sivujen välissä, mutta tuollaisessa paikassa se ei toimi. Todellisuus voittaa.

Olenko ollenkaan muistanut mainita tuoksuja! Nurmikko oli leikattu, tiedäthän sen tuoksun, voiko mikään haista kesemmältä! Sitä minä enimmäkseen nuuhkin torstaina. Mutta perjantaina, kun kaikki kukat olivat auki ja mehiläiset ravistelivat niitä työnteon huumassa, koko puunalinen maailma tuoksui hunajaiselle ja kukkaiselle. Sitä tuoksua pystyi juomaan, ja meni se vähän päähänkin.

Illalla sitten kaikki mehiläiset hävisivät kuin yhteisestä työsopimuksesta. Aurinko jo laski. Mutta vielä kuului kimalaisten möreä laulu sieltä ja täältä. Ei aikomustakaan lopettaa kesken! Kerään vielä tuon kukan, ja vielä tuon yhden...

----------------

Lämpimästi tervetuloa mukaan seuraamaan tätä blogia, Tarja!